Dialoginen filosofia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Dialogisella filosofialla tarkoitetaan kahden (joskus myös useamman) osapuolen väliseen keskusteluun perustuvaa filosofiaa. Dialogi on muodostanut filosofialle ja tieteille tärkeän menetelmän niiden koko olemassaolon ajan. Dialogisuuden perustan muodostaa ihmisen kyky kielelliseen vuorovaikutukseen.

Tunnetuin dialogisen filosofian harjoittaja oli antiikin Kreikassa elänyt Sokrates. Hänen oppilaanaan toimineen Platonin kirjoittamat dialogit esittävät Sokrateen draamallisena keskushahmona, joka perusti filosofisen menetelmänsä keskustelujen varaan. Kyseistä lähestymistapaa kutsutaan sokraattiseksi menetelmäksi.

Dialoginen filosofia on keskustelua, jonka päämääränä pidetään totuutta ja yhteisymmärrystä. Retoriikalle ominaisesta klassisesta kolmijaosta – logos, paatos ja eetos – nykyinen dialoginen filosofia painottaa erityisesti yleiseen hyvään pyrkivää eettisyyttä. Niinpä neuvottelut ja väittelyt rajataan usein dialogisen filosofian ulkopuolelle, sillä niihin liittyy joko tunnustettuja tai salattuja valtasuhteita tai etunäkökohtia.

Tieteellisissä ja filosofisissa yhteyksissä dialogisten puhetilanteiden toivotaan olevan mahdollisimman ennakkoehdottomia ja arvovapaita. Sokraattista ajattelutapaa seuraten dialoginen filosofia suhtautuu varauksellisesti myös valvottuihin väittelyihin, sillä niissä vaikuttimeksi nousee usein itsetehostuksen tai vaikutusvallan halu, kuten sofismissa. Sen sijaan dialoginen filosofia painottaa vapaata keskustelua. Puheviestinnän piirissä dialogien alaan on luettu puhtaaseen tieteelliseen asenteeseen pyrkivän keskustelun lisäksi myös valtasuhteita sisältävät puhetilanteet.

Dialogisen filosofian historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana ”dialogi” on johdettu kreikan kielen verbistä dialegesthai, joka tarkoittaa ’keskustella’. Sitä lähellä on käsite dialektiikka, jonka alaan luetaan filosofisen ja puheviestinnällisen keskustelumenetelmän lisäksi valistuksen ajalle ja modernille aikakaudelle ominainen historianfilosofinen metafysiikka.

Dialogisella ajattelulla on ollut Sokrateen ajoista lähtien useita toteutumisyhteyksiä filosofian, tieteen, politiikan ja muun yhteiskuntaelämän piirissä. Keskustelu ja siihen liittyvä kyseenalaistaminen ovat kuuluneet sekä tieteellisten, maallisten että uskonnollisten tuomioistuinten menetelmäkalustoon koko länsimaisen filosofian historian ajan.

Yleensä dialogiseen filosofiaan liitetään kriittisyys. Keskiajan ja uuden ajan filosofiaa ei voida sanoa kovin dialogiseksi, sillä filosofinen ajattelu ja mielipiteiden muodostaminen olivat tuolloin uskonto- ja julistuskeskeisiä. Dialogisen filosofian kulta-aikaa oli 1800-luku, jonka kuluessa dialoginen ajattelu muotoiltiin dialektiseksi metodiksi. Teesin, antiteesin ja synteesin dialektiikasta viehättyneiden hegeliläisten filosofien negaatiologiikka innosti tieteenharjoittajia ja loi maaperää dialogisen menetelmän suosiolle erityistieteissä. Dialogisen filosofian esiinnousu pohjusti tietä hermeneutiikan tulolle mielenkiinnon kohteiksi. Merkittävimmän dialogisen ajattelun kritiikin 1800-luvulla esitti Friedrich Nietzsche.

Dialoginen filosofia nykyaikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittinen ja tieteellinen ajankohtaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dialoginen filosofia on tullut jälleen ajankohtaiseksi kylmän sodan jälkeisenä aikana. Syyt dialogisen ajattelun leviämiseen ovat olleet suureksi osaksi poliittisia; dialogisen tarkasteluotteen leviämistä ovat edistäneet globalisaatio, kulttuurien monipuolistuminen ja Euroopan yhdentyminen. Dialoginen filosofia on tällöin nähty osana ristiriitojen ratkaisuyrityksiä. Usein dialogisuuteen liittyvän mielenkiinnon takana onkin jokin ristiriita – entistä yleisemmin kyseessä on tieteellisten tai tiedepoliittisten erimielisyyksien sijasta jokin poliittinen tai ulkopoliittinen ristiriita, joka halutaan ratkaista rauhanomaisesti.

Dialogista filosofiaa motivoivat edelleen tieteenfilosofiset ja -metodologiset kysymykset. Dialogisen ajattelun nykysuosio ei johdu niinkään dialektiikan 1960-luvulle ajoittuneesta ”renessanssista”, vaan laadullisen tutkimuksen kehittymisestä 1970- ja 1980-luvuilla. Dialogista ajattelua ovat hyödyntäneet ihmistieteet, joiden lähtökohdat ovat fenomenologisessa tai eksistenssihermeneuttisessa tieteenfilosofiassa.

Buber, Lévinas, Bahtin ja 1900-luvun kielikäsitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dialogisen filosofian kärkinimiksi nousivat 1900-luvulla Emmanuel Lévinas ja Martin Buber, jonka teokset Minä ja Sinä (alkut. Ich und Du, 1923) ja Die Schriften über das dialogische Prinzip (”Kirjoituksia dialogisesta periaatteesta”, 1954) ovat dialogisen filosofian klassikoita.

Dialogiin liittyvää pyrkimystä löytää totuus keskustelujen avulla hyödynsi Frankfurtin koulukuntaan lukeutuva Jürgen Habermas kommunikatiiviseen teoriaan sisältyvässä oikeuden auditorioteoriassaan. Sen idea on, että totuus saavutetaan, kunhan asioista keskustellaan järkiperäisesti ja tarpeeksi kauan. Se poikkeaa kuitenkin dialogisesta filosofiasta oikeustieteellisen tilanneyhteytensä ja analyyttista hermeneutiikkaa sekä teonteoriaa lähellä olevan soveltamisyhteytensä vuoksi. Tavoitteena pidetään tällöin objektiivisesti määritettävissä olevien asiantilojen löytämistä, mikä toistaa positivistista tieteenihannetta. Myös ymmärtämisen konteksti mielletään juridisessa asiayhteydessä usein vain normatiiviseksi. Tämän mukaan kieli nähdään suljettuna ja immanenttina diskurssina, kun taas Buber ja Lévinas pitivät puheen ei- ja esipredikatiivisia sekä paralingvistisiä (eli kielellisesti lausumattomia) piirteitä keskeisinä myös sisällön muodostumiselle. Niitä ovat paitsi viestinnän ei-kielelliset piirteet, myös sanomisen yksilölliset vaikuttimet ja henkilökohtaiset syyt. Samoin kantilainen transsendentin käsite oli sekä Buberille että Lévinasille keskeinen. Tämän mukaan kieli ei ole kielen sisäisine eikä todellisuuteen liittyvine viittaussuhteineen täysin kuvattavissa eikä paljastettavissa, kuten ei toinen ihminenkään tai hänen tajuntansa.

Lévinas jakaa kielen tässä suhteessa kahtia: toisaalta ”sanottuun” (le dit), jolla tarkoitetaan diskursiivista ja lauseiden kieliopillisten piirteiden kautta hahmottuvaa kieltä – ja ”sanomiseen” (le dire), jolla tarkoitetaan puhutun tai kirjoitetun kielen inhimilliset ja yksilölliset ainekset huomioon ottavaa kielen ilmenemistapaa.[1] Jacques Derridan kirjoituksessaan Violence et métaphysique – Essai sur la pensée d’Emmanuel Levinas (1967) ja Lévinasin teoksessaan Autrement qu’être ou au-delà de l’essence (1974) käymä mielipiteidenvaihto kielen eksistentiaalisista olemismuodoista valaisee elävästi sitä eroa, jonka mukaisesti kieli on nähty joko sanakeskeisenä, diskursiivisena ja tyhjentävälle analyysille avautuvana kulttuurimuodosteena tai esipredikatiivisena, kokemuksellisena ja analysoitavaksi tyhjentymättömänä kokonaisuutena.

Buberin ja Lévinasin pohjustama dialogisuus ei olekaan perimmältään kielifilosofiaa vaan antropologiaa. Dialogisen filosofian ydinajatuksia on, että avoin keskusteleminen nostaa argumentaation ikään kuin uudelle tasolle ja dialektiikalle ominaista logiikkaa seuraten kohottaa ymmärtämistilanteen pelkkiä puheakteja korkeammaksi synteesiksi, aivan kuten eksistenssihermeneutiikassakin ajatellaan. Kokemusperäisesti dialogisen keskustelun oletetaan tuovan esille jotakin uutta tai avaavan ainakin uusia näkökulmia.

Samaan tapaan Buber ajatteli, etteivät ihmisten suhteetkaan koostu erillisiksi ymmärrettyjen ihmisten, Minän ja Sinän, välisistä suhteista, joissa osapuolet vain kyselisivät ja vastailisivat keskenään. Sen sijaan intersubjektiivisuuden (eli yksilöiden välisyyden) olemukseen kuuluu, että vuorovaikutus väistämättömästi muuntaa ihmisten minää. Tuloksena ei ole kaksi yksilöä vaan eräänlainen dyadi, jossa ihmiset muodostavat yhteisen persoonan: Minä–Sinän (Ich–Du). Yhdysviiva käsitteen sisäpuolella ei kuvaa tällöin erottamista vaan yhdistämistä.

Lisäksi ihmisten elämään liittyy toinen vastakohtapari, joka vallitsee edellä kuvatun persoonana olemisen ja esineellisemmän Minä–Se-suhteen (Ich–Es) välillä. Siltä osin maailma on kaksitahoinen (Zweifältig). Ihmisen elämä koostuu Buberin tulkinnan mukaan dialogisesta heiluriliikkeestä persoonana olemisen ja esineellisemmän olemisen välillä. Vaikka persoonana oleminen on paikannettavissa elämän tähtihetkiin, myös esineenä oleminen on pysyvä osa situaatiotamme, eikä kumpaakaan voida kiistää elämän kokonaisuudesta ajautumatta todellisuuden kieltämiseen.

Bahtinin esittää oman diaologifilosofiansa kirjastaan Dostojevskin poetiikka (1993, alkuper. 1929). Bahtinin mukaan "itsenäisten, toisiinsa sulautumattomien äänten ja tietoisuuksien moneus, täysiarvoisten äänten aito polyfonia on Dostojevskin romaanien perusominaisuus" (Bahtin 1991, 20). Dostojevski loi polyfonisen romaanin, jossa tasa-arvoiset tietoisuudet ja heidän erilaiset maailmansa kohtaavat. Bahtin väittää, että Dostojevski rikkoo vakiintuneen monologisen romaanin muodon. Dostojevskin romaaneissa henkilöiden näkemykset maailmaan kohtaavat dialogisessa kanssakäymisessä ilman, että tekijä ottaa niihin kantaa.

Dialoginen kanssakäyminen on Bahtinin mielestä Dostojevskin romaanien ydin. Bahtin väittää, että "Polyfoninen romaani on läpikotaisin dialoginen" (Bahtin 1993, 68). Dostojevskin romaanin kokonaisuus on konstruoitu suureksi dialogiksi. Ensinnäkin sankarit käyvät dialogia keskenään. Tästä dialogisuus eteen sankareiden sisäisen elämän ja tietoisuuden dialogisuudeksi. Sankarit käyvät päättymätöntä sisäistä dialogia muokaten jatkuvasti identiteettiään. "Lopulta dialogi tunkeutuu romaanin jokaiseen sanaan ja tekee siitä kaksi äänisen..." (Bahtin 1993, 69). Ei ainoastaan ihmisten väliset suhteet vaan myös ihmisten tietoisuudet ovat dialogisia ja lopulta myös (kaikista pienin romaanin entiteeteistä eli) verbaalinen sana on dialoginen. Ihmiset käyvät kokoajan sisäistä ja ulkoista dialogia käyttäen sanoja, jotka saavat merkityksensä juuri dialogisissa vastakkainasettumisissa.

Dostojevskissa Bahtinia kiinnostaa se, että Dostojevskin kuvaamat ihmiset ovat jotain sisäisesti ehtymätöntä. Tätä ihmisen sisäistä ehtymättömyyttä ei tavanomainen monologinen kirjallisuus kykene kunnolla paljastamaan. Dostojevskin romaaneissa myös henkilöhahmot taistelevat toisten ihmisten heihin kohdistamia määrittely-yrityksiä vastaan. Tällaiset ihmisen määrittely-yrityksen ovat juuri sitä mitä Buber pitää Minä-Se -suhteena, jossa toinen ihminen asetetaan vain objektiksi. "Vieraita tietoisuuksia ei voida tarkastella, analysoida ja määritellä objekteiksi, olioiksi - niitä voi vain puhutella dialogisesti. Niiden ajatteleminen merkitsee niiden kanssa puhumista, muutoin ne kääntävät meille objekteiksi muutetun puolensa." (Bahtin 1991, 106.)

Samoin kuin monologinen taide ja ajattelu ei tavoita ehtymätöntä ihmistä, ei se myöskään tavoita tavoita ideoiden ja ajatusten moniäänistä maailmaa. "Monologisessa maailmassa vallitsee tertium non datur: ajatus joko hyväksytään tai kielletään, muutoin se ei voi olla täysimerkityksinen ajatus"(Bahtin 1993, 121). Ideoissa itsessään on tietty "monologinen substanssi", mutta Dostojevski polyfonisessa maailmassa niillä on dialoginen funktio.

Dialoginen menetelmä tutkimuksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dialogisella filosofialla on erilainen asema tieteiden piirissä riippuen siitä, liittyykö se luonnontieteisiin vai ihmis- ja yhteiskuntatieteisiin. Dialogista filosofiaa koskevat näkemyserot toistavat osittain tieteenfilosofisen selittämisen ja ymmärtämisen välillä vallinnutta eroa.

Dialoginen filosofia luonnontieteissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisen ja luonnon välistä dialogista suhdetta olivat hahmotelleet niin esisokraattiset luonnonfilosofit (varsinkin Zenon) kuin brittiläiset uuden ajan empiristitkin. Francis Baconilta tunnetun ”tieto on valtaa” -näkemyksen mukaisesti katsottiin, että ihminen esittää luonnolle kysymyksiä, joihin luonto vastaa. Nykyään tätä asennetta toteutetaan tiedonhankinnan interrogatiivimalleissa, joita on kehitellyt muiden muassa Jaakko Hintikka.[2]

Dialogisen filosofian näkökulmasta interrogatiivimalleja voidaan sanoa katekeettisiksi, sillä niissä tiedonhankintaan tähdätään strategisten kysymysten ja vastausten mukaisien oppijärjestelmien avulla. Induktiivisen ja deduktiivisen päättelyn asemasta tällainen ajattelu pyrkii hyödyntämään abduktiivisen päättelyn mallia, jonka mukaan kysyminen ja vastaaminen nähdään itseään muovaavana tapahtumasarjana.

Systeemiteorian alueella dialogisuuden käsitettä on käyttänyt Manhattan-projektissakin toiminut ydinfyysikko David Bohm (1917–1992). Vuosina 1985–1991 kirjoittamassaan teoksessa On Dialoque (1996) hän luonnosteli vapaan kommunikaation teorian, joka on sittemmin tunnettu nimellä Bohm dialoque (myös Bohmian dialoque). Sen idea on, että 20–40 ihmistä istuvat piiriin ilman esityslistaa muutamaksi tunniksi useana päivänä peräkkäin assosioimaan näkemyksiään vapaasti. Vapaan keskustelun on tällöin tarkoitus luoda ”vapaata tilaa” (free space), vaikka ryhmässä vallitseekin paine yksimielisyyteen. Bohm otaksui, että riittävän laajassa mitassa toteutettuna kyseinen ryhmätyömalli auttaisi ihmisiä ymmärtämään toistensa erilaisia arvoja. Hänen ajatuksiaan ovat myöhemmin kehittäneet William Isaacs, joka perustaa liikkeenjohdollisten dialogien jaottelunsa suoraan Bohmin teorialle.[3] Myös Peter Senge toteaa rakentavansa organisaatioteoriaansa Bohmilta omaksutun ajattelun varaan kirjassaan The Fifth Discipline (1990).

Dialogisuuden käsitteestä on tullut organisaatio- ja systeemiteorian alueella eräänlainen muotisana. Tämä kuitenkin poikkeaa siitä käytöstä, joka dialogisuuden käsitteellä on humanistisen tieteenihanteen piirissä.

Dialoginen filosofia ihmistieteissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dialogista filosofiaa ihmis- ja yhteiskuntatieteiden tarpeisiin on Suomessa kehittänyt Jukka Hankamäki teoksellaan Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka (2003), jossa hyödynnetään fenomenologisen tieteenfilosofian muunnelmia. Sen mukaisesti tutkijan pitäisi ensin sulkea pois käytännölliset intressinsä (tai tarkoitusperänsä) pyrkiessään luomaan käsitystä tutkittavasta ilmiöstä. Dialoginen puhetilanne koostuu tällöin fenomenologisen tieteenfilosofian menetelmällisten askelten (reduktio, konstruktio ja destruktio) lisäksi luottamuksellisesta, tunnustuksellisesta ja kumppanuuteen verrattavissa olevasta suhteesta aiheeseen tai toiseen ihmiseen. Teos yhdistää Martin Buberin luoman kuvauksen dialogisesta tilanteesta Emmanuel Lévinasin esittämiin kohtaamiseettisiin vaatimuksiin. Metodisääntöinään se soveltaa Edmund Husserlin fenomenologisia sekä Martin Heideggerin ja Hans-Georg Gadamerin eksistenssihermeneuttisia lähtökohtia. Parhaimmillaan dialoginen tilanne laajenee kolmanniuden piiriin: periaatteellisia keskusteluja ja politiikanteon oikeutusta koskevaksi yhteiskuntasuhteeksi, jossa myös ulkopuoliset osallistujat voivat taata dialogisuuden onnistumisen.

Hankamäki on arvostellut systeemifilosofisia dialogisuusnäkemyksiä teknispainotteisuudesta ja siitä, ettei niiden tuloksena ole välttämättä aito keskustelu vaan pikemminkin kuulustelu. Esimerkiksi luontoon kohdistuvaa interrogatiivisen tiedonhankinnan strategiaa alkaa helposti leimata perinteinen subjekti–objekti-jako sekä haltuunoton ja valloittamisen pyrkimys, jolloin tutkija tulee rajanneeksi kysymykset vain hyötymisnäkökohtien mukaisiksi luoden siten välineellisen käyttösuhteen luontoon. Tällainen kysyminen ei ole perimmältään sokraattista. Jo kysymysten asettamiseen sinänsä voidaan katsoa liittyvän vallan käyttöä, kun taas sokraattinen kysyminen luovuttaa vallan toiselle ihmiselle, joka saa tilaisuuden vastata. Koska luonto ei voi olla subjekti, luonnolla ei ole tietoisen vastaamisen mahdollisuutta, vaan tutkija tulee väistämättä itse asettaneeksi mielen todellisuuteen kysymyksillään. Siksi interrogatiivinen ajattelu saattaa toistaa imperialismin ajalle tyypillistä todellisuuskäsitystä ja on vaarassa välineellistää aineellisen luonnon vielä esineellistävämmin kuin toisen ihmisen.

Sen sijaan tutkijan suhdetta toiseen ihmiseen pitäisi leimata puhdas ymmärtämisen ja tiedon halu – tai ihmis- ja yhteiskuntatieteille yleisesti myönnetty pyrkimys olojen rakentavaan korjaamiseen. Interrogatiivimalleissa painotetun systeemiteorian sijasta Hankamäki niveltää dialogisuuden osaksi laajempaa transsendentaalifilosofista ihmiskäsitystä, etiikkaa ja antropologiaa Buberin ja Lévinasin tavoin. Sen lisäksi, että ihmiset ovat suhteessa toisiin ihmisiin ja ulkoiseen todellisuuteen (joka Buberin ja Lévinasin tapaan mielletään transsendentiksi), ihminen on dialogisessa suhteessa myös omaan itseensä ja historiaansa. Tästä Hankamäki johtelee teesinsä: ”Kohtele ihmisyyttä itsessäsi ja toisissa ihmisissä aina suurena arvoituksena.”[4]

Dialoginen filosofia on ollut viime aikoina mielenkiinnon kohteena kansainvälisen politiikan ongelmista[5] psykoterapian metodikysymyksiin; esimerkiksi Buberin Minä ja Sinä -teoksen suomennoksen julkaisi alun perin Therapeia-säätiö vuonna 1986.

Erityisaloilla dialogista filosofiaa ovat nykyisin hyödyntäneet psykoanalyysin ja psykiatristen sekä psykologisten terapiamuotojen lisäksi erityisesti ne laadullisen ihmistutkimuksen muodot, jotka nojautuvat persoonalliseen kohtaamiseen ja subjektiivisen tiedon hankintaan. Esimerkkejä tarjoavat etnometodologia ja teemahaastattelu. Dialogista metodologiaa voidaan hyödyntää myös taiteellisen tutkimuksen yhteydessä, jolloin tekijän, tutkijan tai teoksen katsotaan olevan dialogisissa (viittaus)suhteissa ympäristöönsä ja itseensä.[6]

Hankamäen mukaan Anarkismin tavoin dialoginen filosofia on ajattelutapa, joka sallii ja toivoo itseensä kohdistuvaa arvostelua. Tähän liittyvä muutosvoimaisuus ulottaa dialogisen filosofian osaksi Paul Feyerabendin edustamaa anarkistista tieteenfilosofiaa sekä Thomas Kuhnilta tunnettua tieteellisten vallankumousten tapahtumasarjaa.

Dialoginen tietokäsitys noudattelee demarkaation ihannetta, eikä se pyri aktiivisesti ohjaamaan tai muokkaamaan todellisuutta. Sen sijaan dialoginen filosofia korostaa vaatimusta palauttaa tieteellinen tieto takaisin siihen elämänyhteyteen, jota se käsittelee ja josta se on peräisin. Tällä tavoin halutaan varmistaa dialogisen tietosuhteen eettisyys, toisin sanoen se, että tieto palvelee ihmisten pyrkimyksiä ymmärtää itseään ja todellisuuden ilmiöitä.

Dialoginen filosofia ei tue hallinnallisin motiivein perusteltua tietokäsitystä (kuten niin sanottu hallintatiede) vaan emansipatorista eli vapauttamaan pyrkivää tiedon ihannetta. Siten sen voidaan katsoa vahvistavan liberaaleja ja demokraattisia poliittisia järjestelmiä, kuten asia oli jo antiikin Kreikassa. Dialogiin perustuvan demokratian vastakohta onkin latinan sanasta ”dicto” (suom. ”sanella”) johdeltu diktatuuri joka perustuu diktaattorin harjoittamaan sanelupolitiikkaan ja sen mukaiseen oligargiaan eli harvainvaltaan tai tyranniaan eli hirmu- tai yksinvaltaan.

Dialogisen filosofian arvostelua ja puolustusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nietzschen esittämä arvostelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dialogisen filosofian tunnetuimpana kriitikkona on pidetty Friedrich Nietzscheä, jonka asennoituminen negaatiota ja ristiriitaa hyödyntävään dialektiikkaan oli jyrkkää. Nietzsche halveksui avoimesti Sokratesta ja kysymiseen sekä vastaamiseen perustuvaa menetelmää siitä, että ryhtyessään kommentoimaan muiden näkemyksiä ihminen ei anna itselleen lupaa puhua omalla äänellään, kuten Nietzschen Zarathustra.

Dialogin asemasta Nietzsche kannatti ”Jasagenia” eli oikeutta sanoa itselleen ”kyllä”, ja siten hänen ajattelunsa oli omiaan johdattamaan pois kielteisyydestä, riippuvuudesta ja toiseudenvaraisuudesta: kohti iloista ja myöntävää filosofiaa. (Toisaalta myös dialogisen filosofian lähtökohtana pidetään nykyisin omaehtoista mielipiteiden- ja ilmaisunvapautta.)

Kriittisyydestään huolimatta Nietzschen ei voida sanoa osoittaneen ymmärtämättömyyttä dialogista ajattelua kohtaan. Sen sijaan hänen arvostelunsa vaikuttimena oli halu kumota se traagisuus, joka hänen mielestään leimasi länsimaista kristillistä metafysiikkaa. Sille oli tyypillistä, että uskonto oli jumalien ensisijaisuuteen vedoten kieltänyt ihmisen. Vaikka myös uskonto joutui 1800-luvulla levinneen ateismin johdosta laajalti kyseenalaistetuksi, tämä ei riittänyt herättämään tämänpuoleista aistitodellisuutta lamaannuksen tilasta, vaan sekä immanentti että transsendentti todellisuus jäivät kielletyiksi, ja seurauksena oli eräänlainen kaksinkertaisen nihilismin (eli kiellon) tila.

Sen korvaamiseksi Nietzsche luonnosteli oman oppinsa länsimaisen kulttuurin mailleen menosta ja uuden ”yli-ihmisen” (Übermensch) aamuruskosta. Yli-ihminen edustaa ihmisen ihannetta äärimmillään halliten täydellisesti itseään ”ikuisen paluun” tilassa, jossa negaatiota ja ristiriitaa ei vallitse.

Etiikka ensimmäisenä filosofiana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Nietzschen ajattelu oli dialogiin ja dialektiikkaan nähden kriittistä, hänkin tuli epäsuorasti hyödyntäneeksi dialogiseen filosofiaan liittyviä ajatuskulkuja ja olleeksi osa filosofian dialogiseen olemukseen liittyvää jännitteisyyttä. Nykyaikaisen vastakohdan sekä nietzscheläisyydelle että tieteen järkeisuskoisille valtapyrkimyksille tarjoaakin juuri Emmanuel Lévinasin filosofia, jonka mukaan etiikkaa ei tarvitse johdella tieto-opillisesta kiistelystä eikä sen mukaisesti kavennetusta näennäisdialogisuudesta.

Sen sijaan dialogisuus, joka perustuu kokonaisvaltaiseen toisen ihmisen kasvojen kohtaamiseen, voisi Lévinasin mukaan muodostaa eettisen toiminnan ytimen niin, että etiikka voisi korvata tietämisen paikan aristoteelisena prima philosophiana eli tietoteoriaa edeltävänä ”ensimmäisenä filosofiana”.[7] Tässä suhteessa dialoginen filosofia on osoittautunut yhtä tärkeäksi oikeuttaa kuin vaikeaksi perustella ilman dialogisia vastaväitteitä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lévinas 1974, 56–62.
  2. Ks. Hintikan artikkelia vuodelta 1984.
  3. Isaacs 1999, 242–290.
  4. Hankamäki 2003, 325.
  5. Ks. esim. Korhonen 1995.
  6. Hankamäki 2003, 235–252.
  7. Eettisestä teemasta ks. Lévinas (1996).

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bahtin, Mihail: Dostojevskin poetiikka. Orient Express, 1991.
  • Bohm, David: On Dialoque. Toim. Lee Nichol. London: Routledge, 1996.
  • Buber, Martin: Die Schriften über das dialogische Prinzip. Heidelberg: Schneider, 1950.
  • Buber, Martin: Minä ja Sinä. 2. painos. Suomentanut Jukka Pietilä. (Ich und Du, 1923.) Helsinki: WSOY, 1993.
  • Burbules, Nicholas: Dialogue in Teaching: Theory and Practise. New York: Teachers College Press, 1990.
  • Derrida, Jacques: "Violence et métaphysique – Essai sur la pensée d’Emmanuel Levinas". Teoksessa: J. Derrida, L’écriture et la différence, s. 117–228. Paris: Éditions du Seuil, 1967.
  • Hankamäki, Jukka: Dialoginen filosofia. Helsinki: Books on demand, 2008. ISBN 978-952-498-131-6.
  • Hintikka, Jaakko: ”Rules, utilities, and strategies in dialogical games”. Teoksessa: L. Vaina & J. Hintikka (ed.) Cognitive Constraints on Communication, s. 277–294. Dordrecht: Reidel, 1984.
  • Isaacs, William: Dialogue and the Art of Thinking Together – A Pioneering Approach to Communicating in Business and in Life. New York: Bantam Doubleday Dell Publishing Group, 1999.
  • Korhonen, Outi: Kansainvälisoikeudellinen tulkinta ja dialogisuus. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta vol 57. Tampere: Tampereen yliopisto, 1995. ISBN 951-44-3768-3.
  • Lévinas, Emmanuel: Autrement qu'être ou au-delá de l’essence. Den Haag: Martinus Nijhoff, 1974.
  • Levinas, Emanuel: Etiikka ja äärettömyys: Keskusteluja Philippe Nemon kanssa. Toisen jälki. (Ethique et infini: Dialogues avec Philippe Nemo, 1982; La trace de l’autre, 1963.) Keskustelun suomennos ja esipuhe: Antti Pönni. Artikkelin suomennos: Outi Pasanen. Tampere: Gaudeamus, 1996. ISBN 951-662-663-7.
  • Huttunen, Rauno: Kommunikatiivinen opettaminen. Jyväskylä: SOPHI, 2003.
  • Senge, Peter: The Fifth Discipline – The Art and Practice of the Learning Organization. New York: Doubleday, 1990.