Muotoilu

Poul Henningsenin suunnittelema lamppu ja Ralph Lysellin puhelin.

Muotoilu eli design [disain] (ital. disegno ’piirustus, suunnitelma, malli’) tarkoittaa esineen tai muun kohteen käytettävyyden ja muodon suunnittelua tai sen valmistusta. Myös kaksiulotteisia graafisia suunnitelmia sekä käyttöliittymien ja brändien suunnittelua ja toteutusta voidaan sanoa muotoiluksi ja ne voivat kuulua muotoilijan työhön.

Muotoilulla ilmaistaan erilaisia visuaalisia tyylejä, havainnollistetaan tuotteen ominaisuuksia ja käytettävyyttä muotokielen avulla.

Esinemuotoilu voi olla käsityömuotoilua (sama kuin taideteollinen muotoilu) tai teollista muotoilua. Raja on epämääräinen.

Disegno

Taidehistoriassa italian sana disegno voidaan joskus kääntää piirustukseksi tai suunnitelmaksi. Renessanssin aikana disegno tarkoitti laajassa mielessä koko taideteoksen mielikuvan käsitettä. Sana on joskus käännetty ”luovaksi kapasiteetiksi”. Jotkut teoreetikot käyttivät 1500-luvulla sanontaa disegno interno, joka viittasi taiteilijan mielen ylhäisen ennustavaan ideaan. Federico Zuccaro johti disegnon sanonnasta segno di Dio (ital. Jumalan merkki). Renessanssin ajatus kyvystä keksiä tai luoda asetti taiteilijan samalle jalustalle perimmäisen luojan, Jumalan kanssa. Samalla taidemaalauksen arvoasema asema nousi käsityöstä taiteen tasolle.

Keski-Italian, varsinkin Firenzen, taiteilijat ja kirjailijat kiinnittivät erityistä huomiota disegnon tärkeyteen, vastakohtana Venetsiassa painotetulle sanalle colore 'väri'. Eri näkökulmat formalisoitiin Ranskassa 1600-luvulla, kun Académie Royale jakautui kahteen vastakkaiseen suuntaukseen, poussinisteihin, jotka kannattivat Nicolas Poussinin älyllistä lähstymistapaa ja rubénisteihin, jotka Roger de Pilesin johdolla ihailivat Rubensin teosten värejä ja lämpöä. Vastaavaa ristiriitaa saattoi nähdä 1800-luvulla Jean-Auguste-Dominique Ingresin ja Eugène Delacroix’n välisessä kilpailussa, sekä ehkä 1900-luvulla Pablo Picasson ja Henri Matissen välillä.

Käsityömuotoilu

Käsityömuotoilu on teollisen ajan myötä keskittynyt länsimaissa pääasiassa taiteellisten käyttöesineiden tai koriste-esineiden tekemiseen. Käsityömuotoilun prosessi voi olla hyvinkin taiteellinen ja tulos voi olla ennalta määrittelemätön. Työskentely tapahtuu usein yksin ja muotoilijan itsenäisten päämäärien ohjaamana. Käsityömuotoilijat ovat usein keskittyneet johonkin materiaaliin, kuten (puu, lasi, keramiikka, metallit, jalometallit, tekstiilit, kierrätysmateriaalit). Käsityömuotoilijan työprosessi on usein materiaalilähtöistä, toisin sanottuna tutkimalla ja kokeilemalla materiaalien tarjoamia mahdollisuuksia muotoilija saa innoituksen taideteokseen tai esineeseen. Muotoilijat innoittuvat myös muiden taiteilijoiden ja muotoilijoiden töistä.

Teollinen muotoilu

3D-suunnittelua fyysisen mallin avulla.

Teollisen muotoilun juuret sijoittuvat teollisen vallankumouksen 1700-luvun asiantuntijuuden syntymisen valistusaikaan sekä James Wattin höyrytekniikan patenttiin 1769 vuodelta Englannissa. Teollistumisen myötä 1800-luvulla tuotteiden suunnittelua tekivät sekä tekniset asiantuntijat, insinöörit, että arkkitehdit ja käsityöläiset. Sähkön käytön ja teknisten keksintöjen yleistyessä 1900-luvun alkuvaiheessa koneiden ja laitteiden suunnittelu alkoi myös yleistyä. Ensimmäiseksi teolliseksi muotoilijaksi on nimitetty Peter Behrensiä, joka toimi AEG:llä Saksassa muotoilijana vuosina 1907-1914 alkaen. Vaikka Behrens oli alun perin taidemaalari, hän oli myös itseoppinut arkkitehti..

Teollinen muotoilu on sovellettua taidetta, joka ottaa huomioon tuotesuunnittelun esteettiset, kaupalliset ja taloudelliset tekijät. Teollinen muotoilija suunnittelee tuotteelle ulkomuodon ja sen toimintoja havainnollistavan ilmeen, sekä tutkii muun muassa erilaisia pintakäsittelyjä, väritysmahdollisuuksia ja pintoja. Yleensä teollinen muotoilija on tuotekehitystiimin yksi jäsen, jonka vastuulla on miellyttävän käyttäjäkokemuksen, tuotteen yrityskuvan ja yrityksen määrittelemän kohderyhmän mieltymyksiin sopivan materiaalisen kokonaisuuden havainnollistaminen. Vuonna 1972 SITRA määritteli teollisen muotoilun tehtävää seuraavasti: ”Teollinen muotoilu on teollisuustuotteiden tai tuotejärjestelmien kehitystyön osa. Teollisen muotoilijan tehtävä tuotekehityksessä on yhteistyössä ongelmaan liittyvien eri osa-alueiden asiantuntijoiden kanssa optimoida tuotteen muotoon vaikuttavat osatekijät ja niiden väliset suhteet. Tässä tehtävässä teollinen muotoilija ensisijaisesti vastaa tuotteen sopivuudesta käyttäjälle.” Keskeistä on myös kehittää tuotteen ergonomiaa, käytettävyyttä, valmistettavuutta ja kaupallistettavuutta. Ammattia voi verrata esimerkiksi arkkitehtiin, sillä muotoilijalla ei ole samanlaista täydellistä luovan ilmaisun vapautta kuin taiteilijalla.

Teollinen muotoilija kehittää tuoteideasta markkinoitavan kaupallisen tuotteen, jonka valmistus on mahdollista käytettävissä olevilla voimavaroilla. Muotoilijan rooli on koota kaikki eri päämäärät: taloudelliset, toiminnalliset ja tekniset vaatimukset, sekä markkinoiden vaatimukset hyödynnettäväksi tuotesuunnitelmaksi. Muotoilija voi pohtia lisäksi esimerkiksi valmistuskustannusten alentamista uudella muotoilulla, tuotteen käytettävyyden parantamista, tai ulkonäön kohentamista. Onnistunut muotoilu täyttää valmistajan kaupalliset, tuotannolliset ja logistiset vaatimukset, kuten myös käyttäjän tarpeet.

Työkalunaan teolliset muotoilijat käyttävät nykyisin digitaalisia kuvankäsittely- ja 3D-mallinnusohjelmia tietokoneilla 3D-suunnitteluohjelmistoja. Suunnitteluohjelmia muotoilukäyttöön on lukuisia, halvoista yksittäisistä työkaluista laajoihin kolmiulotteisiin, tuotteen toimintaa mallintaviin suunnittelutietojärjestelmiin.

Teollisuudessa toimivan teollisen muotoilijan työ on luonteeltaan enemmän ryhmätyötä kuin esimerkiksi taideteollisuudessa työskentelevien muotoilijoiden. Yleistyksenä voisi sanoa, että mitä monimutkaisempi tuote sitä isompi ryhmä erilaisia ammattilaisia sitä on työstämässä.

Teollisen muotoilun koulutus Suomessa

Teollinen muotoilija (TaK/TaM/TaT)

• Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu (Espoo)
• Lapin yliopisto (Rovaniemi)

Muotoilija AMK tai Artenomi AMK

• Lahden ammattikorkeakoulu, Muotoiluinstituutti (Lahti)
• Metropolia ammattikorkeakoulu (Helsinki)
• Hämeen ammattikorkeakoulu (Hämeenlinna)
• Mikkelin ammattikorkeakoulu (Mikkeli)
• Seinäjoen ammattikorkeakoulu (Seinäjoki)
• Turun ammattikorkeakoulu (Turku) ja
• Kymenlaakson ammattikorkeakoulu (Kouvola)
• Savonia ammattikorkeakoulu (Kuopio)

Suomalainen muotoilu

Jussipaita on perinteistä suomalaista käsityöhön pohjautuvaa vaatemuotoilua.

Suomalainen muotoilu on maailmalla tunnettu käsite, joka pitkälti pohjautuu 1950-luvun muotoilijoiden, kuten Kaj Franckin, Saara Hopean, Timo Sarpanevan, Nanny Stillin tai Tapio Wirkkalan menestyneihin, laadukkaisiin tuotteisiin ja taide-esineisiin Milanon triennaaleissa. Tuolloin ”mestarimuotoilijat” olivat taitavia käsityöläisiä, jotka tunsivat materiaalien ominaisuudet ja käyttäytymisen omasta kokemuksestaan. Nykyisin tuotteet suunnitellaan tavallisesti tietokoneavusteisesti, osin virtuaalisesti 3D-mallinnusohjelmilla. Suomalainen muotoilu voidaan yhdistää myös pohjoismaiseen muotoiluun, joka on modernia, pelkistettyä tyyliä.

1970-luvun matalasuhdanteiden ja öljykriisin aikana suomalaisen muotoilun imago oli melko matalalla. 1980-luvulla Suomen Taideteollisuusyhdistys, nykyinen Design Forum Finland, järjesti Suomi muotoilee -näyttelyitä, joiden tavoitteena oli uudelleen nostaa suomalaisen muotoilun profiilia.

Helsinki oli vuonna 2012 maailman muotoilupääkaupunki.

Tunnettuja suomalaisia nykymuotoilijoita

Yrjö Kukkapuro (s. 1933), on suomalaisen funktionalismin edelläkävijöitä. Hänen ehkä tunnetuin työnsä on Karuselli-tuoli. Kukkapuro on saanut useita kansainvälisiä palkintoja, ja hänen Ateljee-nojatuolinsa on valittu New Yorkin Modernin taiteen museon kokoelmaan.

Pro Finlandia -palkittu Hannu Kähönen (s. 1948) on ollut pitkään merkittävä taustahahmo suomalaisen muotoilun kentällä ja kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia nykymuotoilijoita. Vuosiksi 2006–2011 taiteilijaprofessoriksi nimetyn Kähösen muotoilusta tunnetuinta puolta edustaa HKL-Raitioliikenteen matalalattiaraitiovaunu.

Tunnettuja suomalaisia muotoilijoita ovat myös Stefan Lindfors (s. 1962) ja Compasso d’Oro -palkittu Harri Koskinen (s. 1970).

Lähteet

• Ahola, Jussi: Teollinen muotoilu. Espoo: Otakustantamo, 1980. ISBN 951-671-230-4. Teoksen verkkoversio.
• Kalha, Harri: Muotopuolen merenneidon pauloissa. Suomen taideteollisuuden kultakausi: mielikuvat, markkinointi, diskurssit. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsinki: Suomen historiallinen seura: Taideteollisuusmuseo, 1997. ISBN 951-710-065-5.
• Takala-Schreib, Vuokko: Suomi muotoilee. Unelmien kuvajaisia diskurssien vallassa. Väitöskirja. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, 2000. ISBN 951-558-027-7.
• Vihma, Susann: Ornamentti ja kuutio. Johdatus modernin muotoilun historiaan. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, 2008. ISBN 978-951-558-261-4.

Kirjallisuutta

• Pöppönen, Hannu: Designkuplia. Suomalaisen muotoilun ilmiöitä. Aalto-yliopiston julkaisusarja. Helsinki: Aalto Arts Books, 2013. ISBN 978-952-60-5375-2.

Aiheesta muualla

• Suomalaiset muotoilijat JAMK
• Heikkilä, Simo: Nykymaailma on täynnä joutavia esineitä. Helsingin Sanomat 9.9.2010.