Curzio Malaparte
Curzio Malaparte, oik. Kurt Erich Suckert, (9. kesäkuuta 1898 – 19. heinäkuuta 1957) oli italialainen toimittaja, kirjailija ja diplomaatti,[1] joka matkaili runsaasti Suomessa ja kirjoitti matkoiltaan väritettyjä reportaaseja.
Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Varhaisvuodet ja maailmansodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Malaparten isä oli saksalainen, äiti italialainen. Hän käytti vuodesta 1925 alkaen sukunimeä Malaparte, joka tarkoittaa kirjaimellisesti "paha osa" ja on humoristinen väännös nimestä Bonaparte ("hyvä osa")[1]. Ensimmäisessä maailmansodassa Malaparte haavoittui vakavasti. Hän liittyi fasistipuolueeseen, mutta Benito Mussolini karkotti hänet liian vapaamielisenä Liparin saarelle. Hän pääsi ulkomaanmatkoille jälleen vuodesta 1938.
Ennen toista maailmansotaa hän toimi torinolaisen La Stampan päätoimittajana. Sodan aikana hän toimi Corriere della Seran sotakirjeenvaihtajana ja Italian armeijan upseerina muun muassa Suomessa. 1941 hän joutui palaamaan Italiaan, oman tulkintansa mukaan siksi, että Joseph Goebbels kyllästyi hänen artikkeleidensa neuvostomielisyyteen, tapahtumia seuranneen kollegan mukaan kuitenkin siksi, että auto hajosi. Pian hän pyysi lupaa lähteä Suomeen, jossa hän työskenteli kaksi vuotta, Mussolinin pidätykseen saakka. Italiaan palattuaan hän siirtyi liittoutuneiden puolelle yhtenä ensimmäisistä.[1]
Näytelmäkirjailijana ja elokuvaohjaajana Pariisissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Malaparte asui vuodesta 1947 Pariisissa. Poliittiselta kannaltaan hän kääntyi kommunismin suuntaan. Hän kirjoitti näytelmät Marcel Proustista ja Karl Marxista, mutta niiden suosio jäi vähäiseksi. Hänen ohjaamansa elokuva Kielletty Kristus (Il Cristo Proibito, 1951) sen sijaan palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla, ja Yhdysvalloissa se valittiin yhdeksi viidestä vuoden 1953 parhaista ulkomaisista elokuvista.[1]
Matkat Suomessa ja Suomi-reportaasit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hän kirjoitti värikkäitä, pitkälle fiktiivisiä reportaaseja Lapista ja Karjalan rintamalta, samoin hän käyttää teoksissaan todellisuutta taiteen ja tarinan raaka-aineena. Kaputt kuvaa muka historiallisia tapahtumia Suomessa, mutta tosiasiassa niissä on absurdia komiikkaa, kuten haavoittunut hirvi, jota presidentti Risto Ryti hoivaa. Malaparte suunnitteli myöhemmin paluuta Suomeen ja romaanin kirjoittamista Suomesta ja Lapista, mutta teos jäi suunnitelma-asteelle.[1]
Matti Kurjensaari liikkui sota-aikana Malaparten kanssa, ja tavattuaan tämän myöhemmin Pariisissa, kysyi tämän omituisesta Laatokka-kuvauksesta, jossa järveen on uponnut suuret määrät hevosia, kun niitä todellisuudessa oli ollut enintään pari. Malaparte puolustelee kuvausta taiteilijan vapaudella. Myös Ilmari Turja hämmästeli Malaparten omaperäistä tulkintaa tapahtumista Suomessa, joskin piti teokseen syntynyttä tunnelmaa todellisuutta vastaavana. Viimeisinä vuosinaan Malaparte kallistui Kiinan-vierailunsa jälkeen maolaisuuden suuntaan.[1]
Vähän ennen kuolemaansa Malaparte kääntyi katolisuuteen. Hän kuoli 59-vuotiaana keuhkosyöpään.[1]
Suomennetut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kaputt (Kaputt), suom. Eila Kostamo, tekijän esittelyn kirj. Matti Kurjensaari. Gummerus, 1967.
- Iho La Pelle Suom. Tapio Hiisivaara. 336 s. Gummerus, 1969.
- Edessä palaa Leningrad (Il Volga nasce in Europa), suom. Marja-Leena Mikkola. Gummerus, 1970.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||||||||||
