Cord

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Cord oli suuren yhdysvaltalainen Cord Corporation -konsernin henkilöautoja valmistava alayritys. Se oli loisteliaan mutta erittäin kalliin Duesenberg-merkin ja keskihintaisen Auburnin väliin asemoitu, Baby Duesenberg -nimityksellä ja edistyksellisellä tekniikallaan ostajia puhutteleva, hintava automerkki. Cord-autojen valmistus tapahtui tosiasiassa Auburn-tehtaalla Connersvillen kaupungissa Indianassa. Vuosina 1929–1937 Cord-tuotemerkin alla oli tarjolla maansa ensimmäinen etuvetoinen auto mallina L-29 vuosina 1929–1932, minkä esittely ehti muutamaa kuukautta edelle vaivalloisesti edennyttä Ruxton-autoprojektia. Vuosina 1936–1937 Cord tarjosi samankaltaisella etuvetotekniikalla, mutta muotoilullaan sensaation aiheuttanutta mallia 810/812. Valmistus päättyi yrityskaupan seurauksena, kun Errett Lobban Cordin mukaan nimetty Cord-suurkonserni myytiin Aviation Corporationille ja AvCo ajoi alas kaikkien kolmen autoyrityksen toiminnan.lähde? Mobilisti-lehden mukaan Suomeen tuli kaksi kappaletta Cord-autoja.[1]

Cord Corporation -konsernin historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

E. L. Cord, Time-lehden kansikuva 1932

Yhdysvaltalaisen Cord Corporation -konsernin perusti vuonna 1929, ja sen noin 150 yrityksen toimintaa johti Errett Lobban Cord (20. heinäkuuta 1894 – 2. tammikuuta 1974), yleisesti lyhennetty E. L. Cordiksi. Cord-konserni toimi pääosin kuljetusaloilla: siihen kuuluivat esimerkiksi New York Shipbuilding -laivanrakennustoiminta, Stinson- ja Vultee-lentokonevalmistus, ja American Airways -lentoyhtiö (myöhemmin monien fuusioiden kautta American Airlines). Näiden ohella konserni valmisti autoja kolmella tuotemerkillä: vuonna 1925 E. L. Cord lunasti sijoittajilta tekemänsä johtamissopimuksen perusteella vuonna 1900 Auburnissa Indianassa perustetun Auburn-yrityksen, jonka hän oli jo aiemmin taitavaksi osoittautuneena kauppiaana[2] nostanut parissa vuodessa vararikon partaalta tuottoisaksi. Lokakuussa 1926 Cord liitti saksalaissyntyisten August ”Augie” ja Frederick ”Fred” Duesenbergin vuonna 1913 perustaman, Suuren sodan jälkeen Indianapolisiin myöskin Indiana-osavaltiossa muuttaneen Duesenbergin jo omistamansa mainitun Auburn Automobile Companyn kupeeseen. Duesenberg Incorporated -yhtiön Fred Duesenbergin luoma Duesenberg Model J esiteltiin New Yorkissa syksyllä 1928, ja ällistyttävän suorituskykyistä joskin erittäin kallista, J-malliin pohjautuvaa mallisarjaa pidetään Euroopan loistoautoja valmistavien perinnemerkkien, kuten Hispano-Suizan tai Rolls-Roycen, veroisena. Kun äärimmäisen kalliin Duesenbergin menekki oli 1930-luvun laman vuoksi paha pettymys, sen ja Auburnin väliin asemoitiin ”Baby-Duesenberg”, teknisesti edistyksellinen, mutta yrityksen huippumerkkiä edullisempi joskin silti hintava Cord-merkki. Molempien alla esiteltävien Cord-automallien valmistus tapahtui tosiasiassa konserniin kuuluvalla Auburn-tehtaalla, jonka oma tuotanto oli ajettu alas.

Cord-nimen alla valmistui edistyksellistä joskin kallista mallia L-29, joka oli ensimmäinen yhdysvaltalainen etuvetoinen automalli hieman ennen Ruxtonia. Sitä seurasivat laajalti samaa etuvetotekniikkaa, V8-moottorin ja ällistyttävän muotoilun yhdistävä 810-malli sekä sen samannäköinen mutta teknisesti kohennettu 812-seuraaja. Valitettavasti korkea hinta, korin poikkeuksellinen design sekä uudenaikaisen tekniikan kuten Bendix:in esivalintavaihteiston viat tai käyttövirheet tarkoittivat, että valmistusmäärä jäi vain noin 3 000 kappaleeseen. Vuonna 1937 E. L .Cord myi Yhdysvaltain arvopaperi- ja pörssikomission kanssa Checker Cab-yhtiön osakekaupoista ja epäillystä kurssimanipulaatiosta[3] syntyneen syyteasian vuoksi koko Cord-konsernin Aviation Corporation -yhtymälle, siirtyäkseen kaupasta saadut miljoonat dollarit[2] taskussaan länsirannikolle tekemään suuria omaisuuksia kiinteistöalalla ja myöhemmin perustamaan lukuisia radio- ja televisioasemia. Kaliforniasta hankkimalleen ranchille Nevadaan siirtynyttä Cordia pyydettiin kotiosavaltionsa kuvernööriehdokkaaksi, mutta tuntemattomasta syystä E. L. Cord ei ollut kiinnostunut. Hän menehtyi syöpään Renossa vuonna 1974.

Cord-konsernin ostanut AvCo ajoi heikkojen Auburn-, Cord- ja Duesenberg-rönsyjen toiminnan alas jo samana vuonna 1937. Yritykset eivät siis ajautuneet vararikkoon niin kuin moni lähde esittää – vaikkakaan ne eivät laman vaikeimpina vuosina tietenkään toimineet voitollisina – vaan kyseessä oli Cord-konserin ostaneen yrityksen sisäinen tarpeettomien toimialojen ja toimipisteiden karsiminen. Connersvillen tehdas, joka oli perustettu jo 7.4.1896 ajoneuvojen puuosien valmistamiseen – vuodesta 1903 Cadillac-koreja[4] – toimi Central Manufacturing Company -nimellä, ja kuului E. L. Cordin yritysryhmään. Auburn-autojen laman vuoksi heikentyneen menekin vuoksi nyt jo metallikorien valmistuksenkin taitanut yhtiö siirtyi 1935 valmistamaan keittiökalusteita: näistä tulisi eräs sen tukijaloista, ja toteutunut suuri keittiökalustekauppa Montgomery Ward -yhtiön kanssa itse asiassa rahoitti Cord-uutuusmallin kehittelyn.[5] Vuonna 1940 selvitystilaan päätyneet Auburn Automobile- ja Central Manufacturing Company -yhtiöt sulautuivat järjestelyissä Auburn Central Manufacturing Companyksi eli lyhennettynä ACM:ksi.[4] Päivämäärällä 10.3.1941 se sopi Jeep-sotilasajoneuvon korien valmistamisesta: tilauksia tuli Willys-Overlandin lisäksi Ford Motor Companyltä, ja Jeep-koreja valmistuisi kesäkuuhun 1943 mennessä 150 000 kappaletta.[4] Yrityksen nimeksi oli vuonna 1942 päivitetty American Central Manufacturing, ja Jeep-korien rinnalla se valmisti perävaunukoreja sekä lentokoneiden komponentteja. Suuren mittakaavan ajoneuvoteollisuutensa vuoksi Connersville sai ”Little Detroit” -lempinimen. Sodan lopun häämöttäessä ACM ryhtyi päätoimenaan valmistamaan metallisia keittiökalusteita, mutta se valmisti vielä vuoteen 1948 asti myös siviili-Jeeppi CJ-2A:n koreja.[4]

Cord L-29[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cord L-29, Woodlite-ajovalot

Cord L-29 oli ensimmäinen amerikkalainen etuvetoinen auto. Sen suunnittelijana oli Cornelius van Ranst,[6] joka noudatti työssään kuuluisan kilpa-autojen suunnittelija Harry Millerin periaatteita. Taustoituksena autourheilusta kiinnostunut E. L. Cord oli ihaillut Millerin suunnitteleman etuvetoisen Junior 8 Specialin suorituskykyä – auton, jonka Van Ranst sekä Tommy Milton olivat toteuttaneet.[7] Mallia L-29 valmistui vuosina 1929–1931 Auburnin tehtaalla, samoin kuin sittemmin myös sen seuraajamalleja 810 ja 812.[6] Uutuusmalli käytti samaa Cord-konserniin kuuluvan Lycoming-moottorivalmistajan 298,6 kuutiotuuman 8-sylinteristä rivimoottoria kuin suurimmat Auburn-mallit, joskin voimalinja oli käännetty vastakkaiseksi: käsivalintainen vaihteisto oli moottorin etupuolella (välitykset 3+R ), mistä voima välittyi etuakselin tasauspyörästöön. Ratkaisun vuoksi L-29:n konepelti oli poikkeuksellisen pitkä, ja suunnittelija Alan H. Leamy soi sille Duesenberg-tyylisen, näyttävän jäähdytinsäleikön.[6] Auto sai ensimmäisenä maailmassa X-muotoisen rungon.[7] Kun myös L-29:n akseliväli oli huikeat 137,5 tuumaa, sen olemus oli sensaatiomaisen matala ja pitkä. Kori oli myynnissä tehdastekoisena joko sedan-mallisena tai Brougham-tyylisenä (ohjaamo ja matkustamo kuitenkin yhtenäistä katettua tilaa, ei aitoon Brougham- l. kaupunkiauton tyyliin avonaisella ohjaamolla – vaikkakin pehmustettu katto simuloi kaupunkiauton pehmeää kattoa[8]), mutta sen sai myös alustana asiakkaan valitsemien korittajien luomuksia varten. Tehtaan avoautomalleina oli myynnissä niin 4-ovinen kuin 2-ovinen versio,[8] jäljempi myös esiin käännettävällä anopinistuimella, US-engl.: rumble seat, tai UK-engl.: dicky-, dickie- tai dickey seat.

L-29:lle kohtalokkaaksi muodostui sen korkea, lähes 2 ½ US-tonnin paino verrattuna Lycoming-sivuventtiilimoottorin 125 hevosvoiman tehoon[6] korkeahkolla 4 000/min kierrosluvulla.[7] Automallin suorituskyky ei hurmannut: esimerkiksi huippunopeus jäi 80 mailiin tunnissa.[8] Sen rakenteen vuoksi painopiste oli takana, minkä vuoksi vetävät etupyörät menettivät vetopitonsa liukkaita ylämäkiä noustessa. Auton ajokäytös oli häijy, ja lisäksi vetonivelet kuluivat vaihtokuntoon armottoman taajaan.[6] Myyntiä jarrutti viimein myös lokakuun 1929 lopun raju pörssikurssien romahdus[8], mikä varoitti hyvien aikojen päättyneen. Lopullinen kohtalonisku oli kuitenkin L-29:n korkea hinta: valitusta versiosta riippuen hinnasto alkoi 3 095 – 3 295 yhdysvaltain dollarista, eli L-29 oli kalliimpi kuin etevämmät ja hienostuneemmat kilpailijansa. Myös kalliin loistoauton ostajakunta oli konservatiivinen, ja se vierasti uudenaikaisia ratkaisuja kuten etuvetoa. Cord vastasi laimeaan kiinnostukseen alentamalla L-29:n hintaa 800 dollarilla. Cord L-29 vedettiin markkinoilta alkuvuonna 1932, mutta viimeinen joulukuussa 1931 valmistettu Cord L-29 kuuluu menneen kaupaksi vasta syyskuussa 1933.[9] Valmistusmääräksi jäi eri lähteiden mukaan 4 429[6] – 5 010[7] kappaletta, joista 300 kappaleen arvioidaan olevan vielä ajokunnossa.[7] Tulos ei ollut kauhistuttava kun kyseessä oli juuri ennen lama-ajan puhkeamista markkinoille tuotu, hintava loistoauto – mutta riittämätön L-29:n valmistamisen jatkamiseksi.[8] Erotuksena myöhemmästä 810/812-mallista l. arkkunokka- tai coffin-nose Cordista vanhempi malli L-29 kuuluu kulkevan pitkänokka tai longnose-lempinimellä.

Cord 810 (1936)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harvinainen neljän hengen 810 Phaeton-avoauto

L-29:n valmistuksen päätyttyä uudenvuoden aattona 1931[10] Cord-tehtaan toiminta oli pysähdyksissä lamavuosina 1933–1935. Tauon aikana Gordon Miller Buehrig oli vuonna 1933[8] vaihtanut Duesenberg-muotoilijan tehtävistä General Motors -yhtymän palvelukseen. Siellä hän osallistui sisäiseen muotoilukilpailuun ehdotuksella virtaviivaisesta sedanista, minkä piirteinä olivat tylppä, jäähdyttimen piilottava nokka sekä piiloon kääntyvät ajovalot. GM-johtajat kuten muotoilusta päättävä Harley Earl torjuivat luomuksen, mutta Buehrigin muotoilijakolleegat sijoittivat sen omassa arviossaan ykkössijalle.[8] Pian tämän tapahtuman jälkeen Duesenberg-johtaja Harold T. Ames houkutteli Buehrigin takaisin entisen työnantajansa palvelukseen luomaan kalliille Duesenberg J-loistomallille edullisemman rinnakkaismallin. Näin GM-aikana syntyneen futuristisen ehdotuksen pohjalta syntyi prototyyppi, minkä alustan ja Lycomingin valmistaman 4 739 cm³ V8-moottorin loi August Duesenberg[11]. Uutuus sai sensaatiomaisen vastaanoton New Yorkin Auto Show -näyttelyssä[7] marraskuussa 1935, joskin vielä vailla vaihteistoa[11]. Osallistumisoikeus näyttelyyn edellytti sadan Cord 810-auton valmistusmäärän, mitkä valmistettiin vielä käsityönä. Ensimmäinen Cord 810-sarjamalli valmistui tehtaan seisokin vuoksi[11] vasta vuonna 1936, eräänä aikakautensa muotoilun huomattavista suunnan näyttäjistä[8]. Sen V8-moottori (tunnus FB) tuli konserniin kuuluvalta Lycoming-yhtiöltä, ja 810-mallin tekniikasta vastasivat neljä henkilöä[11]: Herbert C. Snow (VP Engineering Auburn), George Kublin (Chief Engineer Auburn), Ted Ellen (kori) sekä Forest S. Baster (Chief Engineer Lycoming). Ratkaisu sijoittaa vaihteisto ja tasauspyörästö V8-moottorin etupuolelle tarjosi optimaalin painojakauman e/t 55/45 % etuvetoisen auton rengaspidolle[11], mikä oli edeltävässä L-29 -mallissa ollut ongelmallinen. Pitkänä ja matalana automallina Cord 810 säilytti Buehrigin luoman tylpän nokan vaakasuuntaisella säleiköllä, etuveto salli puuttuvat astinlaudat matalamman rungon vuoksi, ja ovien piilotetut saranat. Cord 810 -mallissa oli myös ensi kertaa tarjolla piiloon kääntyvät ajovalonheittimet (veiveillä, manuaalisesti - idea oli peräisin Cord-konserniin kuuluvan Stinson-lentokonetehtaan esiin veivattavista laskeutumisvaloista[12]), mitkä sallivat häikäistymisen välttääkseen kammeta ajovalojen suuntauksen sumukelissä alaspäin, sekä ensi kertaa lukollisen luukun taakse piilotettu polttoaineen täyttökaula, eräänä ensimmäisistä radio vakiovarusteena, ensimmäisenä eri nopeuksilla toimivat tuulilasinpyyhkimet (tuolloin muissa autoissa usein vielä alipainetoimisia, eli kiihdytysten aikana pyyhkimet takeltelivat), sekä ensimmäisenä äänimerkin painikkeen sijaan kranssi ohjauspyörässä. Cord 810/812 -mallin autoon/autosta nousun helpottamiseksi lasketut kynnykset ennakoivat 1950-luvun Hudsonin maineikasta ”Step down” -ratkaisua, joskin Euroopassa madalletut rungot olivat olleet tuttuja jo 1920-luvun lopulla. Erikoisuuksia olivat myös 810/812-mallien huoltoluukut jäähdytysvedelle ja moottoriöljylle, jolloin raskasta moottoripeitettä ei tarvinnut avata, sekä starttimoottorin esto mikäli kytkinpoljinta ei painettu käynnistyksen ajaksi pohjaan[11]. Näyttävä pyöröhiottu mittaritaulu sai hyvin runsaan mittarivarustuksen, missä mittarivalaistus oli epäsuora, valolähde ulkokehällä. Huomaa ohjaamokuvassa rattiakselista auton keskilinjaa kohti sojottava esivalintavaihteiston valintavipu ja H-tyylinen liikerata, millä hallittiin moottorin etupuolella sijaitsevaa vaihteen vaihtajarobottia.

1937 kojetaulu Cord 812 SC (ahdin)

Cord 810 sai 125 tuuman akselivälillä olevan, itsekantavan teräskorin (812-mallista olisi tarjolla 132 tuuman versio), jonka valmisti Central Manufacturing Company. Voimanlähde kiinnittyi tynkämalliseen apurunkoon.[10]. Moottorin ja jäähdyttimen sisältävän, ikonimaisen tylpän keulansa vuoksi 810-malli sai Arkkunokka-Cord-lempinimen[13]. Muotoilun haittapuolena oli, että lämpenevän etuakselin tasauspyörästön päälle sijoitetun jäähdyttimen vuoksi moottorin jäähdytysveden lämpötila oli tavanomaisesti varsin korkea.[10] Korimalleja oli tarjolla neljänä vaihtoehtona: umpinainen Westchester villakankaalla (broadcloth) päällystetyillä istuimilla sekä sen arvokkaampi Beverly-versio pliseeratulla (pleated) istuinkankaalla, ja kyynärnojilla edessä ja takana. Erilliset nojalliset istuimet olivat eräs automallin ominaisista piirteistä, minkä vuoksi se kuuluu saaneen armchair-lempinimen.[14] Beverly-korimalli on tunnistettavissa myös takaluukun kannen kyhmystä, joka kasvatti ahdasta tavaratilaa. Myöhempien pitkän akselivälin mallien Custom Beverly ja Westchester Berline rinnalla tarjolla oli kahden hengen Convertible Coupé l. Sportsman- tai neljän hengen Convertible Phaeton Sedan-avomallit[11] kangaskatolla.

Edeltävän L-29:n pitkän, painopisteen kannalta ongelmallisen 8-sylinterisen rivimoottorin sijaan Cord 810 sai konserniin kuuluvan Lycoming-yhtiön 289 kuutiotuuman (4,74 litran) kompaktin V8-sivuventtiilimoottorin, mikä tuotti 810-mallissa vapaasti hengittävänä 125 hv. Moottorissa oli kevytmetalli-sylinterikannet, ja Strombergin AA25-tuplakaasutin. Euroopassa yleiseen tyyliin uusi Cord sai 4-vaihteisen (tarkemmin 3 + ylivaihde) Bendixin Electric Hand[8] -esivalintavaihteiston, mitä hallittiin rattiakselin kupeessa olevalla pienoisvivulla. Vipu kulki hieman viistettyjä H-muotoisia liikeratoja myöten, ja valitsimen komennot siirtyivät sähkö-pneumaattisesti toimivaan vaihteensiirto-robottiin, mikä suoritti vaihteensiirron mekaanisesti (ks. Aiheesta muualla-osio, toimintaa selventävä entisöintivideo). Esivalittu vaihde vaihtui, kun kuljettaja painoi kytkimen pohjaan, sitten vapautti sen. Esivalintavaihteisto kärsi luotettavuus- tai luultavammin käyttöongelmista ensi vuonna 1936, esimerkiksi valittu vaihde ei pysynyt päällä, mutta kehittelytyön jälkeen se miellytti asiakkaita jo vuonna 1937. Itse vaihteisto oli Detroit Gear -mallia T2971, ja sekä sitä että Cord-mallien tasauspyörästöjä valmistettiin Auburnissa.[10]. Kaasutin oli arka höyrylukolle lämmön poistuessa hitaasti moottorikopan alta, ja edellä mainitusti myös jäähdytysjärjestelmän lämmöt nousivat korkeiksi koska jäähdytin on sijoitettu vaihteiston ja etutasauspyörästön yläpuolelle[10]. Puutteita ilmeni myös korien laadussa[15] ja avomallien korin jäykkyys oli heikko,[16] kunnes ongelmiin keksittiin ratkaisuja. Jarrulaitteisto oli Bendix-yhtiön hydraulinen nelipyöräjärjestelmä 11 tuuman rumpujarruilla: monen muun tarvikkeen tavoin Cord käytti samoja osia kuin moni muukin valmistaja, minkä vuoksi 1930-luvun auton varaosatilanne on osittain vielä hyvinkin helppo. Korin peltiosiakin valmistetaan yhä (D&D Classic, Covingdon, Ohio).[10] Cord 810/812 -auton vuosimallia 1936 valmistui 1 764 kappaletta.[10]

Cord 812 (1937)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1937 Cord 812 Supercharged (sedan)
1938 Cord 814 -prototyyppi

Mallivuodelle 1937 tuli kiinnostuksen säilyttämiseksi tarjolle 170 hevosvoiman Switzer-ahtimella varustettu 812-malliversio (myöhemmin moottorin teho nousi ahtopainetta korottamalla jopa 190 hevosvoimaan[11]), jonka koriversioista umpimallit Westchester ja Beverly olivat 125-, tai niiden Custom Westchester- tai Custom Beverly -versiot pidemmällä 132 tuuman akselivälillä: ulkoisesti pidennetyn mallin konepellissä oli 8 sälettä, kun perusmallissa niitä oli 7 kappaletta. Myös 4-paikkainen Phaeton-avomalli oli nyt 132-tuumaisella pidennetyllä alustalla. Custom-umpimalleissa pidennys mahdollisti jakoseinäkkeen sijoittamisen etu- ja takapenkkien väliin, jos asiakas sellaista toivoi. Ahtopainetta nostamalla V8-moottorin teho nousi myöhemmin ennätysautossa arviolta jopa 225 hevosvoimaan.[17] Augie Duesenbergin luomuksia olleet sekä Auburn- että Cord-ahdinmoottorit olivat tunnistettavissa saksalaisten Kompressor-autojen kuten Mercedes-Benz 630:n vakiinnuttamasta tuntomerkistä, konepellin kyljistä esiin tulevista haitariputkista (kuvat; Cord 812 SC-ahdinversio museossa, ja Cord 812 Beverly ilman ahdinta; 810/812-malleille ominaisia puskureiden sarvien välisen osan kolmea vaakaputkea kutsutaan towel rack- l. pyyheteline-puskureiksi). Ahdinautojen haitariputkista tuli muotivillitys, eli niitä asennettiin toki myös autoihin, joissa ei ollut ahdinta (mm. Jay Lenon Cord 812[18]).

Cord 812 oli aikalaisekseen tehokas ellei yli 100 mailin eli 160 kilometrin huippunopeudellaan nopea, urheilullinen automalli,[17] ja syyskuussa vuonna 1937 Ab Jenkins ajoi Bonneville-suolatasangolla ahdinmoottorilla varustetulla Cord-sedanilla sekä AAA:n uuden 107,66 mph-ennätyksen (173,3 km/t) lentävällä maililla[17] että lähes 2 500 mailin ja yli 101 mph-keskinopeuden 24 tunnin ajossa (aikaan sisältyi pysähdykset polttoainetäydennyksiä tai renkaanvaihtoja varten).[17] Lentävän mailin ennätys ylittyi vasta vuonna 1953, kun Austin-Healey 100 -auto saavutti 109,24 mph nopeuden.[17] Valmistajan mainostarkoituksissa kustantama retkikunnan matka Utahiin, ja sen aikana saavutetut ennätykset eivät valitettavasti voineet pysäyttää Cord-tuotannon lopettamisprosessia. Auburn sammui jo 1936, joskin yhtymän tarkoitus oli vapauttaa Auburnin Connersville-tehtaan kapasiteetti Cord-mallin valmistukselle, minkä uumoiltiin nousevan tuhanteen autoon kuukausittain[19]. Todellisuudessa puitteet tai malliston kehitysvaihe eivät sallineet moisia tuotantomääriä – esimerkiksi korin virheitä jouduttiin korjaamaan käsityönä – eikä sitä voitu ylläpitää myöskään uuden tekniikan monenlaisten ongelmakohtien ratkomispaineen vuoksi. Jouluksi 1935 suunniteltujen ensimmäisten luovutusten sijaan asiakkaat alkoivat saada tilaamiaan autoja vasta helmikuusta 1936 lähtien.[19]

1937 Cord 812 Beverly
1934 Hupmobile Model J Aerodynamic

Vajaaksi jääneen vuoden 1937 Cord-autojen valmistusmäärä oli 1 066 kappaletta, eli mallisarjaa 810/812 valmistui yhteensä 2 830 kappaletta[13] (812-mallin ahdinversioita valmistui vain 134 kpl DW:n mukaan). Cord oli valmistelemassa muotoilultaan lievästi päivitettyä 814-mallia vuodelle 1938 (kuva; 1938 Cord 814 -proto; työn alla lie ollut myös 816-malli[19]), kun Errett Lobban Cord päätyi myymään moniala-konserninsa Aviation Corporation -suuryhtiölle (nykyisin Texron) elokuussa 1937.[20] Ilmailualalla pääasiallisesti toimiva AvCo lakkautti kaikki Cord-konsernin kolme loistoautojen valmistajaa (Auburn-Cord-Duesenberg) jo samana vuonna 1937, ja myi Checker-taksit ulkopuolisille. Aviation Corporation myi 810-/812-mallien koripeltien muotit vain 45 000 dollarin hintaan autoalan konkari Norman De Vauxille, joka oli aikeissa kaupata ulkopuolisen valmistamaa, tyylikästä mutta edullista automallia.[2] De Vaux lähestyi tätä valmistajaa etsiessään Joseph Grahamia Graham-yhtiöstä. Graham ei ollut kiinnostunut, mutta hän ohjasi De Vauxin Hupmobile-yhtiötä johtavan Wallace McDonaldin puheille. Hupmobile oli muiden autonvalmistajien tavoin kärsinyt syvästä talouslamasta mutta myös hajottanut mallistonsa epätaloudellisen laajaksi ja erehtynyt vuodesta 1934 lähtien lanseeraaman Raymond Loewyn piirtämän virtaviivaisen Aerodynamic-mallisarjansa luiskakeulalla, luiskaperällä sekä epätavallisesti tykkiputkia muistuttavien katteiden päissä (vrt. Opel Olympia 1935-1937) soikeilla mulkoilevilla ajovaloilla. Chrysler Airflown tavoin tuolloin vallinneesta, konservatiivisesta ”kantti-kertaa-kantti”-valtavirrasta poikkeava muotoilu sai ostajakunnalta valtaosalta tylyn tuomion.[21] Vaikean taloustilanteensa kanssa painiskelevan Hupp-yhtiön tarjous oli, että De Vaux tulisi pääjohtajaksi ja saisi palkan lisäksi osuuden myydyistä autoista.[2]

Hupmobile Skylark ja Graham Hollywood (1940–1941)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1941 Graham Hollywood

Hupmobile valmisti vuoden 1939 New Yorkin Auto Show -näyttelyä varten John Tjaardan uudelleen tavanomaisemmin muotoilemalla konepellillä, tavanomaisella kromimaskilla sekä aikakaudelle tyypillisillä erillisillä, pisaramaisella kuorella oleilla ajovaloilla[2] varustetun Skylark-prototyypin. Malli olisi tarjolla sedan-korilla, avoautona sekä nelipaikkaisena avo-phaetonina. Moottoriksi tulisi Hupmobilen 6-sylinterinen Junior Six-moottori. Automalli herätti näyttelyssä vain laimeaa kiinnostusta, eikä Skylark-nimen saanutta mallia valmistunut tuotanto-ongelmien vuoksi kuin 35 kappaletta.[2] De Vaux lähestyi Grahamia uudelleen ehdotuksella, että Skylarkin valmistamista vastaan Graham voisi käyttää muotteja korvauksetta myös omassa samaa koria käyttävässä automallissaan.[2] Sopimukseen päästiin syyskuussa 1939, ja Graham korvasi Cord-ajan pienten peltiprässien vuoksi pakkoratkaisuna käytetyt, palapelin yhteen hitsaamista edellyttäneet seitsemää erillistä kattopellin muottia yhdellä uudella omalla koko kattopellin tuottavalla muotillaan.[2]

Toukokuussa 1940 tuli myyntiin sekä Skylark- että Hollywood-autoja, mutta vain muutaman kuukauden ajaksi.[2] Niiden kysyntä oli laimea, eikä Hupmobile viimein edes pystynyt lunastamaan valmistuneita Skylark-autoja. Graham vuorostaan laski Hollywood-mallinsa hintaa 200 dollarilla, mutta sekään ei edistänyt auton myyntiä. Hupmobile joutui ajamaan toimintansa alas, ja syyskuussa 1940 myös Graham ilmoitti ajavansa autotuotantonsa alas siirtyäkseen sota-ajan tuotantoon.[2] Loput Hollywood-autot myytiin vuonna 1941. Kaiken kaikkiaan valmistui arviolta 380 (Hupmobile) sekä 1 800 (Graham) kappaletta mallejaan Skylark/Hollywood. Cord on edelleen yleisön ja keräilijöiden suosikki,[13] mutta 810/812-mallien hintojen noustua kiinnostus on virinnyt myös Graham- ja harvinaisiin Hupmobile-versioihin.

Cord-yrityksen merkittävyydestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cord on jäänyt autohistoriaan etenkin siksi, että sen valmistamien mallien muotoilu poikkesi selvästi muista saman ajan amerikkalaisista autoista. Sen vaikutus muiden yhdysvaltalaisten valmistajien automuotoiluun jäi kuitenkin vähäiseksi. Yhdysvaltain ulkopuolella Cord oli autotehtaan toiminta-aikana melko tuntematon merkki.[22]

»The proportion and lines of the Cord come nearer expressing the beauty of both science and logic than any car I have ever seen.[23]»
(Frank Lloyd Wright)

Cord 8/10 oli oklahomalaisen Cord-harrastajan, vuonna 1938 koko 810/812-mallien silloisen varaosavaraston 85 000 dollarilla ostaneen ja näitä varaosia Cord-harrastajille myyneen Glenn Prayn[2] takamoottorisen Chevrolet Corvairin pohjalta muovi-komposiitti Royalitesta tehdyllä 810-mallin kaltaisella korilla mutta pienennetyillä mitoilla noin 8/10-osan mittakaavassa lähes 100 kappaleena valmistama kopio.[15] Prayn työ ansaitsee kaiken arvostuksen, sillä enemmistö näistä Cord 8/10 -autoista kuuluu yhä olevan olemassa. Vuonna 1968 Howard Williams, Oklahoma-osavaltion lainsäätäjä ja Bill Learin (Learjet) ystävä osti Prayn liiketoiminnan, ja muodosti siitä Sports Automobile Manufactoring Company- eli SAMCO-yhtiön. SAMCO valmisti vielä kolmetoista lisäkappaletta Prayn 80%-Cordia. Tämän jälkeen SAMCO muokkasi Pray-suunnitelmaa siten, että siinä voisi käyttää voimanlähteenä Chrysler- tai Ford-yhtymän V8-moottoria. Muokattu auto oli myynnissä Warrior-mallina lyhyellä 108 tuuman alustalla,[24] tai Royale-mallina pidemmällä 113 tuuman alustalla. Vuoteen 1970 asti SAMCO-Cord-mallia valmistui noin 400 kappaletta.[2]

Oldsmobilen esitellessä uuden etuvetoisen loistoautonsa Toronadon vuonna 1965 mallivuodelle 1966 sen mainoskuvissa oli taustalla Cord 810/812 -auto. Tämä itsessään kuvastaa kyseisten Cord-mallien merkittävyyttä autohistoriassa[15] ainakin Yhdysvaltojen näkövinkkelistä. Eräänlaiseksi todisteeksi merkittävyydestä voi tulkita Hot Wheels -sarjan ”Classic Cord” -pienoismallin, joka on nykyään lajinsa kalleimpia.[2] Larry Woodin suunnittelema Cord 812 -autoa esittävä pienoismalli tuli myyntiin vuosina 1971–1972. Sitä ei ole sen lyhyen valmistusajan vuoksi etsitystä väristä riippuen enää juuri myynnissä.[25]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mobilisti-lehti 4/2021 s. 22
  2. a b c d e f g h i j k l m SCG: Cord: A Different Roadability (E.L.Cordin ja hänen autojensa tarinaa) secondchancegarage.com. 2021. secondchancegarage.com. Viitattu 11.2.2021. (englanniksi)
  3. toimitus: Business & Finance: Cord out of Cord (E.L.Cordin irroittautuminen yhtymästään) Time. 16.8.1937. TIME. Viitattu 15.2.2022. (englanniksi)
  4. a b c d American Central Manufacturing Connersville, Indiana (Connersville-tehtaan historiaa) cj3a.info. 2007. cj3a.info. Viitattu 15.3.2021. (englanniksi)
  5. Malks, Josh: Cord History Chapter 1 (Cord 810/812 syntyhistoria, luku 1 (3)) automaven.com: Josh Malks` Cord Net. Viitattu 5.4.2021. (englanniksi)
  6. a b c d e f Consumer Guide-toimitus: 1929-1931 Cord L-29 (Cord L-29:n tarina) auto.howstuffworks.com. auto.howstuffworks. Viitattu 24.1.2021. (englanniksi)
  7. a b c d e f Vaughan, Daniel: 1929 Cord L-29 (Cord L-29:n tarina) conceptcarz.com. maaliskuu 2006. conceptcarz.com. Viitattu 24.1.2021. (englanniksi)
  8. a b c d e f g h i Stork, Jeff: A Brief History of the Cord Automobile (Cord-yhtiön autojen tarina) Car & Driver. 11.7.2014. caranddriver.com. Viitattu 6.2.2021. (englanniksi)
  9. Cord Net: Cord History, Chapter 1 (Historiikin osa 1/3, kevät 1933-kesä 1935) Cord Net. Viitattu 3.4.2021. (englanniksi)
  10. a b c d e f g Mattar, George: 1936-1937 Cord 810-812 (810/812-mallien tarina) Hemmings Stories. marraskuu 2005. Hemmings. Viitattu 9.2.2021. (englanniksi)
  11. a b c d e f g h von Rotz, Bruno: Cord 810/812 - den amerikanischen Technik- und Design-Trends weit voraus (Cord 810/812:n syntyhistoria (Premium)) zwischengas.com. 9.9.2012. zwischengas.com. Viitattu 4.4.2023. (saksaksi)
  12. Krüger, Paul: Es war einmal ... der Klappscheinwerfer (Cord 810:n piiloon kääntyvien ajovalojen tarina) zwischengas.com. 22.7.2022. zwischengas.com. Viitattu 4.4.2023. (saksaksi)
  13. a b c Kozak, Graham: The Strange Afterlife of the Coffin-Nose Cord (Cord 810/812:n loppuvaiheet) Auto Week. 26.5.2020. autoweek.com. Arkistoitu 8.1.2021. Viitattu 6.1.2021. (englanniksi)
  14. Grinys, Aurimas: An Armchair From the Art Deco Era (Cord 810-artikkeli) Dyler (autokauppa). dyler.com. Viitattu 10.2.2021. (englanniksi)
  15. a b c Kozak Graham: THe Strange Afterlife of the Coffin-Nose Cord (Cord 810/812-kummajaisista) Autoweek. 26.5.2020. autoweek.com. Arkistoitu 8.1.2021. Viitattu 10.2.2021. (englanniksi)
  16. Sass, Robb: A Day in the Sun for Mr. Cord`s Classics (Cord-tarina) New York Times. 22.7.2007. nytimes.com. Viitattu 10.2.2021. (englanniksi)
  17. a b c d e Furman, Michael (SFAM): 1937 Cord 812 Supercharged (Simeone-museon Cord (uudesta asti Simeone-perheellä)) simeonemuseum.org: Simeone Foundation Automobile Museum. Viitattu 6.1.2021. (englanniksi)
  18. Leno, Jay: 1936 Cord 810/812: The Beautiful Baby Duesenberg That Never Caught On (Cord 810/812 esitely ja ajo) 8.1.2013. youtube.com: Jay Leno`s Garage. Viitattu 18.3.2022. (englanniksi)
  19. a b c Rutter, Nick: Striking the Forgotten Cord (Cord-yhtymän tarina) inretrospectmagazine.com. kevät 2016. inretrospectmagazine.com. Viitattu 10.2.2021. (englanniksi)
  20. Webb, Ashley: Striking a cord: 1936 Cord 810 Westchester (Cord 810W ja historiikkia) themotorhood.com. 11.4.2917. themotorhood.com. Arkistoitu 6.9.2019. Viitattu 10.2.2021. (englanniksi)
  21. Fiske, Gary: Gary & Nancy Olney`s 1934 Aerodynamic Hupmobile (1934 Hupmobile Aerodynamic ja yhtiön tarina) VAE. maaliskuu 2014. Vermont Automobile Enthusiasts (60v-uotisjuhlavuosi 2021). Viitattu 9.4.2021. (englanniksi)
  22. Kimmo Levä ja Jaana Lindell-Nyman (toim.): Tulevaisuuden teemat: Mobilia-vuosikirja 1995, s. 20–21. Kangasala: Vehoniemen Automuseosäätiö, 1995.
  23. https://automobilemuseum.org/about/from-the-executive-director
  24. Craigslist: 1969 SAMCO Warrior (SAMCO Warrior Cord-replica, kuvasarja) deadclutch.com. 20.10.2019. deadclutch.com. Viitattu 11.2.2021. (englanniksi)
  25. Graymatters: Casting: Classic Cord 1971-1972 (Mattel/CIPSA "Classic Cord" kuvallinen opaste keräilijälle) Online Redline Guide. 2012. Viitattu 3.7.2021. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Cord.
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en: