Come Taste the Band

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Come Taste the Band
Deep Purple
Studioalbumin Come Taste the Band kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Nauhoitettu  3. elokuuta –
1. syyskuuta 1975
 Julkaistu 10. lokakuuta 1975
 Formaatti LP, CD
 Tuottaja(t) Martin Birch & Deep Purple
 Tyylilaji hard rock, funk rock
 Kesto 36.55 (alkuperäinen)
90:19 (35-vuotisjuhlajulkaisu)[1]
 Levy-yhtiö Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Purple Records
Yhdysvaltain lippu Warner Bros. Records
Muut kannet
Come taste the band back.jpg
Takakansi
Listasijoitukset

Flag of the United Kingdom.svg Britannia: 19.
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat: 43.

Lisää sijoituksia

Deep Purplen muut studioalbumit
Stormbringer
1974
Come Taste the Band
1975
Perfect Strangers
1984
Singlet albumilta Come Taste the Band
  1. "You Keep on Moving"
    Julkaistu: 1975

Come Taste the Band on englantilaisen hard rock -yhtye Deep Purplen albumi vuodelta 1975. Musiikillisesti se edustaa hard rockia, sisältäen vaikutteita myös progressiivisesta rockista, funkista, heavy metalista ja rock & rollista.[2][3]

Levyllä soittaa yhtyeen neljäs kokoonpano, niin sanottu Mark IV. Se on yhtyeen ainoa albumi, jolla soittaa yhdysvaltalainen kitaristi Tommy Bolin. Bolin korvasi vuonna 1975 yhtyeen alkuperäisen kitaristin Ritchie Blackmoren. Ainoat alkuperäisjäsenet albumilla ovat urkuri Jon Lord ja rumpali Ian Paice. Laulaja David Coverdale ja basisti-laulaja Glenn Hughes olivat liittyneet yhtyeeseen aiemmin vuonna 1973. Bolinin pahan huumeriippuvuuden vuoksi Come Taste the Band -kiertueen konserttien onnistuminen oli tuolloin yleensä pitkälti kiinni hänen kunnostaan. Myös Hughesin kokaiininkäyttö aiheutti yhtyeelle ongelmia. Albumi jäi Mark IV:n ainoaksi albumiksi, sillä albumin kiertueiden jälkeen Deep Purple hajosi 1976 kahdeksaksi vuodeksi. Myöhemmin samana vuonna Bolin menehtyi heroiinin yliannostukseen.

Come Taste the Band menestyi kaupallisesti heikommin kuin aikaisemmat Deep Purple -albumit. Britanniassa albumi oli parhaimmillaan sijalla 19, kun taas Suomessa, jossa yhtye oli nauttinut hyvin suurta suosiota, albumi ei noussut listoille ollenkaan.[4]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen varhaisemmat vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Deep Purple perustettiin Englannissa vuonna 1968. Ensimmäiseksi varsinaiseksi kokoonpanoksi vakiintui viisihenkinen miehitys: Ritchie Blackmore (kitara), Rod Evans (laulu), Jon Lord (koskettimet), Ian Paice (rummut) sekä Nick Simper (basso).[5] Yhtyeen kokoonpanot osoittautuivat kuitenkin nopeasti kaikkea muuta kuin pysyviksi. Kokoonpano muuttui jo seuraavana vuonna, jolloin koottiin yhtyeen tunnetuin kokoonpano Mark II, kun bassoon tuli Roger Glover ja laulajaksi Ian Gillan.[6] Välit kuitenkin tulehtuivat nopeasti, ja basisti ja laulaja vaihtuivat uudelleen. Vuonna 1973 aloittaneen kolmannen kokoonpanon uudet jäsenet olivat basisti-laulaja Glenn Hughes ja laulaja David Coverdale.[7] Koska Deep Purplen menestys tuotti valtavasti rahaa, yhtye muutti taloudellisista syistä Yhdysvaltoihin, managerit taas Manner-Eurooppaan.[8]

Vaikka kokoonpanon muutokset olivatkin yleisiä, kitaristi Ritchie Blackmoren lähtö oli yhtyeelle tavallista kovempi isku. Deep Purplen kolmannen kokoonpanon toisen ja viimeisen albumin Stormbringerin kiertueen aikoihin hän alkoi menettää motivaationsa yhtyeessä soittamiseen. Stormbringer oli ensimmäinen albumi sitten vuoden 1969 Deep Purple -albumin, jolle Blackmore ei ollut mukana kirjoittamassa kaikkia kappaleita. Samoihin aikoihin Blackmore alkoi suunnitella soolouraa ja alkoi äänittää Purplen lämmittelijän Elfin kanssa materiaalia. Viimeistään vuoden 1975 Euroopan-kiertueella, selvisi ettei Blackmore jatkaisi yhtyeessä. Kiertueen viimeisen, 7. huhtikuuta pidetyn konsertin jälkeen Deep Purplelta puuttui kitaristi.[9] Blackmore jatkoi heavy-linjoilla uuden yhtyeensä Rainbow'n kanssa, kunnes 1980-luvulle tultaessa hän ohjasi yhtyeensä kaupallisempaan suuntaukseen.[10]

Mark IV muodostuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska Blackmore oli ollut eräs yhtyeen johtohahmoista, monet povasivat Deep Purplen hajoamista. Lord ja Paice olivat valmiita lopettamaan, mutta Coverdale ja Hughes näkivät kitaristin vaihdon tilaisuutena kehittää yhtyeen musiikkia eteenpäin ja saivat ylipuhuttua Lordin ja Paicen jatkamaan. Yhtye asettui Robert Simonin Pirate Studiolle Hollywoodiin ja aloitti uuden kitaristin etsinnät, jotka venyivät ja kävivät turhauttaviksi. Coverdalen innostuttua Miles Davisin yhtyeen entisen rumpalin Billy Cobhamin Spectrum-albumista hän kiinnostui sillä kitaroivasta Tommy Bolinista. Coverdale soitti albumin Lordille, ja myös tämän mielestä Bolin oli hyvä vaihtoehto. Bolinia pyydettiin pian tämän jälkeen soittamaan Deep Purplen kanssa.[11]

Bolin oli hyvin epätodennäköinen jäsen brittiläiseen heavy-yhtyeeseen, sillä hän oli amerikkalainen ja tehnyt enemmän työtä jazz–rock-fuusion parissa. Hän tiesi yhtyeestä hyvin vähän ja oli kuullut heiltä vain kappaleet ”Smoke on the Water” ja ”Hush”.[12] Juuri soololevynsä äänitykset aloittanutta Bolinia itseään ei brittiläiseen yhtyeeseen liittyminen juuri kiinnostanut, mutta hän tuli kuitenkin jammailemaan nelikon kanssa. Yhtye vakuuttui Bolinin taidoista ja varsinkin Lord nautti Bolinin kanssa soittamisesta:[13]

»[Bolin] käveli sisään langanlaihana, sulkia vihreiksi, keltaisiksi ja sinisiksi värjätyissä hiuksissaan. Mukana oli tyrmäävän upea hawaijilaistyttö pelkässä virkatussa mekossa. Hän tökkäsi [kitaransa] kiinni neljään satawattiseen Marshall-vahvistimeen. Voin vannoa että se oli yhtä jännittävää kuin soittaminen Ritchie [Blackmore]n kanssa. [...] Ja David [Coverdale] toisteli ”Mitäs minä sanoin, mitäs minä sanoin?”»
(Jon Lord[14])

Myös Bolin innostui yhtyeestä, jonka kanssa jammaileminen sujui erittäin hyvin, ja liittyi siihen. Pian Bolinin liittymisen jälkeen yhtyettä kohtasi tragedia, kun pitkäaikainen roudari Ron Quinton kuoli auto-onnettomuudessa.[14] Tästä ja Bolinin vähäisistä Purple-tiedoista huolimatta harjoitukset sekä yhdessä säveltäminen lähtivät hyvin käyntiin, ja uusi kokoonpano oli innostunut ja motivoitunut.[13] Muut yhtyeen jäsenet tulivat hyvin toimeen Bolinin kanssa, joka oli iloinen ja ulospäinsuuntautunut, toisin kuin vaikeana persoonana tunnettu Blackmore.[15] Jopa Blackmore itse piti Bolinia hyvänä valintana seuraajakseen, ja heistä tulikin ystäviä Bolinin Deep Purpleen liittymisen jälkeen. Miesten välit kuitenkin rikkoutuivat melko pian Blackmoren syytettyä vaimonsa Bärbel Hardien pettäneen häntä usean miehen kanssa – Bolin oli yksi avioero-oikeudenkäynnin vastaajista, mutta kiisti harrastaneensa seksiä Bärbelin kanssa.[16]

Deep Purplen managerit sen sijaan eivät olleet yhtä innoissaan, sillä heissä Bolinin amerikkalaisuus herätti epäilyksiä. Toinen ongelma oli aikataulutus, sillä Bolinin piti äänittää ja promotoida myös tekeillä ollutta sooloalbumiaan – Deep Purplen aikataulut olivat perinteisesti olleet tiukkoja ja työtahti nopea. Sovittiin, että yhtye hellittäisi hieman ja että Bolin voisi näiden taukojen aikana hoitaa soolouraansa.[17]

Äänitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen Come Taste the Bandin äänityksiä Bolin viimeisteli sooloalbuminsa Teaser. Sekä Glenn Hughesin että Jon Lordin on kerrottu osallistuneen albumin tekoon, vaikka heitä ei mainitakaan albumin tekijätiedoissa. Aiemminkin klassista musiikkia ja rockia yhdistellyt, tuotteliaana muusikkona tunnettu Lord myös sävelsi ja äänitti tauon aikana barokkimusiikkia ja moderneja bändisoittimia yhdistelleen Sarabanden. Teosta on pidetty Lordin hienoimpana saavutuksena soolourallaan.[18]

Come Taste the Band äänitettiin Musicland-studiolla Münchenissä 3. elokuuta – 1. syyskuuta 1975.[19] Suurin osa materiaalista oli ollut valmista jo ennen Teaserin ja Sarabanden äänityksiä.[20] Kappaleet ovat pääosin Coverdalen ja Bolinin käsialaa. Bolin suorastaan pursui ideoita myös uuden albumin teossa, vaikka olikin juuri levyttänyt toisen albumin. Yhtyeen jäsenet antoivat hänen säveltää melko vapaasti, mikä ilahdutti Bolinia.[14] Lisäksi Bolinin ystävä, kokonaan yhtyeestä ulkopuolinen Jeff Cook on ollut mukana säveltämässä ”Lady Luckia”.[21] Coverdalen sanoitukset kertovat pääasiassa rakkaudesta ja seksistä.[20] Albumin tuotti Martin Birch yhteistyössä yhtyeen kanssa. Miksauksen viimeistelivät Birch ja Ian Paice.[19]

Glenn Hughesin kokaiininkäyttö oli äänityksien aikaan käynyt niin pahaksi, että ongelmat huumeiden kanssa haittasivat merkittävästi albumin äänityksiä. Bolin joutuikin soittamaan ”Comin' Home” -kappaleella myös bassoa. Hän laulaa myös lyhyen osuuden ”Dealer”-kappaleella. Äänitysten lopulla Hughes sairastui maksatulehdukseen, joten hän laulaa albumilla huomattavasti vähemmän kuin kahdella edellisellä Deep Purple -albumilla. Hänen ja Coverdalen aiempia albumeita värittänyttä yhteislaulua ei kuulla tällä kertaa kuin Come Taste the Bandin viimeisellä kappaleella ”You Keep on Moving”. Äänitysten jälkeen muut jäsenet asettivatkin Hughesin yhtyeessä jatkamisen ehdoksi, että tämä hoitaisi itsensä kuntoon.[20]

Bolinin kitarointi oli erilaista kuin Blackmoren, mikä tuo albumille omaa sävyään. Bolin käytti soitossaan runsaasti efektipedaaleja ja muita efektejä ja hyödynsi studion tuomia mahdollisuuksia paljon enemmän kuin Blackmore; albumilla kuullaan esimerkiksi runsaasti päällekkäisiä kitararaitoja. Kosketinsoittaja Jon Lord on suuren osan ajasta albumilla taka-alalla lukuun ottamatta soolojaan ”Love Child” -kappaleessa ja kosketinvetoista ”This Time Aroundia”,[20] jolla hän soittaa kaikkia soittimia.[19] ”This Time Aroundin” B-osan muodostava ”Owed to 'G'” taas on Bolinin soolonumero, joka on nimensä mukaisesti omistettu Deep Purplen aiemmat hitit ”Black Night” ja ”Burn” sävellyksillään inspiroineelle George Gershwinille.[20]

Come Taste the Bandin kappaleissa on poikkeuksena aiempiin albumeihin verrattuna myös funkvaikutteita,[20] mutta kuten Coverdale oli jo ennen Bolinin yhtyeeseen liittymistä lupaillut,[22] albumi on kuitenkin rockimpi kuin edeltäjänsä Stormbringer,[20] jolla kuullaan runsaasti vaikutteita mustasta musiikista.[23] Kokoonpanon alkuviikkojen harjoitussessioissa ja niissä äänitetyillä demoilla kuultuja jammailuja Come Taste the Bandiltä sen sijaan ei juuri löydy.[20]

Yleistä kappaleista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkinäytteet

”Comin' Home”

”Comin' Home” on albumin aloituskappale. Come Taste the Bandia muutenkin kehuneen kriitikko Jari Kaikkosen mielestä ”Comin' Home” kuuluu yhtyeen parhaimmistoon.[24]

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Come Taste the Bandin avausraita ”Comin' Home” ilmoittaa kuuntelijalle, että albumi edustaa niin vanhaa kuin uutta Deep Purplea. Kappaleen aloittava Ian Paicen rumpufilli on sama, joka käynnisti yhtyeen edellisen kokoonpanon konsertit. Uutta kappaleeseen tuo taas kitaristi Tommy Bolinin efektitäytteinen soittotyyli, joka eroaa merkittävästi edelliskitaristi Ritchie Blackmoren vastaavasta. Itse kappale edustaa energistä, suoraviivaista rockia. ”Comin' Homea” seuraa ”Lady Luck”, joka jatkaa pitälti samaa linjaa. Sen sävellys on Jeff Cookin käsialaa, ja Tommy Bolin toi kappaleen mukanaan liittyessään Deep Purpleen. Sinisilmäisestä mustalaiskuningattaresta kertova sanoitus on lähtöisin solisti David Coverdalen kynästä.[25] Kolmantena vuorossa olevaa Glenn Hughesin laulamaa kitaravoittoista[24] kappaletta, ”Gettin' Tighter”, on pidetty koko levyn menevimpänä ja siinä kuultiin enemmän funk-vaikutteita kuin missään Deep Purplen kappaleessa koskaan aiemmin. ”Gettin' Tighteriin” verrattuna neljäntenä vuorossa oleva ”Dealer” on sävyltään synkkä. Kappaleessa kuullaan myös pari tahtia Tommy Bolinin laulua. A-puolen viimeinen raita on ”I Need Love”, jota on sanottu Come Taste the Bandin ainoaksi täyteraidaksi. David Coverdalen sanoitukset käsittelevät seksiä, mikä oli jo muodostunut hänen lyriikoidensa tavaramerkiksi.[25] Kappaleessa on mukana myös naistaustalaulaja.[24]

B-puolen aloittaa ”Drifter”, joka oli saatu valmiiksi jo Pirate -studion harjoitusten aikana. Kappale on menevä ja sen kitarariffiä on pidetty onnistuneena. Seuraavassa kappaleessa, ”Love Child”, Jon Lordin kosketintyöskentely on merkittävässä osassa. ”This Time Around”, jossa Glenn Hughes laulaa Jon Lordin kosketinpohjan päälle, toimii introna Tommy Bolinin säveltämälle ”Owed to 'G'” -instrumentaalille. Kirjain 'G' oli kunnianosoitus säveltäjä George Gershwinille, jonka sävellyksistä Deep Purplen klassikot ”Black Night” ja ”Burn” olivat saaneet innoituksensa. Kappaletta on pidetty albumin parhaimpiin kuuluvana. Come Taste the Bandin päättää ”You Keep on Moving”, jolla Coverdale ja Hughes esittävät ainoan kerran levyllä yhteislauluaan, joka oli ollut tärkeässä osassa kahdella edellisellä Deep Purple -albumilla.[26] ”You Keep on Moving” julkaistiin myös albumin ainoana singlenä Britanniassa.[27]

Julkaisu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1976 julkaistu Come Taste the Bandia promotoiva mainosjuliste.

Albumi julkaistiin ensimmäisen kerran 10. lokakuuta 1975.[28] Britanniassa albumin julkaisusta huolehti Deep Purplen oma levy-yhtiö Purple Records, ja Yhdysvalloissa sen julkaisi Warner Bros. Siltä julkaistiin myös kaksi singleä, ”You Keep on Moving” Britanniassa ja ”Gettin' Tighter” Yhdysvalloissa.[29] Sittemmin albumista on julkaistu useita uusintapainoksia, ensin vinyyleinä ja sitten CD-muodossa.[3][30] Myös uudelleen masteroituja laitoksia on saatavilla.[3]

Useimmista muista klassisista Deep Purple -albumeista on julkaistu jo 1990-luvulla laajennettuja 25-vuotisuusintapainoksia. Vastaavaa Come Taste the Band -painosta suunniteltiin pitkään, kunnes vuonna 2010 vihdoin ilmoitettiin että albumista julkaistaisiin 35-vuotisjuhlajulkaisu. Ilmoitettua julkaisupäivämäärää lykättiin useasti,[31][32] kunnes Come Taste the Band – 35th Anniversary Edition julkaistiin lopulta marraskuussa 2010. Se on ilmestynyt sekä kahden CD:n että kahden LP:n pakettina. Ensimmäinen levy sisältää alkuperäisen albumin ja singleversion kappaleesta "You Keep on Moving" uudelleen masteroituna, ja toinen Kevin Shirleyn remixit kappaleista, sekä kaksi uutta kappaletta.[33]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupallinen menestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Come Taste the Band ei menestynyt ilmestyessään aiempien Deep Purple -albumien tavoin. Se ei yltänyt missään maassa listojen kärkipäähän, ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa sijoitus oli parhaimmillaan yhdeksästoista. Yhdysvalloissa albumi sijoittui vasta sijalle 43.[14] Suomessa aiemmin suositun yhtyeen albumi ei päässyt listoille lainkaan.[4] Albumi olikin kaupallisesti huonoiten menestynyt 1970-luvun Deep Purple -pitkäsoitto.[14] Tästä huolimatta sen myynti ylitti 60 000 kappaletta jo 1. marraskuuta 1975, vain muutama viikko julkaisun jälkeen, ansaiten yhtyeelle hopealevyn.[34]

Kriitikoiden suhtautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heikon kaupallisen menestyksen lisäksi sekä fanit että kriitikot antoivat albumista ristiriitaista palautetta.[35]

Rolling Stonen kriitikko Kris Nicholson kuitenkin piti albumista. Hän kehui Bolinia monipuolisemmaksi kitaristiksi kuin Blackmorea ja albumin uusia musiikillisia suuntia oivina aluevaltauksina Deep Purplelle.[2] Myöhemmin Allmusicin Alex Henderson kehui Bolinia lahjakkaaksi ja albumin materiaalia ”ihan hyväksi” ja miellyttäväksi, mutta toteaa sen kuitenkin olevan heikompi kuin Purplen parhaimmat saavutukset, ja ettei sen kappalemateriaalista löydy yhtäkään suurta klassikkoa. Hendersonin antama arvosana on kolme ja puoli tähteä viidestä.[3]

Viime vuosien aikana albumi on alkanut saada arvostusta myös Deep Purple -fanien keskuudessa. Deep Purple -historiikin kirjoittanut Heikki Heino kehuu albumia ja toteaa että ”albumin kakkospuoli on [...] yksi Purplen levytysuran onnistuneimmista kokonaisuuksista”.[20] Suomen Deep Purple -yhdistys Perfect Strangers of Finlandin kriitikko Jari Kaikkonen kehuu Come Taste the Bandia peräti yhtyeen parhaaksi. Hän myös sanoo albumin merkittävästi poikkeavan musiikillisesti kaikista muista Deep Purplen albumeista aivan omanlaisella soundillaan.[36] Myöhemmin myös Ian Paice on kertonut pitävänsä levystä, vaikkakin myönsi pohtineensa sitä, missä määrin albumi oikeastaan on Deep Purple -albumi.[20] Deep Purplen aiempi laulaja Ian Gillan taas on kertonut albumin funk-vaikutteiden tyrmistyttäneen häntä:[37]

»Mitä tulee Mk IV-kokoonpanoon, kuuntelin heidän Come Taste The Band -levynsä. Mielestäni se ei ollut Purplea. Kokoonpanon keikkailusta minulla ei ole pahaa sanottavaa mutta mielestäni se ei ole lainkaan Deep Purple. Glenn Hughes on luonnostaan taitava muusikko mutta [...] en laske häntä aidoksi Purple-jäseneksi. Mk IV-kokoonpanossa oli taitoa mutta eihän futisjoukkueestakaan välttämättä tule voittajatiimiä pelkästään isolla rahalla.»
(Ian Gillan[38])

Listamenestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle Lähde
Flag of Norway.svg Norja 6. 11 viikko 48/1975 [39]
Flag of New Zealand.svg Uusi-Seelanti 6. 9 28.11.1975 [39]
Flag of Italy.svg Italia 7. [40]
Flag of Sweden.svg Ruotsi 11. [40]
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Iso-Britannia 19. 4 22.11.1975 [41]
Flag of Germany.svg Saksa 29. 1975 [42]
Flag of the United States.svg Yhdysvallat 43. 1976 [43]

Kiertue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistautuminen kiertueeseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye aloitti harjoittelun tulevaa kiertuetta varten Pirate Studiolla. Pirate Studion sessiot päättyivät epämiellyttävällä tavalla. Ritchie Blackmore kokosi juuri uutta Rainbow-yhtyettään studion toisella puolella. Blackmore halusi vuokrata koko studion, eikä mieli muuttunut, kun studion omistaja Robert Simon kertoi toisen paikallaolijan olevan Deep Purple. Välttääkseen kiusallisen tilanteen Simon keksi niin kovan hinnan, ettei uskonut Blackmoren suostuvan siihen – toisin kuitenkin kävi. Pettyneet Deep Purplen jäsenet suivaantuivat Simonille siinä määrin, että Come Taste the Bandin kansitekstit eivät mainitse Simonia tai tämän studiota lainkaan, vaan kertovat albumin sävelletyn kokonaisuudessaan Münchenissä.[44]

Yhtyeessä alkoi syntyä ristiriitoja jo ennen kiertueen alkua, vaikka Hughes tulikin hyvin toimeen Bolinin kanssa ja miehet ystävystyivät nopeasti. Uusien kappaleiden lisäksi soittolistaan otettiin luonnollisesti myös Deep Purplen vanhoja hittejä. Aiemmin taiteellisesta vapaudesta nauttinut Bolin ei ilahtunut, kun häntä pyydettiin soittamaan Purplen vanhemmat kappaleet samalla lailla kuin Blackmore oli ne soittanut.[44] Tätä ei kuitenkaan kestänyt pitkän aikaa, vaan pian Bolin, osittain Blackmoren kanssa riitaantumisen vuoksi, lopetti välittämästä aiemman Purple-kitaristin esimerkistä.[16]

»Voisin katkaista kielen soittaessani "Smoke on the Wateria" tai mitä vain vanhaa biisiä jota esitämme, eikä asialla olisi suurtakaan merkitystä, sillä nämä kappaleet ovat iskostuneet ihmisten takaraivoon niin tiukasti, että he mielessään täyttävät minkä tahansa aukon.»
(Tommy Bolin[45])

Musiikillisia erimielisyyksiä huomattavasti vakavamman ongelman muodosti Bolinin heroiiniriippuvuus, jota hän salaili muulta yhtyeeltä.[44] Bolinin ja Hughesin huumesekoilut olivat yhtyeessä uusi ongelma, sillä toisin kuin monet muut aikansa rock-yhtyeet, Deep Purplen jäsenet eivät olleet käyttäneet huumeita,[14] vaikka alkoholinkäyttö olikin ollut runsasta ja välillä holtitonta.[46] Bolinin huumeongelma selvisikin muille jäsenille vasta kiertueen jo alettua, sillä kokeneena käyttäjänä hän kykeni salaamaan riippuvuutensa niin kauan kuin heroiinia oli saatavilla. Kiertueen alettua ei enää ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää parantaa Bolinin addiktiota, ja nämä yritykset osoittautuivat tuloksettomiksi – Hughesin riippuvuus saatiin sen sijaan jossain määrin hallintaan.[14]

Konserttien rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Deep Purple uusi Come Taste the Band -kiertuetta varten konserttiensa rakennetta. Aiemmin pitkät improvisoidut kitara- ja kosketinsoolot olivat liittyneet ainakin löyhästi kappaleiden rakenteisiin, mutta nyt niistä tehtiin erillisiä soolonumeroita. Blackmoren sooloista Bolinin erotti myös efektien käyttö. Suuri osa soitetusta materiaalista koostui uuden levyn kappaleista: jokaista niistä soitettiin jossain vaiheessa kiertuetta livenä.[47] Bolinin yhtyeeseen liittyessä oli sovittu, että myös joitain hänen soolokappaleitaan esitettäisiin kiertueella,[48] joten mukana oli kolme kappaletta Bolinin Teaser-soololevyltä: ”Wild Dogs”, ”Marching Powder” ja ”Homeward Strut”.[14] Bolin lauloi omat kappaleensa itse. Yhtyeen vanhoista kappaleista mukana olivat esimerkiksi Mark III:n ”Burn”, ”Stormbringer” ja ”You Fool No One”, MK II:lta ”Smoke on the Water” ja ”Space Truckin’” sekä encorena esitetty ”Highway Star”.[14][47]

Epätasaisia keikkoja ja huonoa onnea[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska uuden kokoonpanon saamaa vastaanottoa jännitettiin, kiertue päätettiin aloittaa Kaukoidästä, jossa Mark IV:n keikkakuntoa voitaisiin ”testata”, eikä Euroopassa ja Amerikassa kuultaisi mahdollisista epäonnistumisista.[47] Kiertue alkoi Honolulusta marraskuun toisena 1975.[14] Keikkojen taso vaihteli reippaasti Bolinin kunnosta riippuen. Ensimmäiset keikat Australiassa ja Uudessa-Seelannissa onnistuivat hyvin, ja Bolin saatiin pidettyä erossa huumeista.[47]

Joulukuussa kiertue vei yhtyeen Indonesiaan. Managerit olivat järjestäneet Deep Purplelle yhden keikan Jakartassa, sillä se oli sopivasti lentomatkan varrella Uudesta-Seelannista Japaniin. Vaikka esiintyminen oli sovittu 7000 hengen saliin, yhtye sai huomata, että heidän odotettiin soittavan valtavalla yli sadantuhannen ihmisen stadionilla. Vielä suurempi yllätys oli kuulla paikallisen promoottorin Danny Sabrin toteavan, että yhtyeen täytyisi esiintyä myös seuraavana iltana. Deep Purplen kiertuemanageri Rob Cooksey ymmärrettävästi vaati yhtyeen esiintymisestään saaman palkkion nostoa ja uhkasi Sabria kummankin keikan peruuttamisella ellei sovintoa syntyisi. Neuvottelut aloitettiin kuitenkin vasta ensimmäisen konsertin jo päätyttyä eikä tulosta tullut, koska indonesialaiset häipyivät paikalta.[49]

Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Yksi Deep Purplen henkivartijoista, Patsy Collins, kuoli pudottuaan hotellin kuudennesta kerroksesta hissikuiluun. Poliisi pidätti Cookseyn, Glenn Hughesin ja erään toisen henkivartijan epäiltynä osuudesta kuolemaan – Hughes tosin päästettiin tästä huolimatta soittamaan toiseen konserttiin. Oikeudenkäynti pidettiin jo seuraavana aamuna. Sotilasvirkapukuinen tuomari totesi tapauksen olleen onnettomuus, mutta määräsi silti, etteivät pidätetyt pääsisi lähtemään elleivät lunastaisi passejaan 2000 dollarilla.[49] Kun yhtye teki lähtöä, he saivat vielä todeta lentokoneen renkaan hajonneen. Lentokentän miehistö ei suostunut korjaamaan ongelmaa, joten yhtyeen roudarien piti korjata kone vuokrattuaan ensin siihen tarvitut työkalut ja koneet kymmenellätuhannella dollarilla. Yhtyeen jo ennen maahan tuloaan saama 11 000 dollarin suuruinen keikkapalkkio ei lainkaan riittänyt kattamaan kaikkia Indonesiassa tulleita kuluja.[49]

Indonesiassa Deep Purplea oli käynyt katsomassa yhteensä 150 000 ihmistä. Kumpikin konsertti oli kaoottinen. Ensimmäistä oli 35 000 maksaneen fanin lisäksi katsomassa lähes yhtä monta rikkomiensa aitojen läpi tullutta henkeä, vaikka paikalla oli konekiväärein aseistautuneita vartijoita. Toisella keikalla järjestystä pitivät yllä kuusituhatta aseistautunutta poliisia. Tällä kertaa poliisi myös puuttui asioihin pahoinpidellen ihmisiä ja päästäen poliisikoiransa riehumaan yleisön keskelle.[50] Tapahtumien jälkeen Jon Lord julisti ettei enää koskaan esiintyisi Indonesiassa.[49]

Musiikkinäytteet

”Highway Star”

”Highway Star” on vanhempi yhtyeen kappale, jota Mark IV esitti encorena. Tämä liveversio on albumilta Last Concert in Japan joka nimensä mukaisesti äänitettiin Japanin-kiertueen viimeisellä keikalla. Koska kitaristi Bolinin käsi oli vahingoittunut huonon heroiinin käytöstä eikä hän kyennyt soittamaan yhtä hyvin kuin tavallisesti, kitaraa on miksattu normaalia hiljaisemmalle.[14]

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Indonesiassa Bolinille sattui vielä yksi onnettomuus, kun hän ei kyennyt saamaan haltuunsa kunnollista heroiinia ja joutui käyttämään käsiinsä päätynyttä huonolaatuista ainetta. Tuloksena hänen piikittämänsä käsi meni käyttökelvottomaan kuntoon eikä hän kyennyt soittamaan kunnolla. Bolin selitti muulle yhtyeelle saaneensa hermopinteen käden päällä nukkumisesta, ja jonkin aikaa hätävale meni läpi. Toinen Indonesian-keikka ei tämän vuoksi ollut musiikillisesti kovin onnistunut. Ongelmat jatkuivat vielä Japanissakin, ja Bolin joutui käyttämään kitarassaan avointa viritystä voidakseen soittaa edes jollain lailla.[14] Niinpä Jon Lord joutui urkuineen paikkaamaan Bolinin osuuksia. Hieronnan ja akupunktion avulla käsi saatiin takaisin kuntoon, ja viimeinen Japanin-keikka Tokiossa onnistui jo paremmin.[51] Konsertti äänitettiin, ja siitä julkaistiin myöhemmin – yhtyeestä riippumatta[52] – livealbumi Last Concert in Japan, jota kuitenkin yleisesti pidetään epäonnistuneena.[51] Glenn Hughesin mielestä albumia ei olisi ikinä pitänyt julkaista.[53]

Vuoden 1976 alkupuolella Deep Purple suuntasi Amerikan-kiertueelle. Yhdysvaltalaisen Bolinin oli helpompi esiintyä kotimaassaan, ja Teaserin Amerikassa saama positiivinen vastaanotto ja hyvä menestys nostivat hänen itsetuntoaan. Kiertue sujuikin suurimmaksi osaksi hyvin. Parikymmentä vuotta myöhemmin julkaistiin Amerikan-kiertueella äänitetty livealbumi On the Wings of a Russian Foxbat. Yhtye teki Amerikassa alle kahden kuukauden sisään yhteensä kolmekymmentä keikkaa. Kova tahti kuitenkin kulutti yhtyettä. Amerikan-kiertueen jälkeen olikin tarkoitus pitää keikkatauko, ja jatkaa konsertointia vasta kesällä. Managerit kuitenkin järjestivät yhtyeelle viiden keikan kiertueen Britanniaan jo maaliskuuksi. Deep Purple ei ollut esiintynyt kotiyleisölle lähes kahteen vuoteen, ja uusi kiertue ei sujunut odotusten mukaisesti. Bolinin amerikkalaisuus ei miellyttänyt kaikkia brittifaneja, ja yleisö huuteli keikoilla Blackmorea. Keikat eivät myöskään olleet aina tasoltaan kovin korkealaatuisia:[54]

»Kuljimme ympäri maailmaa, tuhoten Deep Purplen maineen missä sitten ikinä soitimmekaan.»
(Jon Lord vuonna 1995[55])

Kiertueen loppua kohden yhtyeen sisäiset kemiat alkoivat mennä solmuun, ja keikkojen taso vaihteli Bolinin huumeidenkäytön vuoksi suuresti, vaikka aiemmin keikkojen onnistuminen oli ollut itsestäänselvyys teknisesti korkeatasoiselle yhtyeelle.[54] Keikkojen laatuun vaikutti negatiivisesti myös yhtyeen itsevarmuutta kolhinut Come Taste the Bandin saama negatiivinen palaute, ja Blackmoren perään huudellut yleisö sai Bolinin menettämään hermonsa.[14] Jäsenillä oli erimielisyyksiä myös yhtyeen musiikillisesta linjasta. Coverdale, Lord ja Paice halusivat pitäytyä perinteisessä tyylissä, kun taas Bolin ja Hughes olivat kiinnostuneempia funkista. Hughes kertoikin haastatteluissa avoimesti halustaan keskittyä enemmän funkiin ja souliin eikä niinkään Deep Purplen tyyppiseen musiikkiin. Samaan aikaan Coverdale kertoi kaavailevansa soololevyä, koska ei pitänyt siitä, että Deep Purplessa laulaessaan hän sai vain ”huutaa”.[54] Lisäksi häntä ärsyttivät Bolinin sekä Hughesin saamat lauluosuudet, sekä pitkät instrumentaaliosuudet ja soolonumerot, joiden aikana hänellä ei laulajana ollut paljoakaan tekemistä.[56]

Yhtye hajoaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiertueen viimeinen keikka Liverpoolissa 15. maaliskuuta 1976 jäi myös Deep Purplen viimeiseksi lähes kymmeneen vuoteen. Yleisö ei ollut lainkaan tyytyväinen konserttiin, ja Coverdale oli lavalta poistuessaan kyyneleet silmissä. Hän ilmoitti että jättäisi yhtyeen saman tien, mutta Lord ja Paice vastasivat tähän sen olevan mahdotonta, sillä mitään Deep Purplea ei enää ollut. David Coverdale oli päättänyt erostaan jo aiemmin. Jon Lordin mukaan Bolinin ja Hughesin kanssa työskentely oli käynyt mahdottomaksi. Hänestä Deep Purple oli muuttunut parodiaksi itsestään ja siinä soittaminen alkoi hävettää.[57]

Virallista ilmoitusta hajoamisesta ei annettu heti, sillä yhtyeelle ei oltu sovittu mitään tarkkaa jatkosuunnitelmaa. Kesälle oli kaavailtu Euroopan-kiertuetta, mutta se oli siirretty epämääräiseen tulevaisuuteen, koska koko yhtye oli pahasti ylirasittunut. Bolinille ja Hughesille ei asiasta kerrottu heti, ja Bolin ehti jo kertoa haastattelussa odottavansa, että yhtye aloittaisi seuraavan Deep Purple -albumin teon. Hän ja Hughes saivatkin tietää yhtyeen hajoamisesta vasta, kun heinäkuussa annettiin virallinen ilmoitus, jossa kerrottiin yhtyeen haluavan lopettaa huipulla.[57]

Jälkikäteen on arveltu, että yhtye ei ehkä olisi hajonnut, jos se olisi toiminut rauhallisemmin. Managerit olisivat voineet sopia löysemmistä aikatauluista jatkuvien keikkailujen sijaan, mikä olisi vähentänyt ylirasitusta ja mahdollistanut jäsenien suunnittelemien soololevyjen julkaisemisen. Kenties myös Bolinin ja Hughesin huumeongelmat olisi voitu saada järjestettyä.[57] Eräs syy managerien yhtyeelle kasaamiin valtaviin työmääriin oli aiemmin tiiviin yhteyden heidän ja yhtyeen jäsenten välillä katkeaminen, kun managerit olivat jääneet Eurooppaan Deep Purplen siirtyessä toimiman Yhdysvalloista käsin.[8][14] Toisaalta managerien haluttomuus järjestää yhtyeelle lomaa oli ajanut jo yhtyeen legendaarisen kakkoskokoonpanon hajoamaan kauan ennen muuttoa Amerikkaan.[58]

Hajoamisen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tommy Bolin oli vuonna 1976 kysytty mies: luvassa oli yhteistyötä Glenn Hughesin ja muidenkin kanssa.[59] Hänen toinen sooloalbuminsa Private Eyes julkaistiin 1976, ja se sai positiivisen vastaanoton.[60] Hän kuoli 25-vuotiaana 4. joulukuuta 1976 heroiinin yliannostukseen.[59] David Coverdale teki kaksi soololevyä ja perusti myöhemmin suurta suosiota saavuttaneen hard rock -yhtye Whitesnaken. Glenn Hughes, Jon Lord ja Ian Paice tekivät yhteistyötä useiden muusikoiden ja yhtyeiden kanssa. Sekä Paice että Lord liittyivät myöhemmin Whitesnakeen.[61]

Yhtyeen hajoamisenkin jälkeen julkaistiin useita siihen liittyviä albumeja, joihin kuului niin singlekokoelmia, keikkataltiointeja kuin parhaiden kappaleiden ja ennen julkaisemattomien kappaleiden kokoelmatkin. Lisäksi entisten jäsenten yhtyeet pysyivät aktiivisina 1980-luvulle asti. Deep Purple teki comebackin 1984, jolloin kasattiin uudestaan sen kakkoskokoonpano (MK II).[62]

Mark IV:hen liittyviä albumeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itse Come Taste the Band -albumin lisäksi Mark IV:n ajoilta on julkaistu monia muitakin äänityksiä:

  • Days May Come & Days May Go: The California Rehearsals, Volume 1 ja 1420 Beachwood Drive: The California Rehearsals, Volume 2 (molemmat 2000). Pirate Studion demoäänityksiä ensimmäisiltä viikoilta Bolinin kanssa.[13][63][64]

Albumin kiertueelta on saatavana useita konserttitaltiointeja. Last Concert in Japan oli pitkään näistä ainoa, mutta 1990- ja 2000-luvulla on julkaistu runsaasti arkistomateriaalia sisältäviä livealbumeja:

  • Last Concert in Japan (1977). Yhtyeen viimeisellä Japanin-konsertilla levyttämää livealbumia pidetään yleensä epäonnistuneena. Mark IV:n ja Bolinin huono maine Deep Purple -fanien joukossa ovat osittain johtuneet tästä julkaisusta. Albumi sisältää lähinnä yhtyeen vanhoja kappaleita, ja on sanottu ettei Bolin ollut parhaimmillaan niitä soittaessaan.[51] Myös hänen kätensä kiukutteli edelleen konsertin aikana.[14] Albumin julkaisi Warner Brothers yhtyeen tahdosta riippumatta.[52]

Kiertueelta on julkaistu myös useita bootlegejä. Saatavilla on esimerkiksi Mark IV:n kaikkein viimeinen konsertti Liverpoolissa.[69]

Kappaleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

A-puoli
  1. Comin’ Home – 03:55 (säv. David Coverdale/Tommy Bolin/Ian Paice)
  2. Lady Luck – 02:48 (säv. Coverdale/Jeff Cook)
  3. Gettin’ Tighter – 03:37 (säv. Bolin/Glenn Hughes)
  4. Dealer – 03:50 (säv. Coverdale/Bolin)
  5. I Need Love – 04:23 (säv. Coverdale/Bolin)
B-puoli
  1. Drifter – 04:02 (säv. Coverdale/Bolin)
  2. Love Child – 03:08 (säv. Coverdale/Bolin)
  3. a) This Time Around
    b) Owed to ’G’ (Instrumental) – 06:10 (säv. a) Hughes/Jon Lord, b) Bolin)
  4. You Keep on Moving – 05:19 (säv. Coverdale/Hughes)

35th Anniversary Edition[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen CD/LP

Kaikki kappaleet ovat uudelleen masteroituja

  1. Comin’ Home – 03:55 (säv. David Coverdale/Tommy Bolin/Ian Paice)
  2. Lady Luck – 02:48 (säv. Coverdale/Jeff Cook)
  3. Gettin’ Tighter – 03:37 (säv. Bolin/Glenn Hughes)
  4. Dealer – 03:50 (säv. Coverdale/Bolin)
  5. I Need Love – 04:23 (säv. Coverdale/Bolin)
  6. Drifter – 04:02 (säv. Coverdale/Bolin)
  7. Love Child – 03:08 (säv. Coverdale/Bolin)
  8. a) This Time Around
    b) Owed to ’G’ (Instrumental) – 06:10 (säv. a) Hughes/Jon Lord, b) Bolin)
  9. You Keep on Moving – 05:19 (säv. Coverdale/Hughes)
  10. You Keep On Moving (Single Edit) – 04:26 (säv. Coverdale/Hughes)
Toinen CD/LP

Kaikki kappaleet ovat Kevin Shirleyn uudelleen miksaamia

  1. Comin’ Home – 04:08
  2. Lady Luck – 02:46
  3. Gettin’ Tighter – 04:23
  4. Dealer – 03:55
  5. I Need Love – 05:17
  6. You Keep on Moving – 05:18
  7. Love Child – 03:08
  8. This Time Around – 03:22
  9. Owed to ’G’ – 02:57
  10. The Drifter – 04:03
  11. Same in L.A. – 03:16
  12. Bolin/Paice Jam – 05:48

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

You Keep on Moving[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

You Keep on Moving   (1975, UK 1976, Purple Records)
  1. You Keep on Moving – 04:26 (säv. Coverdale/Hughes)
  2. Love Child – 02:45 (säv. Coverdale/Bolin)

Päätösraita ”You Keep on Moving” julkaistiin lyhennettynä singleversiona joissain Euroopan maissa jo syksyllä 1975, mutta Britanniassa vasta maaliskuussa 1976.[70] Yhdysvalloissa sitä ei julkaistu lainkaan.[71]

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muusikot
Muut albumia tehneet
  • Tuotanto – Martin ”The Wasp” Birch ja Deep Purple
  • Lopullinen miksaus – Martin Birch ja Ian Paice
  • Teknikko – Martin Birch
  • Kannen kuvat – Peter Williams
  • Ryhmäkuvat ja sisäkannen kuvat – Dieter Zill

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bloom, Jerry: Musta ritari Ritchie Blackmore. Suom. Yasir Gaily. Helsinki: Like Kustannus, 2009. ISBN 978-952-01-0142-8.
  • Chris Charlesworth: Deep Purple: The Illustrated Biography. Omnibus Press, 1983. ISBN 0-7119-0174-0. (englanniksi) (Kirjassa ei ole sivunumeroita, joten tässä artikkelissa viitataan ajankohtaan, jota sillä hetkellä käsitellään [esimerkiksi April 1976 = vuoden 1976 huhtikuuta käsittelevä kappale]. Nämä viitteet on merkitty englanniksi, sillä kirjan sivujen ulkoreunaan on aina merkitty senhetkinen ajankohta, ja alkukielenä on englanti.)
  • Jan M. Ekblad (toim.): Deep Purple – syvän purppuran vuodet 1967–2004. Sisältää Deep Purplen historiikin, yhtyeeseen liittyviä arvosteluja, fanitarinoita sekä diskografian. Useita kirjoittajia (suurimman osan tekstistä on kirjoittanut historiikin laatinut Heikki Heino, jonka tekstiin tässä artikkelissa pääasiassa viitataan). Tampere: Pop-kirjat, 2004. ISBN 952-5546-02-0. (suomeksi)
  • Matthew Kean: Mark IV:n lyhyt historiikki, löytyy Deep Purplen This Time Around - Live in Tokyo -albumin kansilehtisestä. Purple Records, vuoden 2007 uusintapainos (alun p. 2001).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Come Taste The Band: 35th Anniversary Edition, Deep Purple - Downloads lataa mp3 - Meteli.net Meteli.net. Viitattu 31.10.2010. (suomeksi)
  2. a b Nicholson, Kris: Deep Purple: Come Taste The Band : Music Reviews : Rolling Stone (Rolling Stonen arvostelu Web Archivessa) Rolling Stone. 12.2.1976. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  3. a b c d Henderson, Alex: Come Taste the Band (Deep Purple) Allmusic. All Media Guide. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  4. a b Pennanen, Timo: Sisältää hitin – levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, s. 126. Otava, 2006.
  5. Ekblad / Heino, s. 13.
  6. Ekblad / Heino, s. 21.
  7. Ekblad / Heino, s. 38–40.
  8. a b Ekblad / Heino, s. 46.
  9. Ekblad / Heino, s. 47–50.
  10. Ekblad / Heino, s. 63.
  11. Ekblad / Heino, s. 51–52.
  12. Charlesworth, June 1975.
  13. a b c Ekblad / Heino, s. 52–53.
  14. a b c d e f g h i j k l m n o Charlesworth, Mark IV June 1975 to April 1976.
  15. Kean, s.4.
  16. a b Bloom, s. 236-237.
  17. Ekblad / Heino, s. 53–54.
  18. Ekblad / Heino, s. 54.
  19. a b c Deep Purple: Come Taste the Band. (Albumin alkuperäinen vinyylipainos ja siinä olevat perustiedot albumista. Aukeavat kannet, 1 LP. Tuotantokoodi: 5C 062-97044.) Hayes, Middlesex, England: Purple Records LST 1975 / Deep Purple (Overseas) LTD 1975, 1975. (englanniksi)
  20. a b c d e f g h i j Ekblad / Heino, s. 54–56.
  21. Ekblad / Heino / Jari Kaikkonen, s. 55/118.
  22. Ekblad / Heino, s. 48.
  23. Ekblad / Heino, s. 47.
  24. a b c Ekblad / Kaikkonen, s.118.
  25. a b Ekblad / Heino, s. 55.
  26. Ekblad / Heino, s. 55–56.
  27. Ekblad / Heino, s. 190.
  28. Deep Purple – Come Taste the Band Viitattu 8.9.2010. (englanniksi)
  29. Charlesworth (Albums, kirjan viimeinen kappale).
  30. Come Taste the Band (Come Taste the Band by Deep Purple : Reviews and Ratings) Rate Your Music. Viitattu 8.9.2010. (englanniksi)
  31. Deep Purple • Come Taste The Band Deep Purple Appreciation Society. Viitattu 8.9.2010. (englanniksi)
  32. Deep Purple: Two More Reissues Classick Rock. 02.09.2010. Viitattu 8.9.2010. (englanniksi)
  33. Deep Purple : Come taste the band -35th anniversary edition Levykauppa X. Viitattu 31.10.2010. (suomeksi)
  34. Certified Awards Search (Tiedot hopealevystä löytyvät helpoiten valitsemalla hakuehdoksi albumin nimen ('title') ja hakusanalla "Come Taste the Band") British Phonographic Industry. Viitattu 7.1.2011. (englanniksi)
  35. Deep Purple Mark 4 History (Deep Purple #4 Jun 75 Mar 76) Deep-Purple.net. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  36. Jari Kaikkonen: Come Taste the Band (1975) 17.12.2003. Perfect Strangers of Finland. Viitattu 10.11.2010. (suomeksi)
  37. Charlesworth (April 1976).
  38. J.A. Kaunisto: Kuin naisesi toisen kainalossa, toteaa Ian Gillan muista Purple-versioista V2.fi. 16.01.2009. Viitattu 10.11.2010. (suomeksi)
  39. a b Deep Purple – Come Taste the Band Austriancharts. Viitattu 8.9.2010. (englanniksi) (saksaksi)
  40. a b Deep Purple deeppurplemania.blogspot.com. Viitattu 17.9.2010. (englanniksi)
  41. Chart Stats – Deep Purple – Come Taste the Band Chartstats. Viitattu 12.9.2010. (englanniksi)
  42. Charts-Surfer Viitattu 12.9.2010. (englanniksi)
  43. Come Taste the Band > Charts & Awards > Billboard Albums Allmusic: All Media Guide. Viitattu 8.9.2010. (englanniksi)
  44. a b c Ekblad / Heino, s. 57.
  45. Kean, s.7.
  46. Ekblad / Heino, s. 35.
    Charlesworth (September 1971).
  47. a b c d Ekblad / Heino, s. 57–58.
  48. Kean, s.6.
  49. a b c d Ekblad / Heino, s. 58–59.
  50. Crescenti, Peter: Indonesian Nightmare Strikes Deep Purple Rolling Stone. 29.1.1976. Tommy Bolin Archives. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  51. a b c d Ekblad / Heino, s. 59–60.
  52. a b Kean, s.9-10.
  53. Kean, s.8.
  54. a b c Ekblad / Heino, s. 60–61.
  55. Kean, s.5.
  56. Kean, s.7-8.
  57. a b c Ekblad / Heino, s. 61–62.
  58. Ekblad / Heino, s. 38.
  59. a b Ekblad / Heino, s. 62–63.
  60. Prato, Greg: Private Eyes (Tommy Bolin) Allmusic. All Media Guide. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  61. Ekblad / Heino, s. 65–68.
  62. Ekblad / Heino, s. 69–70.
  63. Deep Purple – Days May Come & Days May Go: The California Rehearsals Pt 1 Encyclopaedia Metallum: Metal Archives. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  64. Deep Purple – 1420 Beachwood Drive: The California Rehearsals Pt 1 Encyclopaedia Metallum: Metal Archives. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  65. Ekblad / Heino, s. 62.
  66. Deep Purple – Deep Purple in Concert Encyclopaedia Metallum: The Metal Archives. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  67. Deep Purple – In Concert Encyclopaedia Metallum: The Metal Archives. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  68. Deep Purple – Live in California Feb 1976: On the Wings of a Russian Foxbat Encyclopaedia Metallum: The Metal Archives. Viitattu 9.9.2010. (englanniksi)
  69. Ekblad / Heino, s. 61.
  70. The Deep Purple (Vinyl) Singles Bar thehighwaystar.com. Viitattu 12.9.2010. (englanniksi)
  71. Ekblad / Heino, s. 189.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]