Chris Argyris

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Christopher ”Chris” Argyris (16. heinäkuuta 1923 Newark, New Jersey16. marraskuuta 2013[1]) oli yhdysvaltalainen organisaatiotieteilijä. Hänet tunnettiin erityisesti töistään ihmisten ja organisaatioiden välisen vuorovaikutuksen, organisaation oppimisen ja toimintatutkimuksen piirissä.[2]

Tausta ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Argyris varttui Irvingtonissa New Jerseyssä. Toisen maailmansodan aikaan hän liittyi armeijan viestijoukkoihin (engl. Signal Corps), jossa hän saavutti vänrikin (engl. Second Lieutenant) arvon. Sodan jälkeen hän opiskeli Clarkin yliopistossa, jossa hän tapasi Kurt Lewinin. Hän suoritti perustutkinnon psykologiassa 1947 Clarkin yliopistossa ja maisteritutkinnon (MA) psykologiassa ja taloustieteissä Kansasin yliopistossa 1949. Tohtoritutkintonsa hän suoritti organisaatioiden käyttäytymisestä Cornellin yliopistossa 1951 ohjaajanaan William F. Whyte.[2]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Argyris työskenteli Yalen yliopistossa 19511971, muun muassa hallintotieteiden professorina ja laitoksen johtajana. Vuonna 1971 hän siirtyi Harvardin yliopistoon organisaatiokäyttäytymisen ja koulutuksen professoriksi. Akateemisen uransa ohella hän toimi myös muun muassa Monitor Companyn johdossa Cambridgessa Massachusettsissa.[2]

Tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Argyriksen varhainen tutkimus käsitteli kysymystä, miten yksilöt reagoivat ja sopeutuvat organisaatiorakenteisiin, ohjausjärjestelmiiin ja johdon toimenpiteisiin. Tämän jälkeen hän keskittyi organisaatiomuutokseen ja erityisesti ylimmän johdon käyttäytymiseen muutoksessa.[2]

Argyris keskittyi sittemmin tieteentekijän rooliin sekä tutkijana että toimijana, miltä alueelta hän julkaisi kollegoidensa kanssa useita kirjoja, joilla oli suuri merkitys toimintatutkimuksen, tai hänen käyttämänsä ilmaisun mukaan toimintatieteen (engl. Action Science), kenttään.[2]

Hänen neljäs merkittävä tutkimusalueensa käsitelli organisaation oppimista, jonka piirissä hän teoretisoi erityisesti ihmisten järkeilyn tutkimista, ei vain käyttäytymisen tutkimista sinänsä, tilanteiden analysoinnin ja toiminnan perustana.[2] Tältä alueelta hän teki tunnetuksi muun muassa käsitteet organisaatioiden yksikehäisestä (engl. single-loop learning) ja kaksikehäisestä (engl. double-loop learning) oppimisesta.[3] Donald Schönin kanssa hän kirjoitti teokset Theory in practice: Increasing professional effectiveness ja Organizational learning: A theory of action perspective. Jälkimmäisestä julkaistiin uusi laitos vuonna 1996 nimellä Organizational learning II: Theory, method and practice.

Bibliografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Argyris, C. (1957) Personality and Organization, New York: Harper Collins.
  • Argyris, C. (1962) Interpersonal Competence and Organizational Effectiveness, Homewood, Ill.: Dorsey Press.
  • Argyris, C. (1964) Integrating the Individual and the Organization, New York: Wiley.
  • Argyris, C. (1965) Organization and Innovation, Homewood, Ill. : R. D. Irwin.
  • Argyris, C. (1970) Intervention Theory and Method: A behavioral science view, Reading, Mass.: Addison Wesley.
  • Argyris, C. (1974) Behind the front page, San Francisco: Jossey Bass.
  • Argyris, C. and Schön, D. (1974) Theory in practice: Increasing professional effectiveness, San Francisco: Jossey-Bass.
  • Argyris, C. (1976) Increasing leadership effectiveness, New York: Wiley-Interscience.
  • Argyris, C., & Schön, D. (1978) Organizational learning: A theory of action perspective, Reading, Mass: Addison Wesley.
  • Argyris, C. (1980) Inner contradictions of rigorous research, New York: Academic Press.
  • Argyris, C. (1982) Reasoning, learning, and action: Individual and organizational, San Francisco: Jossey-Bass
  • Argyris, C. (1985) Strategy, change & defensive routines, Boston: Pitman.
  • Argyris, C. (1985) Action Science, Concepts, methods, and skills for research and intervention, San Francisco: Jossey-Bass
  • Argyris, C., Putnam, R., & McLain Smith, D. (1985) Action science: concepts, methods, and skills for research and intervention, San Francisco: Jossey-Bass.
  • Argyris, C. (1987) Reasoning, action strategies, and defensive routines: The case of OD practitioners, in Woodman, R. A. & Pasmore, A.A. (eds.), Research in organizational change and development. Volume 1, Greenwich: JAI Press.
  • Argyris, C. (1990) Overcoming Organizational Defenses. Facilitating organizational learning, Boston: Allyn and Bacon.
  • Argyris, C. (1991) Teaching smart people how to learn. Harvard Business Review, May-June.
  • Argyris, C. (1993) Knowledge for Action. A guide to overcoming barriers to organizational change, San Francisco: Jossey Bass.
  • Argyris, C. and Schön, D. (1996) Organizational learning II: Theory, method and practice, Reading, Mass: Addison Wesley.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Chris Argyris Obituary The Boston Globe. 18.11.2013. Viitattu 23.11.2013. (englanniksi)
  2. a b c d e f g Mark K. Smith: Chris Argyris: theories of action, double-loop learning and organizational learning 2001. www.infed.org. Viitattu 18. marraskuuta 2007. (englanniksi)
  3. Maija-Leena Huotari, Pertti Hurme, Tarja Valkonen ja Katja Hilska: Tieto ja viestintä organisaatiossa 21. joulukuuta 2005. Jyväskylän yliopisto, Viestintätieteiden yliopistoverkosto. Viitattu 18. marraskuuta 2007.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]