Chelsea Bridge (kappale)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Chelsea Bridge” on Billy Strayhornin säveltämä jazzstandardi vuodelta 1941. Sen nauhoitti ensimmäistä kertaa Duke Ellingtonin orkesteri kokoonpanossaan pianisti Strayhorn, saksofonisti Ben Webster ja pasunisti Juan Tizol.[1] Vaikka kappale ei kuulunutkaan Ellingtonin orkesterin vakiorepertuaariin, orkesterinjohtaja soitatti sitä silloin tällöin antaakseen pianonsoittovuoron Strayhornille.[1]

”Chelsea Bridgen” säveltämisen aikaan oli käynnissä muusikkoliitto ASCAP:n lakko, jonka aikana liittoon kuuluvien muusikoiden sävellyksiä ei saanut soittaa radiossa. Liiton jäsenenä Ellington tilasi musiikkia pojaltaan Mercer Ellingtonilta ja Strayhornilta, joista kumpikaan ei kuulunut liittoon.[2] Tänä aikana syntyivät myös Strayhornin ”Take the ’A’ Train” ja Mercer Ellingtonin ”Things Ain’t What They Used to Be”.

’Chelsea Bridge’ on enemmän Debussytä kuin Ellingtonia... Se on ’klassinen’ siinä mielessä, että se integroi melodian ja harmonian orgaaniseksi kokonaisuudeksi.

– David Hajdu[3]

Strayhornin elämäkerran kirjoittajan David Hajdun mukaan sävellyksessä on selkeitä klassisia vaikutteita. Kappaleen nimi tulee Lontoossa sijaitsevasta Thames-joen ylittävästä Chelsea Bridge -sillasta, jota Strayhorn ei kuitenkaan koskaan ollut nähnyt.[2] Itse asiassa kuva, joka Strayhornilla oli sävellyshetkellä mielessään, oli William Turnerin maalaamasta taulusta, joka kuvasi Lontoon Battersea Bridgeä.[2][4]

Sävellyksessä sanotaan olevan yhdenmukaisuuksia Maurice Ravelin impressionistiseen sävellykseen ”Valses nobles et sentimentales”. Strayhorn on kuitenkin sanonut, ettei ollut koskaan kuullut Ravelin sävellystä.[5]

Kappale tunnetaan instrumentaalina, mutta se on esitetty myös laulettuna. Laulukvartetti The Four Freshmen nauhoitti sen vuonna 1958 sanoilla, jotka kertovat laulajan kaipuusta Lontoon Chelsea Bridgelle. Vuotta aiemmin laulaja Ella Fitzgerald äänitti sanattomasti lauletun version albumilleen Duke Ellington Songbook.[2] Instrumentaalina kappaleen ovat äänittäneet muun muassa Keith Jarrett ja Wynton Marsalis.[2] Saksofonisti Ben Webster oli mukana kappaleen ensimmäisessä levytyksessä Ellingtonin orkesterissa vuonna 1941[1] ja jatkoi sen esittämistä myös soolourallaan.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Ken Dryden: Chelsea Bridge Allmusic. Viitattu 8.6.2010. (englanniksi)
  2. a b c d e f Sandra Burlingame: Chelsea Bridge Jazzstandards.com. Viitattu 8.6.2010. (englanniksi)
  3. Jazzstandards.com, alun perin lähteestä David Hajdu: Lush Life: A Biography of Billy Strayhorn. Farrar, Straus and Giroux, 1997. ISBN 0865475121. (englanniksi)
  4. Alan Kurtz: Ben Webster & Billy Strayhorn: Chelsea Bridge Jazz.com. Viitattu 8.6.2010. (englanniksi)
  5. Reed, Bill: Hot from Harlem: Twelve African American entertainers, 1890–1960, s. 89. McFarland, 2010. ISBN 978-0-7864-4467-0. (englanniksi)