Cecil Taylor

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Cecil Taylor

Cecil Taylor (s. 15. maaliskuuta tai (toisten lähteiden mukaan) 25. maaliskuuta 1933 (tai 1929), Long Island City, Yhdysvallat) on atonaalista free jazzia säveltävä ja esittävä virtuoosimainen pianisti. Hän on saksofonisti Ornette Colemanin ohella merkittävin free jazzin varhainen kehittäjä.

Taylor kasvoi musikaaliseen perheeseen ja tutustui jo nuorena muun muassa Louis Armstrongin, Bessie Smithin, Billie Holidayn, Ella Fitzgeraldin ja Erroll Garnerin musiikkiin. Suuren vaikutuksen häneen tekivät etenkin Duke Ellington ja Fats Waller. Myöhemmin Taylor sai vaikutteita muun muassa Bud Powellilta, Charles Mingusilta, Thelonious Monkilta ja Horace Silveriltä ja piti jo varhain atonaalisuutta aivan luonnollisena asiana.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodet 19511955 Taylor opiskeli Uuden Englannin musiikkikonservatoriossa, jossa perehtyi 'vakaviin' atonaalisen musiikin klassikoihin Schönbergiin, Weberniin ja Bergiin kuten myös esimerkiksi Bartókiin ja Stravinskiin. Näihin aikoihin Taylor alkoi johtaa omaa pientä kokoonpanoaan, johon kuului muun muassa Archie Shepp, ja esiintyi vuonna 1957 Newportin jazzfestivaaleilla. Samana vuonna ilmestyi ensilevy Jazz Advance, jonka kappaleista vielä puolet oli muiden käsialaa. Tämän jälkeen Taylor alkoi kulkea omaa tietään.

60- ja 70-luvuilla Taylor ei kyennyt elättämään itseään omalla musiikillaan: hän ei tehnyt musiikkinsa suhteen pienimpiäkään kompromisseja. Hän työskenteli väliin muun muassa myyntimiehenä, kokkina ja tiskaajana sekä opetti yliopistoissa ja collegeissa. Käytännöllisesti jokainen Taylorin levy vuosina 1967–1977 (ja useat myöhemmätkin) äänitettiin Euroopassa. Hän perusti oman levy-yhtiön, joka julkaisi pari hänen levyään. Lopulta 70-luvun lopulla ja 80-luvulle tultaessa hän alkoi saada mainetta lähinnä Euroopan ja Japanin levymyyntinsä ansiosta. Etenkin Saksassa järjestettiin useina vuosina erityisiä Cecil Taylor -konserttisarjoja ja -viikkoja.

70- ja 80-luvut olivat Taylorin tuotteliainta kautta, mutta hän esiintyy ja levyttää edelleen, tosin harvemmin kuin aikaisemmin.

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cecil Taylorin musiikki sai ristiriitaisen vastaanoton alusta lähtien. Ensikokemus saattaa olla hämmentävä: Taylor soittaa normaalisti 3–4 nuottia siinä missä muut jazzpianistit yhden, tyyli on täysin vapaa ja atonaalinen, ja maaniset, ryöppyävät sävellykset kestävät usein tunnin tai paljonkin yli.

Taylorin musiikki on kuitenkin atonaalista aivan eri merkityksessä kuin edellä mainitun uudemman Wienin koulun musiikki: Schönberg oppilaineen kehitti dodekafonian säännöstön sävellysmetodiksi nimenomaan voittaakseen sävellajittomuuden ja uhkaavan anarkian ongelman: Taylorille atonaalisuus ei ole ongelma vaan musiikin luontainen elementti. Kun mitään ulkoa annettuja sääntöjä ei ole, Taylor on vapaa ilmaisemaan itseään juuri niin kuin haluaa. Musiikki onkin emotionaalisesti ja älyllisesti äärimmäisen tiheää ja täyteen ladattua, ei 'jazzia' sanan totutussa merkityksessä.

Osittainen diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jazz Advance (1956)
  • The World of Cecil Taylor (1961)
  • Unit Structures (1966)
  • One Too Many Salty Swift And Not Goodbye (1978)
  • Historic Concerts (duetto Max Roachin kanssa) (1979)
  • It Is In The Brewing Luminous (1980)
  • The Eight (1981)
  • For Olim (1986)
  • Momentum Space (Dewey Redmanin ja Elvin Jonesin kanssa) (1999)
  • The Willisau Concert (2000)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haastatteluja (englanniksi)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]