Canon de 155 C Mle 1917 Schneider

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Canon de 155 C mle 1917 Schneider
Schneider 155 13 modelo 1917 Ejército Español.JPG
Espanjassa valmistettu C17S

Aseen tyyppi Raskas haupitsi
Alkuperämaa Ranskan lippu Ranska
Palvelushistoria
Sodissa Ensimmäinen maailmansota
Toinen maailmansota
Jatkosota
Valmistushistoria
Suunniteltu 1915-1916
Valmistajat Schneider
USA (lisenssillä)
Valmistusvuodet 1917-?
Valmistettu yhteensä 3020 [1]
Tekniset tiedot
Paino 3300 kg (tuliasemassa) [1]
Piipun pituus 2322 mm / L/15 [2]

Kaliiperi 155 mm [2]
Tulinopeus n. 3 lauk./min [3]
Lähtönopeus 448[2]-453[1] m/s
Maksimikantama 10,3[1]-11,0[2] km

Canon de 155 C mle 1917 Schneider on ranskalainen Schneiderin suunnittelema raskas haupitsi, jota käytettiin ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Tykistä käytetään toisinaan lyhyempää nimikettä C17S. Haupitsi oli käytössä myös Suomessa, jossa sen nimikkeenä oli 155 H/17.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalaiset tajusivat ensimmäisen maailmansodan alussa, että heillä oli liian vähän moderneja raskaita haupitseja.[4] Uusia länsirintamalle sopivia raskaita haupitseja tarvittiin nopeasti. Keskeiseksi muodostui haupitsimalli, joka oli jatkokehitelmä Schneiderin lisenssillä Venäjällä valmistetusta raskaasta haupitsista 6 dm polevaja gaubitsa sistemy Schneidera (suomalainen mallinimi 152 H/10).[1][2][3]

Aluksi Schneider konstruoi vientimallinsa (152 H/10) pohjalta haupitsin, joka käytti kartussilaukauksia (tykkiin ladataan ensin ammus, ja sen perään kartussihylsy, jossa on ruutipussit ja nalli). Mallin nimike oli Canon de 155 C modele 1915 Schneider, ja sitä valmistettiin vuodesta 1915 alkaen. Ranskan armeija halusi muuttaa tykkiä siten, että se voisi ampua irtopanoslaukauksia (tykkiin ladataan ensin ammus, sen perään ruutipussit ja lopuksi nalli). Irtopanokset olivat halvempia, koska ei tarvittu messinkisiä hylsyjä, mutta toisaalta tykin tulinopeus aleni. Schneider aloitti 1915 kehitystyön ja muutti haupitsin lukkoa irtopanoksille sopivaksi. Uusi malli saatiin joukkojen käyttöön vuonna 1917, ja se sai nimikkeen Canon de 155 C modele 1917 Schneider (lyhyesti C17S).[1][3][4]

Rakenne ja ampumatarvikkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haupitsin rakenne oli aikakaudelleen tavanomainen. Siinä oli suora palkkilavetti, jossa oli keskellä aukko kehtoa ja perääntyvää putkea varten, sekä jarruilla varustetut rautavanteiset puupuolapyörät. Lukko oli tyypiltään kierrelukko ja haupitsissa käytettiin irtopanoksia. Tulinopeus oli noin kolme laukausta minuutissa. Putken alla olevassa kehdossa oli joustolaite, jossa oli hydraulinen hidastin ja pneumaattinen palautin. Suojakilpi oli alaosastaan kaareva, mikä oli tyypillistä Schneiderin tykkimalleille.[1][2][3]

Haupitsin ollessa ajokunnossa sen lavetin takapään alle asetettiin kaksipyöräinen edeltäjä. Lisäksi putki oli vedettynä taka-asentoon. Yhden haupitsin vetämiseen tarvittiin kahdeksan hevosen valjakko, joka riitti vaivoin yli kolmetonniselle tykille[5]. Sitä pystyttiin vetämään kuitenkin myös moottoriajoneuvolla, mutta tällöin huippunopeus oli vain 10 km/h. Nopeampaa moottorivetoa varten Suomessa kehitettiin tykin alle sijoitettava oma ajopyörästö[2], jolla maksimivetonopeus oli 20 km/h.[3] Tykkiä vedettäessä kuorma-autolla kaksipyöräistä edeltäjää ei aina välttämättä käytetty. Esim. Kurikassa perustetussa Raskas patteristo 1:ssä ei käytetty edeltäjää, vaan tykki kytkettiin suoraan Citroen kuorma-auton perään.

Haupitsille kehitettiin erityyppisiä ammuksia. Käytössä oli ainakin sirpalekranaatti, srapnelli ja kaasukranaatti.[4] Suomalaisten haupitseissa käytettiin seitsemänpanoksisia kartussilaukauksia. Manuaalien mukaan käytössä vain oli sirpalekranaatteja[3]. Ammuksen paino oli 43–43,6 kg ja lähtönopeus putken suusta mitattuna 448–453 m/s. Kantama oli noin 11 km. Tykin sivusuuntausala oli palkkilavetin takia hyvin kapea (± 6 astetta) ja korkeussuuntausala 0–42,3 astetta.[1][2]

Suomen Tykistömuseon 155 H/17 edestä. Puolapyörän edessä näkyy pyöräjarru ja suojakilven alaosassa pyöräjarrun kiertokampi. Putken suuosan paksunnos on tyypillinen ranskalainen piirre.

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haupitsi osoittautui erittäin tehokkaaksi, ja ranskalaiset käyttivät tykkejä suurissa määrin ensimmäisessä maailmansodassa länsirintamalla. Tykkejä valmistettiin lisenssillä myös Yhdysvalloissa, jossa haupitsi tunnettiin nimikkeellä 155 mm Howitzer M1917. Yhteensä haupitseja valmistettiin 3 020 kappaletta. Haupitsimalli oli käytössä edellä mainittujen kahden maan lisäksi ainakin Belgiassa, Kreikassa, Italiassa (Obice de 155/14 PB), Jugoslaviassa, Puolassa (155 mm Haubica wz. 1917), Venäjällä/Neuvostoliitossa ja Espanjassa.[1][3]

Toisen maailmansodan alkaessa 1939 Ranskan armeijan käytössä oli hieman yli kaksituhatta C17S-haupitsia.[3] Ranskan sotaretken jälkeen saksalaiset saivat suuren osan niistä sotasaaliina. He antoivat tykille oman nimikkeen 15,5 cm sFH 414(f)[6]. Haupitseja käytettiin muun muassa rannikkotykkeinä. Esimerkiksi Norjaan saksalaiset sijoittivat osana Atlantin valliaan n. 1 100 rannikkotykkiä, joista 109 kappaletta oli tyyppiä 15,5 cm sFH 414(f).[7]

Käyttö Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan jälkeen Suomi hankki suuren määrän tykkikalustoa Saksasta, jolla riitti myytäväksi kelpaavaa sotasaaliskalustoa (etenkin Ranskasta peräisin olevaa). Käytettyjä 155 H/17 -haupitseja hankittiin Suomeen, lähteestä riippuen, yhteensä 151[1][2]-166[3] kappaletta vuosina 1940–1944. Suurin osa haupitseista tuli maahan vuoden 1941 aikana. Monet tykeistä olivat huonossa kunnossa, ja ne jouduttiin peruskorjaamaan.[3]

Haupitseja käytettiin paljon jatkosodan aikana. 155 H/17 -haupitseilla ampuivat Raskas Patteristo 1, 20, 25, 26 ja 29. Lisäksi tykki oli käytössä seuraavissa kenttätykistörykmenttien (KTR) patteristoissa (merkitään ennen rykmentin lyhennettä roomalaisella numerolla): III/KTR 1, III/KTR 2, III/KTR 3, I/KTR 4, I/KTR 5, II/KTR 8, III/KTR 11 ja III/KTR 14.[2] Ensimmäiset tykit sai käyttöönsä Raskas Patteristo 1 ja Raskas Patteristo 26:n kaksi patteria.[1]

Jatkosodan aikana menetettiin vuonna 1944 ainakin 14 haupitsia. Näistä viisi kuului Raskas Patteristo 20:lle, joka menetti ne 10. kesäkuuta 1944 Karjalan kannaksella Vaskisavotassa. Muut menetetyt haupitsit kuuluivat KTR 3:een (7 kpl) ja KTR 11:een (2 kpl), jotka menettivät tykkinsä Laatokan pohjoispuolella.[8] Yhteensä sodan aikana tykeillä ammuttiin 217 644 laukausta[2], eli noin 1 400 laukausta tykkiä kohden.

Sodan jälkeen haupitsit varastoitiin ja niitä käytettiin kovapanosammuntaharjoituksissa aina 1980-luvulle saakka.[3] 1960-luvun alkupuolella Vammaskosken tehtaalla tykkien alkuperäiset puolapyörät vaihdettiin solukumirenkaisiin. Tällöin tykin nimikkeeksi tuli 155 H 17-Skp [Asetyyppien nimikkeistä poistettiin kauttaviiva vuonna 1959 tehdyssä muutoksessa, jolloin haupitsin viralliseksi nimikkeeksi tuli 155 H 17. Vanha muoto säilyi kuitenkin pitkään käytössä vielä muutoksen jälkeenkin.[9]]. Haupitsin lempinimi Suomessa oli tuhkaluukku.[2]

Suomen Tykistömuseon 155 H/17 takaa. Putken takaosassa lukko-osan päällä oleva kuutiomainen kappale on vastapaino. Pyörän takana on nähtävissä sivusuuntauskäsipyörä.

Suomalaisten sotakokemuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenttätykistörykmentti 5:n ensimmäisessä patteristossa palvelleen Vilho Kankareen muistelmissa uusien haupitsien (155 H/17) vastaanottamisesta kerrotaan seuraavaa: ” Peesto sai uudet tykit. Kuusituumaiset ranskalaiset haupitsit entisten kolmituumaisten [75 K/17] sijaan. … Raskaat tykit aiheuttivat eräitä uudelleenjärjestelyjä. Hevosvetoisuus säilyi edelleen, mutta valjakkoja oli lisättävä. Tykkiä kohti tuli 8 hevosta. … Raskaalla tykistöllä oli se etu, ettei sitä hevin heitetty minnekään sivuteille korpiin. Se aiheutti salaista tyytyväisyyttä. Päätien suunnassa aina jotenkin pärjäsi.”[10]

Raskaat haupitsit 155 H/17 tekivät vaikutuksen kevyitä kanuunoita käyttäneisiin tykkimiehiin. Kenttätykistörykmentti 5:n toisessa patteristossa patterinpäällikkönä palvellut luutnantti Juhani Honkavaara muistelee tilannetta loka-marraskuun vaihteesta 1941: ” Ptrin kanuunat [75 K/17] eivät pystyneet Kontupohjan länsiosan kivirakennuksiin, jossa vihollinen itsepintaisesti puolustautui, mutta kun Turun psto (I/KTR 5) toi vasta saamansa raskaat tykit ponttonilautalla yli Suunujoen 1.11. ja tarkasti ne samana iltana erinomaiselta tulenjohtopaikalta, jolta lähes koko Kontupohja näkyi kuin tarjottimella, muuttui ääni kellossa kertaheitolla.[11]

Jatkosodan jälkeen Päämajan tykkiosasto kokosi 1944 rintamilla olleiden tykkimiesten mielipiteitä eri tykkimalleista. Haupitsia luonnehdittiin seuraavasti: ” 155 H/17 oli joukkojen suosiossa. Talvella oli ongelmia joustolaitteen kanssa, se oli hieman jäykkä ja tiivisteet tahtoivat revetä. Lavettivaurioita ilmeni jonkin verran.[2]

Museohaupitseja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Tykistömuseossa ja Kurikan tykkipuistossa on 155 H/17 haupitsit.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gander, Terry; Chamberlain, Peter (1979). Weapons of the Third Reich: An Encyclopedic Survey of All Small Arms, Artillery and Special Weapons of the German Land Forces 1939-1945. New York: Doubleday. ISBN 0-385-15090-3. 
  • Kankare, Vilho: Mennään kun käsketään!. Otavan kirjapaino Oy, 2011. ISBN 978-951-1-24588-9.
  • Partanen, Unto: Tykistömuseon 78 tykkiä. Kymen painotuote: Tykkimiehet ry, Tykistömuseo, 1988. ISBN 951-99934-4-4.
  • Paulaharju, Sinerma & Koskimaa: Suomen kenttätykistön historia, 2. osa. Pieksamäki: Raamattutalo, 1994. ISBN 952-90-551-0.
  • Paulaharju, Jyri: Itsenäisen Suomen kenttätykit 1918-1995. Jyväskylä: Gummerus kirjapaino Oy, 1996. ISBN 951-25-0811-7.
  • Toimituskunta: Rauman patteriston (II/KTR 5) taival vv. 1941-44. Rauma: Oy Länsi-Suomi, 1976. ISBN 951-9128-11-5.
  • Vehviläinen, Lappi & Palokangas: Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit 1917-2000. Jyväskylä: Sotamuseo, 2005. ISBN 952-91-8449-2.
  • Zaloga, Steven J: The Atlantic wall (2). Osprey Publishing Limited, 2009. ISBN 978-1-84603-393-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k Partanen 1988, s. 152-153.
  2. a b c d e f g h i j k l m Paulaharju 1996, s. 132.
  3. a b c d e f g h i j k www.jeagerplatoon.net
  4. a b c www.landships.freeservers.com
  5. Paulaharju et al. 1994, s. 560.
  6. Gander and Chamberlain 1979, p. 218.
  7. Zaloga 2009, s. 39-42.
  8. Paulaharju et al. 1994, s. 539-540.
  9. Vehviläinen et al. 2005, s. 50
  10. Kankare 2011, s. 167
  11. Toimituskunta 1976, s. 18

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]