Camarguenhevonen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Camarguenhevonen
Camargue-5.jpg
Tyyppi: kevyt lämminverinen
Alkuperä ja nimet
Alkuperämaa: Ranskan lippu Ranska
Polveutuminen: paikalliset alkukantaiset hevoset, berberihevonen
Rodun syntyaika: esihistoriallinen
Kantakirja perustettu: 1967
Esiintyminen ja käyttö
Käyttötarkoitus: ratsu, kuormajuhta
Tärkeimmät alueet: Ranska (noin 6 000 yksilöä)
Merkitys Suomessa: marginaalinen
Ominaisuudet
Korkeus: noin 135–150 cm
Värit: aina kimo

Camarguenhevonen on ranskalainen hevosrotu. Se on pienikokoinen ja jalostumaton ratsu, väriltään aina kimo. Rotu rekisteröitiin vuonna 1967, jolloin sille perustettiin kantakirja.

Camarguenhevosen tarkasta polveutumisesta ei ole varmuutta, mutta sitä pidetään yhtenä maailman vanhimmista hevosroduista. Se on todennäköisesti elänyt Etelä-Ranskassa Camarguen alueella Rhône-joen suistossa hyvin kauan. Se muistuttaa Lascaux'n luolien seinämaalauksissa kuvattuja noin 15 000–17 000 vuotta sitten eläneitä hevosia. Kaakkois-Ranskasta löydetyt vieläkin vanhemmat hevosen luurangot saattavat olla camarguenhevosten esi-isien jäännöksiä.

Vaikka camarguenhevonen on ponikokoinen, säkäkorkeudeltaan noin 135–150 cm, se luokitellaan hevoseksi ja se jaksaa kantaa aikuista ratsastajaa. Väriltään se on aina ruunikkona tai mustana syntyvä kimo. Camarguenhevosia käytetään perinteisesti lähinnä ratsuina ja kuormahevosina, nykyään myös esimerkiksi kouluratsastuksessa, valjakkoajossa ja sirkuksessa.

Camarguenhevosen käyttöhistoriasta on merkkejä jo antiikin ajalta. 1100-luvulle asti sitä käytettiin satunnaisesti taisteluissa ja sodissa. Tämän jälkeen rotu palveli Camarguen asukkaita aina työssä, esimerkiksi viljanpuinnissa, ajohevosena tai karjan parissa työskenneltäessä ratsuna. Tällöinkin hevoset päästettiin työn jälkeen puoliksi vapaiksi. Ranskan hevosjaloustusseurat ovat historiansa aikana aloittaneet lukuisia sittemmin kaatuneita jalostusohjelmia, joiden tarkoituksena oli kasvattaa camarguenhevosen kokoa risteyttämällä siten, että siitä olisi saatu sopiva sotaratsuksi.

Nykyisin rodun ominaisuuksia varjellaan omaleimaisena osana Camarguen luontoa. Alueelle perustettiin vuonna 1970 luonnonsuojelualue turvaamaan muiden muassa juuri camarguenhevosen elinoloja. Muita alueen tunnusmerkillisiä lajeja ovat camarguenkarja ja vaaleanpunainen flamingo.

Camarguenhevonen elää edelleen puolivilleinä laumoina (manades) karulla ja soisella suistoalueella. Tammat synnyttävät varsansa ilman ihmisten apua. Varsat polttomerkitään vuoden ikäisinä ja jalostukseen kelpaamattomat orivarsat ruunataan kolmen vuoden ikäisinä. Niistä laumojen vartijat (gardians) valitsevat ja kesyttävät työssään tarvitsemansa ratsut. Vain parhaat oriit saavat jäädä jatkamaan sukuaan laumoihin. Melko eristyneistä oloista johtuen rotu on säilynyt puhtaana.

Kesytettyjä camarguenhevosia pidetään hyväluonteisina ja vireinä käyttöhevosina. Niitä käytetään lähinnä ratsuina mutta jonkin verran myös kuormahevosina. Rodun edustajat kehittyvät hitaasti ja ovat täysikasvuisia vasta 6-vuotiaana, mutta toisaalta camarguenhevonen on hyvin pitkäikäinen.

Vuonna 2004 Ranskassa arvioitiin olevan noin 6 000 rotupuhdasta camarguenhevosta. Suomessa camarguenhevosten määrä on toistaiseksi pieni.

Teorioita rodun alkuperästä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Camarguenhevosen pääasiallinen esiintymisalue on Rhône-joen suistossa sijaitseva Camargue. Se käsittää useita laajoja murtovesialueita, soita ja jokiuomia.

Camarguenhevonen on kuuluu kiistatta maailman vanhimpiin hevosrotuihin [1] [2], mutta vaikka sen alkuperä tunnustetaan nykyisin kristinuskoa vanhemmaksi[3], on edelleen epäselvää kuinka arabian-, berberi-, aasialaiset tai kelttiläissukuiset hevoset ovat vaikuttaneet rodun syntyyn. Useampien juonteiden sekoittuminen voisi selittää camarguenhevosen alkuperää niin, että villeinä elävät hevoset ovat sekoittuneet aikojen kulussa useilla tavoilla kunnes tuloksena oli selkeäpiirteinen rotu, joka on sopeutunut hyvin Rhône-joen suistoalueen vaikeisiin oloihin. Elämä ankarissa oloissa on luultavasti karsinut hevosainesta niin, että sukupolvesta toiseen ainoastaan vahvimmat ja vastustuskykyisimmät yksilöt ovat jääneet jatkamaan sukua.[4]

Alku esihistoriallisella kaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainoa ja vanhin todiste camarguenhevosen esihistoriallisesta alkuperästä on professori Nicolas'n vuonna 1875 löytämä nykyhevosen (Equus caballus) luuranko, joka paljastui Rhône-joen oikealta rannalta, 2 kilometriä Arlesista yläjuoksun suuntaan. Luurangon ympärillä oli veitsiksi muotoiltua piikiveä, joka ajoitti löydöksen paleoliittiselle kaudelle[5] [6].

Ranskan hevosjalostusyhdistysten liitto Haras nationaux katsoo camarguenhevosen polveutuvan przewalskinhevosesta[1]. Huomio kiinnittyy camarguenhevosen ulkonäköön, joka muistuttaa Lascaux'n esihistoriallisen luolan hevosmaalauksia, sekä rodun primitiivisiä hevosia muistuttaviin piirteisiin [7][4].

Mikäli näkemys camarguenhevosista esihistoriallisissa luolissa kuvattujen kvartäärikauden hevosten vain vähän muuntuneina jälkeläisinä pitää paikkansa, nämä hevoset ovat asuttaneet esihistoriallisen kauden Galliaa ja siirtyneet karummille asuinseuduille ihmisasutuksen levitessä [8]. Charles Naudot'n mukaan hevonen seurasi merta vetäytyessään kohti Rhônen jokilaaksoa.[4]

Camarguen alkuperäisrotu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edelliseen verrattuna täysin päinvastainen selitys rodun ominaisuuksille nojautuu oletukseen, että camarguenhevonen olisi alun perinkin kotoisin Camarguen alueelta, josta se olisi levinnyt etelärannikolla alueille, joita kutsutaan nykyisin nimillä Bouches-du-Rhône, Gard, Hérault, Var, aina Nizzan lähiseuduille saakka. Tämän oletus sulkee pois mainittavamman arabian- tai berberihevosten vaikutuksen rotuun, joten camarguenhevosen fysionomian itämaisiksi sanotut piirteet ja kaikki rodun muut ominaisuudet ovat synnynnäisiä ja periytyviä eivätkä hankittuja ominaisuuksia: seurausta ilmaston, maaperän ja ravintokasvien ominaisuuksista[9].

Eugène Gayot kiinnitti vuonna 1861 huomiota siihen, että camarguenhevosessa esiintyy tiettyjä itäisiä rakennepiirteitä, jotka ovat yhteisiä kaikille villeinä eläville hevosensukuisille eläimille. Tämä merkitsee sitä, että sama ruokavalio ja sama elämäntapa aiheuttavat hevosessa samat tai lähes samat ominaisuudet, vaikka rodut eläisivät hyvin kaukana toisistaan ja eri leveyspiireillä. Gayot'n mukaan myös muut hevostutkijat ovat vahvistaneet tämän huomion ja se toistuu usein heidän töissään.[9] Vuonna 1963 myös Pierre Joignaux merkitsi muistiin camarguenhevosen ulkonäön erityispiirteet ja käsityksensä elinolosuhteiden vaikutuksesta niiden syntymiseen.[10]

Elinolot ja kasvatus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Camarguenhevonen elää läpi vuoden ulkona: perinteen mukaisesti se laiduntaa vapaasti ja lisärehutta samoilla alueilla kuin camarguenkarja. Manadessa eläessään se liittyykin usein nautojen seuraan.

Suurin osa hevosista elää täydellisessä vapaudessa läpi vuoden. Ne kootaan ainoastaan kerran vuodessa tarkastusta, merkintää, ruunausta tai muita vastaavia toimenpiteitä varten.[7] Camarguenhevosen elinoloja luonnehtivat jatkuvasti kostea ilmasto, runsaina parveilevat hyönteiset ja omalla tavallaan ankara ja jopa raa'an tuulinen talvi.[11]

Vapaudessa kasvattaminen on ainoa sallittu tapa, kun camarguenhevosta kasvatetaan kotiseudullaan.[12] Luonnonravinto pitää eläimet erinomaisessa kunnossa vaikka sisältääkin vain niukasti ravinteita. Laidunheinää riittää ravinnoksi ympäri vuoden eikä viljaa tarvita, toisin kuin monille lämminverisille roduille.

Camarguenhevonen tulee toimeen pitkään vähällä ravinnolla, sietää kehnoja säitä ja pitkiä päivämatkoja[12] ja on myös ainoa hevosrotu, joka pystyy pureskelemaan veden alla[4]: se kiskoo suuhunsa murtovesien vesikasveja.[13] Rotua pidetään varmavaistoisena, ja sen leveät ja varmat kaviot soveltuvat hyvin elämään vetisillä soilla. Kuten naudat, myös camarguenhevoset muodostavat toisinaan symbioottisen suhteen lintujen kanssa. Sen liittolaisia voivat olla esimerkiksi jalo-[14] tai lehmähaikarat.

Varsat syntyvät tavallisesti keväällä ilman ihmisten apua. Tamma eristäytyy ja suojautuu ruokojen sekaan tai tamariskipensaikkoon varsomista varten. Se viipyy muutaman päivän erossa laumastaan ja liittyy siihen vasta, kun varsa pystyy seuraamaan perässä vaikeuksitta. Kun kevään varsat alkavat syksyn tullen osoittaa itsenäistymisen merkkejä, ne otetaan kiinni, erotetaan emästään ja polttomerkitään. Seuraavan talven aikana varsat pidetään ihmisten läheisyydessä ja totutetaan ihmisiin. Sen jälkeen ne vapautetaan kaksi- ja kolmivuotiaiden seuraan, missä ne viipyvät pari vuotta kunnes niitä aletaan kouluttaa ratsastukseen. Tämän jälkeen ne päästetään puolittaiseen vapauteen, josta hevosia haetaan tarpeen mukaan työhön ja johon ne vapautetaan taas sen jälkeen[15].

Camarguenhevosen kasvattajat pyrkivät säilyttämään hevosissaan jalostumattomia piirteitä. Tämän vuoksi heillä on etuoikeus täysin luonnonmukaiseen hevosenkasvatukseen.selvennä Rodun perinteisellä asuinalueella ihminen ei puutu lisääntymisprosessiin, vaan siellä vapaudessa asuvat oriit astuvat vapaasti[12]. Keinoalkuiset, kuten siemennyksellä, alkionsiirrolla tai kloonaamalla aikaansaadut varsat eivät kelpaa camarguenhevosen kantakirjaan[12].

Camarguenhevosen kasvattajain liitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manade käsittää vähintään neljä tammaa, joilla on minimissään 20 hehtaaria laidunaluetta

Camarguenhevosen kasvattajain liitto (Association des éleveurs de chevaux de race Camargue (AECRC)) perustettiin vuonna 1964. Sen perustivat omistamiensa hevosten rodun ja tyypin sekä kasvatusympäristön säilymisestä huolta kantaneet kasvattajat.[16] Ensimmäiseksi he kuvasivat rodun piirteet ja määrittelivät Camarguen hevosten kasvatusalueen rajat Rhône-joen suistossa ja sen lähiseuduilla[16].

Vuonna 1966 yhdistys hyväksyttiin kansalliseen moniammatilliseen hevosliittoon (l'Union nationale interprofessionnelle du cheval, UNIC). Vuonna 1967 se luetteloi kasvatusalueet, kasvatuksen tuotteet ja määritteli käsitteen manade [16] tarkoittamaan vähintään neljää vapaina ulkoilmassa kasvatettavaa lisääntymiskelpoista tammaa, joiden laidunalue on kooltaan vähintään 20 hehtaaria eläintä kohti. Kasvatus tapahtuu ilman lisärehua. Nimi Camargue sallittiin ainoastaan manadeoloissa syntyneille ja kasvaneille hevosille.[16] Ranskan hevosliitto tunnusti camarguenhevosen omaksi rodukseen vuonna 1968, mutta kantakirja perustettiin vasta paljon myöhemmin. Ensimmäinen ori polttomerkittiin vuonna 1978.

Vuodesta 2003 lähtien liitto on ollut avoinna kaikille ranskalaisille camarguenhevosen kasvattajille yrityksen sijainnista tai tammojen lukumäärästä riippumatta. Vuonna 2005 liittoon kuului 153 jäsentä. Siitoseläinten valinta tapahtuu AECRC:n ja kansallinen hevosliiton yhteistyönä. Liitto järjestää myös soveltuvuuskokeita ja kilpailuja eri-ikäislle hevosille sekä osallistuu näyttelyihin.[16].

Camarguenhevonen suoperäisten alueiden hoitajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Camarguenhevonen muodostaa symbioottisen suhteen lehmähaikaraan, joka käyttää ravinnokseen hevosen houkuttamia hyönteisiä.

Camarguenhevosta pidetään nimikkoseutunsa ekosysteemin osana sekä keinona säilyttää ja ylläpitää kokonaisia kosteikkoalueita. Hevosen elinympäristö on kuitenkin muuttunut paljon, sillä Rhône-joen suistoaluetta kuivatetaan, eikä se tarjoa enää entisenlaista turvaa [13]. Camarguenhevosta käytetään yhä enemmän suoperäisten alueiden luonnonmukaiseen hoitamiseen. Niinpä hevoset ovatkin torjuneet vesakoita esimerkiksi Brotonnen luonnonpuistossa[17] ja Seine-matalikoilla. Vuonna 1988 joitakin yksilöitä vietiin myös Bretagnen niemimaalle [18] samantyyppisiin ympäristönhoitotehtäviin.

Rotumääritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mallikelpoinen camarguenhevosrodun edustaja.

Camarguenhevosen kantakirjan vuonna 1978 tapahtuneen avaamisen jälkeen hevosen on täytynyt vastata rodun kuvausta niin rakenteen kuin värinkin puolesta päästäkseen kantakirjaan. Lokakuusta 2002 alkaen camarguenhevonen on luokiteltu lämminveriseksi. Vaikka se kasvaa vain harvoin korkeammaksi kuin 145 cm [2] ja luokitellaan Kansainvälisen hevosurheiluliiton (FEI) hevosurheilusääntöjen mukaan poniksi, camarguenhevonen on kuitenkin rakenteeltaan hevonen.

Camarguenhevonen tulee muiden alkukantaisten rotujen tavoin täysikasvuiseksi melko myöhään, 5–7-vuotiaana, mutta se elää poikkeuksellisen pitkään[13], keskimäärin 25 vuotta[4]. Ranskalaishevosten ikäennätys on 47-vuotiaana kuollut Ours (Karhu), joka oli camarguenhevonen.[19] Rodun edustajien liikkeet ovat puhtaat, askel on korkea ja askelpituus suuri. Camarguenhevosen ravi on eloisa ja laukka hyvin nopea.[13].

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Camarguenhevosen tulee täyttää Ranskan hevosjalostusyhdistysten liiton Haras Nationaux français julkaisema hyvän ratsuhevosen määritelmä[1]. Hevosen sivukuvan yleisvaikutelma muistuttaa vahvasti alkukantaista hevosta ja siinä on berberihevosen piirteitä[13].

Säkäkorkeus

135–150 cm [1][12].

Paino

Yleensä 300–400 kg[1][12] sukupuolesta ja koosta riippuen.

Pää
Camarguenhevoselle tyypillinen pää kaukana toisistaan olevine lyhyine ja leveästi kiinnittyneine korvineen.

Muistuttaa esihistoriallisten hevosten päätä,[13] hiukan itämaiselta vaikuttava,[13] usein painava, kulmikas ja ilmeikäs. Katse eloisa ja silmät lähellä pään pintaa vain hieman ulkonevien silmäkulmien vuoksi. Profiili suoralinjainen, kuonopii usein vaatimaton, litteä otsa ja leukaperät korostuneet. Korvat ovat pienet ja lyhyet, etäällä toisistaan, korvanliitokset ovat kookkaat.[1][12], otsaharja on runsas.[13].

Kaula

Keskimittainen, kiinnittyminen ja asento hyvät. Harja taittuu usein molemmille puolille ja on aina tuuhea.[1][12].

Runko

Rinta on syvä ja leveä, henkitorvi laaja ja kupeet sopivan kehittyneet. Lapa hyvin kulmautunut, vahva ja lihaksikas. Sä'än tulee olla selkeästi erottuva, mutta ei liian korostunut. Selkä on keskipitkä. Sen tulee olla vahva ja suora, lanne mieluummin lyhyt, suora ja leveä, takaosa pyöreämuotoinen ja hiukan laskeva, lautaset lihaksikkaat ja reidet hyväasentoiset, häntä tuuhea ja alas kiinnittynyt. [1][12].

Jalat

Camarguenhevosen jalat ovat pitkät ja sopusuhtaiset, vahvat ja kestävät, kuivaniveliset, polvet ja kintereet kookkaat. Kaviot ovat poikkeuksellisen kovat ja kestävät, joten camarguenhevosia kengitetään vain harvoin.[13] Kaviot ovat hyväasentoiset, vahvat ja kantavat; niihin on kehittynyt kookas ja leveä muoto, joka soveltuu hyvin kosteikkoseuduilla liikkumiseen.[1][12].

Väri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ryhmä camarguenhevosia.
Camarguenhevosen varsan tumma syntymäväri vaalenee iän myötä.

Yksi camarguenhevosen tärkeimmistä tunnusmerkeistä on kimous. Kimo on ainoa kantakirjaan hyväksytty väri, ja kaikki muunväriset yksilöt karsitaan automaattisesti rodun rekisteristä.[12].

Hevosten värejä tuntemattomat erehtyvät usein luulemaan aikuisia camarguenhevosia valkoisiksi. Varsat kuitenkin syntyvät aina väriltään tummina, yleensä ruunikkoina tai päistärikköinä ja vaalenevat vasta myöhemmin karvaa harmaannuttavan ja valkaisevan kimotekijän vaikutuksesta. Noin 5–6-vuotiaina[11] camarguenhevoset näyttävät täysin valkoisilta tai ovat joskus papurikkokuvioisia tai kärpäskimoja [1]. Varsinaisilla valkoisilla hevosilla on aina vaaleanpunainen iho, jota camarguenhevosilla ei esiinny; niiden iho on aina harmaa.[12]. Kuten suurimmalla osalla kimoista hevosista, myös camarguenhevosilla esiintyy paljon melanoomaa eli kimosyöpää.[20][21].

Camarguenhevosen kimoväritys on erikoisuus alkukantaisten hevosrotujen joukossa: suurin osa villeistä hevosista oli ruunivoikkoja, ruunikkoja (rousse) tai hallakoita (fauve).[22].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Fiche des Haras Nationaux sur la race Camargue (pdf) (Ranskan hevosjalostusyhdistysten liiton virallinen rotujulkaisu camarguenhevosesta) Haras Nationaux français. (ranskaksi)
  2. a b Laetitia Bataille, Les poneys: Races et élevage, France Agricole Editions, 2006, ISBN 9782855571409, sivu 144.
  3. Florence Signoret,Nils Solari, Liliane Counord, Gérard Bernar, Le Petit Futé Provence, Petit Futé, 2008, ISBN 9782746921177.
  4. a b c d e Isabelle Bernard, Myriam Corn, Pierre Miriski et Françoise Racic, Les races de chevaux et de poneys, Éditions Artemis, 2006, ISBN 9782844163387.
  5. Société des études euro-asiatiques, Le cheval en Eurasie: pratiques quotidiennes et déploiements mythologiques, Osa 8: Eurasie, L'Harmattan, Paris, 1999, ISBN 9782738478450.
  6. Guy Châtel, La selle gardiane et le harnachement camarguais[1], Parc naturel régional de Camargue. Viitattu 31. lokakuuta, 2009.
  7. a b Judith Draper, Kit Houghton, Le grand guide du cheval: Les races, les aptitudes, les soins, Éditions de Borée, 2006, ISBN 9782844944207, s. 40-41.
  8. Isabel et Michel Naval, Le cheval camargue, osoitteessa [2], Fédération Française de Course Camarguaise, lokakuu 2002. Luettu tammikuun 14. 2010.
  9. a b Louis Moll et Eugène Nicolas Gayot, La connaissance générale du cheval: études de zootechnie pratique. Teokseen kuluu 160 sivun hakemisto ja 103 piirrosta. Didot, 1861, sivut 440-444.
  10. Pierre Joigneaux, Le livre de la ferme et des maisons de campagne, Osa. 1, V. Masson et fils, 1863, sivut 515-516.
  11. a b Artikkeli Mode de vie et utilisations du cheval camargue[3], Associations des éleveurs de chevaux de race Camargue. Luettu lokakuun 20. 2009.
  12. a b c d e f g h i j k l Règlement du stud-book de la race Camargue , approuvé le 18 août 2004 pour le Ministre et par délégation des haras nationaux. 18. elokuuta 2004 hyväksytyt camarguenhevosen kantakirjavaatimukset.
  13. a b c d e f g h i Elwyn Hartley Edwards, Les chevaux, Éditions de Borée, 2006. ISBN 9782844944498, sivut 120-121.
  14. Julie Deutsch, Le comportement du cheval : Les Équiguides, Éditions Artemis, 2007. ISBN 9782844166401, s. 16.
  15. La manade en Camargue http://www.aecrc.com/:++Association des Éleveurs de Chevaux de Race Camargue. Viitattu 31. lokakuuta 2009. (ranskaksi)
  16. a b c d e A.E.C.R.C.[4] Association des Éleveurs de Chevaux de Race Camargue - Camarguenhevosen kasvattajain liiton kotisivut. Luettu 14.1.2011.
  17. École des hautes études en sciences sociales, Centre national de la recherche scientifique (France), École pratique des hautes études (France). Section des sciences économiques et sociales, Études rurales, Numéros 129-132, Mouton, 1994, sivu 55.
  18. Quand les chevaux protègent l'environnement Uutinen Cheval Magazine-lehden verkkosivulla 10. joulukuuta 2008.
  19. Nytmare6699: Records en tout genre A Horseman. Viitattu 27. lokakuuta 2009. (ranskaksi)
  20. Christine Fauré, Étude épidémiologique du mélanome cutané du cheval de race Camargue, s.n., 1999.
  21. Les mélanomes équins, Tumeurs des mélanocytes www.inra.fr: INRA Département génétique animale. Viitattu 16. tammikuuta 2011. (ranskaksi)
  22. Annales des sciences naturelles, Masson, 1838, s. 179.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Camarguenhevonen.