Callinicumin taistelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Callinicumin taistelu
Osa Iberian sotaa
Rooman ja Persian välinen raja myöhäisantiikin aikana.
Rooman ja Persian välinen raja myöhäisantiikin aikana.
Päivämäärä:

19. huhtikuuta 531[1]

Paikka:

lähellä Callinicumin kaupunkia (nykyinen Rakka Syyriassa) Eufrat-joen varrella

Lopputulos:

Persialaisten voitto

Osapuolet

Itä-Rooma

Sassanidien Persia

Komentajat

Belisarius,
Hermogenes,
Al-Harith

Azarethes,
Al-Mundhir

Vahvuudet

25 000

15 000

Rooman ja Persian välinen raja 500-luvulla.
Azarethes vahvistaa vasenta siipeään ja roomalaisten oikea siipi lyödään pakoon.
Roomalaisten ratsuväki pakenee, mutta joukko jalkaväkeä onnistuu suojaamaan armeijan perääntymistä, kunnes persialaiset vetäytyvät.

Callinicumin taistelu käytiin 19. huhtikuuta 531 Itä-Rooman ja sassanidien Persian joukkojen välillä lähellä Callinicumin kaupunkia (nykyinen Rakka Syyriassa) Eufratjoen varrella. Taistelussa Azarethesin johtamat persialaiset kukistivat itäroomalaisen sotapäällikkö Belisariuksen johtaman armeijan.[1]

Itä-Rooman valtakunta ja sassanidien Persia olivat vuodesta 527 käyneet sotaa Iberian ja Mesopotamian hallinnasta. Persialaiset olivat voittaneet aluksi useita taisteluita, kunnes itäroomalainen sotapäällikkö Belisarius kukisti Persian armeijan Daran taistelussa. Vuoden 531 alussa persialaiset päättivät tehdä yllätyshyökkäyksen Eufratin eteläosaan. Persialaiset ryöstelivät roomalaisaluetta ja yrittivät sitten palata takaisin omalle puolelleen. Belisariuksen armeija sai kuitenkin heidät kiinni pääsiäisenä 531. Aikalaishistorioitsija Prokopioksen mukaan Belisarius ei olisi halunnut taistella, mutta taipui lopulta sotilaidensa painostuksesta.[1]

Alivoimasta huolimatta persialaiset mursivat roomalaisten oikean siiven läpi ja ajoivat vihollisen pakosalle. Pieni joukko roomalaista jalkaväkeä onnistui kuitenkin suojaamaan armeijan vetäytymistä Eufratin yli persialaisten perääntymiseen asti. Taistelun jälkeen Itä-Rooman keisari Justinianus I nimitti Constantioluksen tutkimaan Belisariuksen toimintaa, mutta lopulta syytteistä luovuttiin. Belisarius joutui kuitenkin luopumaan virastaan, ja hänet kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin. Itä-Rooma ja Persia solmivat rauhan vuonna 532.[1]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä-Rooma ja sassanidien Persia olivat olleet sodassa vuodesta 527. Sodan syitä olivat muun muassa Persian kuninkaan Kavadhin yritys käännyttää väkisin Iberian kuningaskunnan kristittyjä zarathustralaisuuteen. Iberialaiset kapinoivat persialaisia vastaan ja pyysivät apua Itä-Rooman keisarilta Justinukselta, joka lupasi auttaa heitä. Samaan aikaan Itä-Rooman ja Persian välejä hiersi kiista kuningas Kavadhin pojan Khosraun adoptiosta. Kavadh oli pyytänyt Justinusta adoptoimaan Khosraun ja varmistamaan tämän pääsyn Persian valtaistuimelle isänsä kuoleman jälkeen. Suunnitelma kuitenkin kaatui Justinuksen neuvonantajien vastustukseen, koska roomalaiset pelkäsivät, että Khosrau olisi voinut vaatia Itä-Rooman valtaistuinta itselleen. Sen sijaan roomalaiset ehdottivat, että Khosrau adoptoitaisiin rajoitettuun germaaniseen tapaan, mistä persialaiset loukkaantuivat.[2][3]

Persialaiset menestyivät sodassa aluksi hyvin: he valtasivat Iberian ja torjuivat roomalaisten sotapäälliköiden Sittaan ja Belisariuksen hyökkäyksen Persarmeniaan. Keisari Justinuksen kuoltua elokuussa 527 keisariksi nousi Justinianus I. Roomalaiset yrittivät rakentaa linnoituksen Tanuriniin Nisibiksen eteläpuolelle, mutta persialaiset toivat armeijansa paikalle ja kukistivat roomalaiset. Tämän jälkeen roomalaiset yrittivät rakentaa uuden linnoituksen Minduokseen Nisibiksen pohjoispuolelle, mutta kärsivät jälleen tappion. Vuosi 529 kului rauhanneuvotteluiden merkeissä, ja samana vuonna Justinianus nimitti sotapäällikkö Belisariuksen valtakunnan itäisten joukkojen ylipäällikköksi, magister militum per Orientemiksi. Belisarius sai tehtäväkseen valmistella hyökkäystä Persiaa vastaan ja eteni armeijansa kanssa Daraan. Hän sai seurakseen magister officiorum Hermogeneen, jonka oli määrä auttaa joukkojen organisoinnissa. Persialaiset lähettivät kuitenkin armeijansa paikalle kesällä 530.[4][2] Seuranneessa taistelussa Belisarius ja Hermogenes saivat merkittävän voiton Persian armeijasta.[3] Taistelun jälkeen persialaiset hyökkäsivät roomalaisten hallitsemaan Armeniaan mutta kärsivät tappion Satalan taistelussa Sittasta ja Dorotheosta vastaan.[5]

Vuoden 531 alussa persialaisten komentaja Azarethes noudatti arabiliittolaistensa lakhmidien neuvoa ja teki yllätyshyökkäyksen Eufratin eteläpuolella, kauaksi niiltä alueilta, joihin taistelut olivat keskittyneet.[6] Aikalaishistorioitsija Prokopioksen mukaan tämä oli ensimmäinen kerta, kun persialaiset olivat hyökänneet tältä suunnalta. Azarethesin armeijaan kuului 15 000 ratsumiestä, mukana lakhmidien kuningas Al-Mundhirin johtamat 5 000 miestä. Hyökkäys yllätti Belisariuksen, eikä hän aluksi ollut varma, oliko kyseessä vain harhautus vai täysimittainen invaasio. Emmittyään hetken Belisarius jätti varuskuntia Mesopotamian kaupunkeihin ja lähti marssimaan Eufratin yli persialaisia vastaan.[7] Persialaiset ryöstelivät roomalaisten Eufratensiksen ja Syyrian provinsseja, mutta heidän etenemisensä pysähtyi Belisariuksen joukkojen saavuttua Khalkikseen. Daran taistelun jälkeen Konstantinopoliin palannut Hermogenes lähetettiin vahvistusten kanssa takaisin itään, ja hänen joukkonsa liittyivät Belisariuksen armeijaan Barbalissoksessa.[8] Vaikka Belisarius oli käskenyt joukkojaan välttämään taistelua vihollisen kanssa, oli hunnikomentaja Sunicas hyökännyt oma-aloitteisesti ruoankeruussa olleen persialaisjoukon kimppuun. Belisarius oli suuttunut tästä, mutta Hermogenes sai miehet sopimaan riitansa.[9][10] Belisariuksella oli komennossaan jalka- ja ratsuväestä koostuva 25 000 miehen armeija, johon kuului kuninkaansa Al-Harithin (tai Arethas kreikkalaisittain) johtamat 5 000 ghassanidia.[5][1]

Nähdessään roomalaisten suuremman armeijan lähestyvän Azarethes päätti perääntyä kohti Persian rajaa. Belisariuksen joukot seurasivat päivämarssin verran perässä ja käyttivät hyväkseen persialaisten hylkäämiä leirejä. Vaikka persialaisilla oli vain ratsuväkeä, ryöstösaaliit ja vangit hidastivat heidän matkantekoaan. Lopulta roomalaiset tavoittivat Persian armeijan pääsiäistä edeltävänä päivänä 18. huhtikuuta 531 lähellä Callinicumin kaupunkia (nykyinen Rakka Syyriassa) Eufratjoen varrella. Prokopioksen mukaan Belisarius ei olisi halunnut taistella, koska persialaiset olivat jo perääntymässä omalle puolelleen ja koska taistelu pääsiäisenä olisi ollut epäkunnioittavaa Jumalaa kohtaan. Lisäksi sotilaiden olisi pitänyt paastota pääsiäisenä, ja he olisivat siten olleet liian voimattomamia taistelemaan. Hermogenes oli samaa mieltä, mutta sotilaiden painostuksesta Belisariuksen oli kuitenkin lopulta myönnyttävä, ja roomalaiset valmistautuivat taisteluun.[5][1][6][7][8]

Taistelun kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Belisarius järjesti joukkonsa taisteluun aamulla 19. huhtikuuta 531. Roomalaisten vasenta sivustaa suojasi Eufratjoki, ja oikealla maasto nousi loivasti ylöspäin. Rooman armeija järjestettiin yhteen taistelulinjaan. Vasemmalla siivellä oli jalkaväki, jota komensi Justinianuksen henkivartiokaartin sotilas Petrus. Heidän oikealla puolellaan oli Belisariuksen komennossa roomalainen ratsuväki, ja hänen oikealla puolellaan Simmasin ja Sunicasin johtama hunniratsuväki. Sitten tulivat Ascanin johtama yksikkö roomalaista ratsuväkeä ja vastavärvätty ainakin 2 000 miehen vahvuinen lykaonialainen jalkaväki, joista Prokopioksen mukaan osa oli värvätty myös Isauriasta Vähästä-Aasiasta. Heidän komentajistaan ei ole varmaa tietoa. Prokopioksen mukaan lykaonialaiset olivat sotaretken alussa Longinoksen ja Stefanakioksen komennossa, mutta ei tiedetä, komensivatko he lykaonialaisia myös Callinicumissa. Prokopioksen mukaan lykaonialaisten komentajat kuolivat Callinicumin taistelussa, mutta hän ei kuitenkaan nimeä heitä. Aikalaiskronikoitsija Johannes Malalaksen mukaan Stefanakios kuoli taistelussa, mutta hän ei yhdistä tätä lykaonialaisiin. Sen sijaan Malalaksen mukaan lykaonialaisia johtivat Dorotheos ja Mamas. Longinos mainitaan myöhemmin Belisariuksen henkivartijana vuonna 538, joten on mahdollista, että hän ja Stefanakios olivat Belisariuksen henkivartiokaartin sotilaita, jotka komensivat lykaonialaisia sotaretken alussa mutta jättivät sitten komennon Dorotheokselle ja Mamasille Callinicumissa.[11] Lykaonialaisen jalkaväen oikealla puolella armeijan oikealla siivellä, missä maasto nousi hieman, oli al-Harithin 5 000 ghassanidia.[1][5]

Myös persialaisten puolella Azarethes järjesti joukkonsa yhteen taistelulinjaan. Eufrat suojasi persialaisten oikeaa sivustaa, ja vasemmalla siivellä olivat lakhmidit vastapäätä ghassanideja. Azarethes itse asettui armeijan keskelle.[1][5]

Taistelu alkoi osapuolten ampuessa nuolia toisiaan kohti. Prokopioksen mukaan persialaiset pystyivät ampumaan enemmän nuolia, mutta roomalaiset olivat ottaneet hunnien tekniikoita käyttöönsä, ja heidän nuolensa läpäisivät paremmin persialaisten haarniskoja, joten osapuolet olivat suunnilleen tasaväkisiä. Azarethes päätti pian keskittyä roomalaisten taistelulinjan heikoimpaan kohtaan eli sen oikeaan siipeen. Hän käski etulinjan yksiköiden jatkaa ampumista sitoakseen roomalaiset paikoilleen. Azarethes käytti hyväkseen taistelun sekasortoa ja pölypilviä ja käski Persian armeijan takarivien siirtyä persialaisten vasemmalle siivelle vahvistamaan lakhmideja. Belisarius ei maastonmuotojen takia nähnyt tätä liikettä.[12][13]

Persialaiset hyökkäsivät ylivoiman turvin roomalaisten oikean siiven ghassanideja vastaan, jotka murtuivat nopeasti. Paniikki levisi kokemattomaan lykaonialaiseen jalkaväkeen, joka kääntyi myös pakoon. Suurin osa lykaonialaisista ja lisäksi heidän komentajansa saivat surmansa.[14] Rooman armeijan oikea siipi oli luhistumassa ja persialaiset hyökkäsivät Ascanin roomalaista ratsuväkeä vastaan. Ascan taisteli kuitenkin raivoisasti ennen kuin sai surmansa, ja sen jälkeen myös hänen miehensä pakenivat. Ascanin kuoltua myös Belisarius ja hänen joukkonsa kääntyivät pakoon.[12][13]

Tällöin Petruksen johtama roomalainen jalkaväki asettui joen varrelle puolustusasemiin ja suojasi perääntyviä roomalaisia, ja todennäköisesti se pelasti Belisariuksen ja monien muiden hengen. Petruksen joukot pitivät asemansa iltaan asti, jolloin persialaiset viimein vetäytyivät. Taistelun tässä kohtaa lähteet eivät ole aivan yksimielisiä tapahtumista. Aikalaishistorioitsija Prokopioksen mukaan Belisarius jalkautui ja taisteli jalkaväen kanssa iltaan asti, mutta aikalaiskronikoitsija Johannes Malalaksen mukaan taas Belisarius pakeni jo aiemmin veneellä joen yli. Malalaksen versiossa hunnijohtajat Simmas ja Sunicas taistelevat jalkaväen kanssa. Nykyhistorioitsijoiden mukaan Malalaksen versio on todennäköisesti lähempänä totuutta. Uransa alkuvaiheessa Prokopios ihaili Belisariusta ja vältti kirjoittamasta hänestä pahaa. On myös outoa, ettei Prokopios mainitse lainkaan Simmasta tai Sunicasia, vaikka kertoo muiden komentajien kohtalot. Prokopios ei myöskään mainitse keisari Justinianuksen järjestämää tutkimusta Belisariuksen toimista, vaikka Malalaksen ja aikalaishistorioitsija Zakharias Mytileneläisen ansiosta tiedetään, että se järjestettiin. Prokopios myös syytti ghassanidien päällikköä al-Harithia petturuudesta. Todennäköisesti Prokopios yritti vain suojella Belisariusta.[12][13][7]

Taistelun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelun jälkeen keisari Justinianus lähetti Constantioluksen itään tutkimaan Belisariuksen toimintaa. Belisarius syytti Callinicumin tappiosta joukkojen kurin puutetta ja liikaa innokkuutta, ja tätä tuki myös Hermogeneen keisarille antama lausunto. Lopulta syytteistä luovuttiin, mutta Belisarius joutui luopumaan magister militumin virastaan, ja hänet kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin.[12][7][15]

Prokopioksen mukaan myös Persian kuningas Kavadh oli tyytymätön Azarethesin toimintaan. Voitosta huolimatta yhtään linnoitusta ei ollut vallattu ja persialaisten tappiot olivat suuret. Azarethes joutui pian kuninkaan epäsuosioon.[16] Persialaiset käyttivät kuitenkin pian voittoa hyväkseen ja valtasivat linnoituksen Osroenessa. Samaan aikaan roomalaiset yrittivät aloittaa neuvottelut persialaisten kanssa, mutta ilman menestystä. Kesällä 531 persialaiset hyökkäsivät roomalaisten hallitsemaan Armeniaan, mutta kärsivät tappion Martyropoliksen duxia Bessasta vastaan. Roomalaiset tekivät seuraavaksi ryöstöretken persialaisten alueelle Arzaneneen, ja tämän jälkeen Kavadh lähetti armeijan valtaamaan Martyropoliksen. Kavadh kuitenkin kuoli syyskuussa 531, ja hänen jälkeensä valtaan nousi hänen poikansa Khosrau I. Tämä halusi turvata valtansa ja oli siksi valmis rauhaan roomalaisten kanssa. Rauha valtakuntien välille solmittiin vuonna 532.[17]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Goldsworthy, Adrian: Rooman puolesta - sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan. Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20-8232-2.
  • Greatrex, Geoffrey & Lieu, Samuel N. C.: The Roman Eastern Frontier and the Persian Wars: 363-628 AD. Routledge, 2002. ISBN 0415146879. Google books. (englanniksi)
  • Haldon, John: The Byzantine wars. The History Press, 2008. ISBN 978-0-7524-4565-6. (englanniksi)
  • Hughes, Ian: Belisarius: The last Roman general. Westholme Publishing, 2009. ISBN 978-1-59416-085-1. (englanniksi)
  • Hughes, Ian: The battle of Callinicum, April 19 531: Belisarius undone. Ancient Warfare: The last great enemy: Rome and the Sassanid Empire, 2011, 5. vsk, nro 3. Karwansaray Publishers. ISSN 1874-7019. (englanniksi)
  • Martindale, John Robert & Jones, Arnold Hugh Martin & Morris, John: The Prosopography of the Later Roman Empire, Volume III: A. D. 527-641. Cambridge University Press, 1992. ISBN 978-0-521-20160-5. Google books. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Hughes 2011, s. 26–27
  2. a b Goldsworthy, s. 437–439.
  3. a b Haldon, s. 28–29.
  4. Hughes 2009, s. 41–46.
  5. a b c d e Hughes 2009, s. 59–60.
  6. a b Goldsworthy, s. 444–445.
  7. a b c d Martindale, s. 185–186
  8. a b Martindale, s. 591
  9. Greatrex, s. 92
  10. Martindale, s. 1207
  11. Martindale, s. 538
  12. a b c d Hughes, s. 62–64.
  13. a b c Hughes 2011, s. 28–29.
  14. Martindale, s. 421
  15. Martindale, s. 352–353
  16. Martindale, s. 160
  17. Greatrex, s. 93–96

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]