Callinicumin taistelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Callinicumin taistelu
Osa Iberian sotaa
Rooman ja Persian välinen raja myöhäisantiikin aikana.
Rooman ja Persian välinen raja myöhäisantiikin aikana.
Päivämäärä:

19. huhtikuuta 531[1]

Paikka:

lähellä Callinicumin kaupunkia (nykyinen Rakka, Syyriassa) Eufrat-joen varrella

Lopputulos:

Persialaisten voitto

Osapuolet

Itä-Rooma

Sassanidien Persia

Komentajat

Belisarius,
Hermogenes,
Al-Harith

Azarethes,
Al-Mundhir

Vahvuudet

25 000

15 000

Rooman ja Persian välinen raja 500-luvulla.
Azarethes vahvistaa vasenta siipeään ja roomalaisten oikea siipi lyödään pakoon.
Roomalaisten ratsuväki pakenee, mutta joukko jalkaväkeä onnistuu suojaamaan armeijan perääntymistä, kunnes persialaiset vetäytyvät.

Callinicumin taistelu käytiin 19. huhtikuuta 531 Itä-Rooman ja sassanidien Persian joukkojen välillä lähellä Callinicumin kaupunkia (nykyinen Rakka, Syyriassa) Eufratjoen varrella. Taistelussa Azarethesin johtamat persialaiset kukistivat itäroomalaisen sotapäällikkö Belisariuksen johtaman armeijan.[1]

Itä-Rooman valtakunta ja sassanidien Persia olivat vuodesta 527 käyneet sotaa Iberian ja Mesopotamian hallinnasta. Persialaiset olivat voittaneet aluksi useita taisteluita, kunnes itäroomalainen sotapäällikkö Belisarius oli kukistanut Persian armeijan Darassa. Keväällä 531 persialaiset päättivät tehdä yllätyshyökkäyksen Eufratin eteläosassa. Persialaiset ryöstelivät roomalaisaluetta ja yrittivät sitten palata takaisin omalle puolelleen. Belisariuksen armeija sai kuitenkin heidät kiinni pääsiäisenä 531. Aikalaishistorioitsija Prokopioksen mukaan Belisarius ei olisi halunnut taistella, mutta taipui lopulta sotilaidensa painostuksesta.[1]

Alivoimasta huolimatta persialaiset mursivat roomalaisten oikean siiven läpi ja ajoivat vihollisen pakosalle. Pieni joukko roomalaista jalkaväkeä onnistui kuitenkin suojaamaan armeijan vetäytymistä Eufratin yli persialaisten perääntymiseen asti. Taistelun jälkeen Itä-Rooman keisari Justinianus I erotti Belisariuksen virastaan ja nimitti erään Constantioluksen tutkimaan Belisariuksen toimintaa. Lopulta syytteistä kuitenkin luovuttiin. Rauha Itä-Rooman ja Persian välille solmittiin vuonna 532.[1]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä-Rooma ja sassanidien Persia olivat olleet sodassa vuodesta 527. Sodan syitä olivat muun muassa Persian kuninkaan Kavadhin yritys pakkokäännyttää Iberian kuningaskunnan kristittyjä zarathustralaisuuteen. Iberian kuningas Gourgones kapinoi persialaisia vastaan ja pyysi apua Itä-Rooman keisari Justinukselta, joka lupasi auttaa heitä. Samalla Itä-Rooman ja Persian välejä hiersi kiista kuningas Kavadhin pojan Khosraun adoptiosta. Kavadh oli pyytänyt Justinusta adoptoimaan Khosraun ja varmistamaan tämän pääsyn Persian valtaistuimelle isänsä kuoleman jälkeen. Suunnitelma kuitenkin kaatui Justinuksen neuvonantajien vastustukseen, koska roomalaiset pelkäsivät, että Khosrau olisi voinut vaatia Itä-Rooman valtaistuinta itselleen. Sen sijaan roomalaiset ehdottivat, että Khosrau adoptoitaisiin rajoitettuun germaaniseen tapaan, mistä persialaiset loukkaantuivat.[2][3]

Persialaiset menestyivät sodassa aluksi hyvin: he valtasivat Iberian ja torjuivat roomalaisten sotapäälliköiden Sittaan ja Belisariuksen hyökkäyksen Persarmeniaan. Keisari Justinuksen kuoltua elokuussa 527 Justinianus I nousi keisariksi. Roomalaiset yrittivät rakentaa linnoituksen Tanuriniin Nisibiksen eteläpuolelle, mutta persialaiset toivat armeijansa paikalle ja kukistivat roomalaiset. Tämän jälkeen roomalaiset yrittivät rakentaa uuden linnoituksen Minduokseen Nisibiksen pohjoispuolelle, mutta kärsivät jälleen tappion. Vuosi 529 kului rauhanneuvotteluiden merkeissä, ja samana vuonna Justinianus nimitti sotapäällikkö Belisariuksen valtakunnan itäisten joukkojen ylipäällikköksi, magister militum per Orientemiksi. Belisarius sai tehtäväkseen valmistella hyökkäystä Persiaa vastaan ja eteni Daraan armeijansa kanssa. Hän sai seurakseen magister officiorum Hermogeneen, jonka oli määrä auttaa joukkojen organisoimisessa. Persialaiset lähettivät kuitenkin armeijansa paikalle kesällä 530.[4][2] Seuranneessa taistelussa Belisarius ja Hermogenes saivat merkittävän voiton Persian armeijasta.[3] Taistelun jälkeen persialaiset hyökkäsivät roomalaisten hallitsemaan Armeniaan, mutta kärsivät tappion Satalan taistelussa Sittasta ja Dorotheosta vastaan.[5]

Keväällä 531 persialaisten komentaja Azarethes noudatti arabiliittolaistensa lakhmidien neuvoa ja teki yllätyshyökkäyksen Eufratin eteläpuolella, kaukana niiltä alueilta, joihin taistelut olivat keskittyneet.[6] Aikalaishistorioitsija Prokopioksen mukaan tämä oli ensimmäinen kerta, kun persialaiset olivat hyökänneet tältä suunnalta. Azarethesin armeijaan kuului 15 000 ratsumiestä, mukaan lukien lakhmidien kuningas Al-Mundhirin johtamat 5 000 miestä. Hyökkäys yllätti Belisariuksen, eikä hän aluksi ollut varma, oliko kyseessä vain harhautus vai täysimittainen invaasio. Emmittyään hetken Belisarius jätti varuskuntia Mesopotamian kaupunkeihin ja lähti marssimaan Eufratin yli persialaisia vastaan.[7] Persialaiset ryöstelivät roomalaisten Eufratensiksen ja Syyrian provinsseja, mutta heidän etenemisensä pysähtyi Belisariuksen joukkojen saavuttua Khalkikseen. Hermogenes, joka oli Daran taistelun jälkeen palannut Konstantinopoliin, lähetettiin vahvistusten kanssa takaisin itään ja hänen joukkonsa liittyivät Belisariuksen armeijaan Barbalissoksessa.[8][9] Belisariuksella oli komennossaan jalka- ja ratsuväestä koostuva 25 000 miehen armeija, johon kuului 5 000 ghassanidia, joita johti heidän kuninkaansa Al-Harith (tai Arethas kreikkalaisittain).[5][1]

Azarethes päätti perääntyä kohti Persian rajaa nähdessään roomalaisten suuremman armeijan lähestyvän. Belisariuksen joukot seurasivat päivämarssin verran perässä ja käyttivät persialaisten hylättyjä leirejä hyväkseen. Vaikka persialaisilla oli vain ratsuväkeä, heitä hidastivat heidän ryöstösaaliinsa ja vankinsa. Lopulta roomalaiset saivat Persian armeijan kiinni pääsiäistä edeltävänä päivänä 18. huhtikuuta 531 lähellä Callinicumin kaupunkia (nykyinen Rakka, Syyriassa) Eufratjoen varrella. Prokopioksen mukaan Belisarius ei olisi halunnut taistella, koska persialaiset olivat jo perääntymässä omalle puolelleen ja koska taistelu pääsiäisenä olisi ollut epäkunnioittavaa Jumalaa kohtaan. Lisäksi sotilaiden olisi täytynyt paastota pääsiäisenä, mikä olisi jättänyt heidät heikoksi taisteluun. Hermogenes oli samaa mieltä, mutta sotilaiden painostuksesta Belisariuksen oli kuitenkin lopulta myönnyttävä, ja roomalaiset valmistautuivat taisteluun.[5][1][6][7][9]

Taistelun kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Belisarius järjesti joukkonsa taisteluun aamulla 19. huhtikuuta 531. Roomalaisten vasenta sivustaa suojasi Eufratjoki ja oikealla maasto nousi hitaasti ylöspäin. Rooman armeija järjestettiin yhteen taistelulinjaan. Vasemmalla siivellä oli jalkaväki, jota komensi Justinianuksen henkivartiokaartin sotilas Petrus. Heidän oikealla puolellaan oli roomalainen ratsuväki Belisariuksen komennossa, ja hänen oikealla puolellaan Simmasin ja Sunicasin johtama hunniratsuväki. Sitten tulivat Ascanin johtama yksikkö roomalaista ratsuväkeä ja vastavärvätty lykaonialainen jalkaväki, joita komensi Longinus ja Stefanakios. Heidän oikealla puolellaan armeijan oikealla siivellä, missä maasto nousi hieman, oli al-Harithin 5 000 ghassanidia.[1][5]

Persialaisten puolella Azarethes järjesti joukkonsa myös yhteen taistelulinjaan. Eufrat suojasi persialaisten oikeaa sivustaa ja vasemmalla siivellä olivat lakhmidit vastapäätä ghassanideja. Azarethes itse asettui armeijan keskelle.[1][5]

Taistelu alkoi molempien osapuolten ampuessa nuolia toisiaan kohti. Prokopioksen mukaan persialaiset pystyivät ampumaan enemmän nuolia, mutta roomalaiset olivat ottaneet hunnien tekniikoita käyttöönsä ja heidän nuolensa läpäisivät paremmin persialaisten haarniskoja, joten osapuolet olivat suunnilleen tasaväkisiä. Azarethes päätti pian keskittyä roomalaisten taistelulinjan heikoimpaan kohtaan, eli sen oikeaan siipeen. Hän käski etulinjan yksiköiden jatkaa ampumista sitoakseen roomalaiset paikoilleen. Azarethes käytti hyväkseen taistelun sekasortoa ja pölypilviä ja käski Persian armeijan takarivien siirtyä persialaisten vasemmalle siivelle vahvistamaan lakhmideja. Belisarius ei pystynyt maastonmuotojen takia näkemään tätä liikettä.[10][11]

Persialaiset hyökkäsivät ylivoiman turvin roomalaisten oikean siiven ghassanideja vastaan, jotka murtuivat nopeasti. Paniikki levisi kokemattomaan lykaonialaiseen jalkaväkeen, joka kääntyi myös pakoon. Molemmat lykaonialaisten komentajat saivat surmansa. Rooman armeijan oikea siipi oli luhistumassa ja persialaiset hyökkäsivät Ascanin roomalaista ratsuväkeä vastaan. Ascan taisteli kuitenkin raivoisasti ennen kuin sai surmansa, jonka jälkeen hänen miehensä pakenivat myös. Ascanin kuoltua myös Belisarius ja hänen joukkonsa kääntyivät pakoon.[10][11]

Tällöin Petruksen johtama roomalainen jalkaväki asettui puolustusasemiin joen varrelle ja suojasi perääntyviä roomalaisia, mikä todennäköisesti pelasti Belisariuksen ja monien muiden hengen. Petruksen joukot pitivät asemansa iltaan asti, jolloin persialaiset viimein vetäytyivät. Taistelun tässä kohtaa lähteet eivät ole aivan yksimielisiä tapahtumista. Aikalaishistorioitsija Prokopioksen mukaan Belisarius jalkautui ja taisteli jalkaväen kanssa iltaan asti, mutta aikalaiskronikoitsija Johannes Malalaksen mukaan taas Belisarius pakeni jo aiemmin veneellä joen yli. Malalaksen versiossa hunnijohtajat Simmas ja Sunicas taistelevat jalkaväen kanssa. Nykyhistorioitsijoiden mukaan Malalaksen versio on todennäköisesti lähempänä totuutta. Uransa alkuvaiheessa Prokopios ihaili Belisariusta ja vältti kirjoittamasta pahaa hänestä. On myös outoa, ettei Prokopios mainitse lainkaan Simmasta tai Sunicasia, vaikka hän kertoo muiden komentajien kohtalot. Prokopios ei myöskään mainitse keisari Justinianuksen järjestämää tutkimusta Belisariuksen toimista, vaikka Malalaksen ja aikalaishistorioitsija Zakharias Mytileneläisen ansiosta tiedetään, että se järjestettiin. Prokopios myös syytti ghassanidien päällikköä Al-Harithia petturuudesta. Todennäköisesti Prokopios yritti vain suojella Belisariusta.[10][11][7]

Taistelun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelun jälkeen keisari Justinianus erotti Belisariuksen magister militumin virasta. Hän käynnisti myös tutkimuksen Belisariuksen toiminnasta, ja tämä kutsuttiin Konstantinopoliin vastaamaan syytteisiin. Belisarius syytti Callinicumin tappiosta joukkojen kurin puutetta ja liikaa innokkuutta, ja tätä tuki myös Hermogeneen keisarille antama lausunto. Lopulta syytteistä luovuttiin.[10][7]

Prokopioksen mukaan myös Persian kuningas Kavadh oli tyytymätön Azarethesin toimintaan. Voitosta huolimatta yhtään linnoitusta ei oltu vallattu ja persialaisten tappiot olivat suuret. Azarethes joutui pian kuninkaan epäsuosioon.[12] Persialaiset käyttivät kuitenkin pian voittoa hyväkseen ja valtasivat linnoituksen Osroenessa. Samaan aikaan roomalaiset yrittivät aloittaa neuvottelut persialaisten kanssa, mutta ilman menestystä. Kesällä 531 persialaiset hyökkäsivät roomalaisten hallitsemaan Armeniaan, mutta kärsivät tappion Martyropoliksen duxia Bessasta vastaan. Roomalaiset tekivät seuraavaksi ryöstöretken persialaisten alueelle Arzaneneen, ja tämän jälkeen Persian kuningas Kavadh lähetti armeijan valtaamaan Martyropoliksen. Kavadh kuitenkin kuoli syyskuussa 531, jolloin valtaan nousi hänen poikansa Khosrau I. Tämä halusi turvata valtansa ja oli siksi valmis rauhaan roomalaisten kanssa. Rauha kahden valtakunnan välille solmittiin vuonna 532.[13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Goldsworthy, Adrian: Rooman puolesta - sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan. Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20-8232-2.
  • Greatrex, Geoffrey & Lieu, Samuel N. C.: The Roman Eastern Frontier and the Persian Wars: 363-628 AD. Routledge, 2002. ISBN 0415146879. Google books. (englanniksi)
  • Haldon, John: The Byzantine wars. The History Press, 2008. ISBN 978-0-7524-4565-6. (englanniksi)
  • Hughes, Ian: Belisarius: The last Roman general. Westholme Publishing, 2009. ISBN 978-1-59416-085-1. (englanniksi)
  • Hughes, Ian: The battle of Callinicum, April 19 531: Belisarius undone. Ancient Warfare: The last great enemy: Rome and the Sassanid Empire, 2011, 5. vsk, nro 3. Karwansaray Publishers. ISSN 1874-7019. (englanniksi)
  • Martindale, John Robert & Jones, Arnold Hugh Martin & Morris, John: The Prosopography of the Later Roman Empire, Volume III: A. D. 527-641. Cambridge University Press, 1992. ISBN 978-0-521-20160-5. Google books. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Hughes 2011, s. 26–27
  2. a b Goldsworthy, s. 437–439.
  3. a b Haldon, s. 28–29.
  4. Hughes 2009, s. 41–46.
  5. a b c d e Hughes 2009, s. 59–60.
  6. a b Goldsworthy, s. 444–445.
  7. a b c d Martindale, s. 185–186
  8. Greatrex, s. 92
  9. a b Martindale, s. 591
  10. a b c d Hughes, s. 62–64.
  11. a b c Hughes 2011, s. 28–29.
  12. Martindale, s. 160
  13. Greatrex, s. 93–96

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]