Brian Wilson

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo muusikosta. MLB-joukkue San Francisco Giantsin syöttäjästä kertoo artikkeli Brian Wilson (baseballpelaaja).
Brian Wilson vuonna 2007.

Brian Douglas Wilson (s. 20. kesäkuuta 1942 Hawthorne, Kalifornia) on yhdysvaltalainen pop-artisti, joka tunnetaan parhaiten The Beach Boys -yhtyeen perustajana ja pääasiallisena säveltäjänä, sovittajana sekä tuottajana. Vaikka hänen tuotantonsa suosio on vaihdellut vuosien myötä, häntä pidetään nykyään yhtenä kaikkein tärkeimmistä ja vaikutusvaltaisimmista pop-säveltäjistä.

Wilsonin jo hyvin varhaisessa vaiheessa todettu lahjakkuus auttoi häntä kehittymään nopeasti taitavaksi laulajaksi, säveltäjäksi sekä studiotuottajaksi huolimatta oikean korvan täydellisestä kuuroudesta. Hänen musiikkinsa ominaispiirteitä ovat muun muassa tapa käyttää moniäänisiä lauluosuuksia, orkestraaliset instrumentaatiot sekä varsinkin 1960-luvun puolenvälin jälkeen, kokeilevat rakenteet. Nämä ominaisuudet ovat erityisen selkeästi kuultavissa Wilsonin SMILE-kauden sävellyksissä.

Hänen varhaisimpia vaikuttimiaan olivat muun muassa lauluyhtye The Four Freshmen sekä Chuck Berry. Suuresti ihailemaansa Phil Spectoria, Wilson piti oppi-isänään sekä kilpailijanaan. Hieman myöhemmin, kun Wilson oli ottanut jo täyden taiteellisen kontrollin Beach Boysien levytyksistä, hän koki Beatlesit suurimmiksi vaikuttajikseen sekä kilpailijoikseen. Myöhemmin Paul McCartney on kutsunut Wilsonin Pet Sounds levylle tekemää kappaletta "God Only Knows" maailman kaikkien aikojen parhaaksi pop-lauluksi.

Hänen kuuluisa perfektionisminsa studiotilanteissa on usein ajanut muut yhtyeen jäsenet sekä Wilsonin käyttämät studiomuusikot läkähdyksen tai turhautumisen partaalle. Osittain tästä syystä alun perin julkaisematta jäänyttä levyä "Smile" äänitettiin pahimmillaan kolmessa studiossa yhtä aikaa, jonka lopputuloksena levy oli tuhansien eri äänitysten ja ottojen sekava palapeli, jonka Wilson lopulta viimeisteli vasta vuonna 2004, 38 vuoden jälkeen. Idolinsa Phil Spectorin tavoin hän luottaa yhä stereokuvan sijasta ns. monomiksaukseen levyillään, tällä tosiasialla ei hänen mukaansa ole mitään tekemistä hänen osittaisen kuuroutensa kanssa.

Ura ja elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kultakausi 1961-1966[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustettuaan yhtyeensä, The Beach Boysin veljiensä Carlin ja Dennisin sekä serkkunsa Mike Loven ja perhetuttunsa Al Jardinen kanssa, hän ohjasi yhtyeen kansainväliseen suosioon säveltämällä ja tuottamalla yhtyeelle vuosina 1962-67 huikean sarjan pop-klassikoita: "Surfin' USA", "Fun, Fun, Fun"," "I Get Around," "Help Me, Rhonda," "California Girls," "Wouldn't It Be Nice," "God Only Knows", "Good Vibrations" ja "Heroes and Villains.". Samaan aikaan hän tuotti ja sävelsi myös muille yhtyeille ja artisteille. Wilsonin studiotyö saavutti taiteellisen huippunsa 60-luvun puolivälissä, jolloin hän sävelsi ja tuotti legendaarisen pop-taiteen merkkipaalun Pet Soundsin. Jättäytymällä kiertue-elämästä saatuaan hermoromahduksen lentokoneessa Amerikan kiertueen aikana hän pystyi keskittymään täysin sävellys- ja studiotyöhönsä. Levy toimi myöhemmin suurena innoituksena muun muassa The Beatlesin Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band -levylle ja jätti pysyvän merkin 1900-luvun loppupuolen musiikkiin. Pet Sounds äänitettiin muiden yhtyeen jäsenten ollessa Japanin kiertueella ja sitä pidetäänkin lähes Brian Wilsonin soolotyönä. Levyltä julkaistu single "Caroline, No" julkaistiinkin pelkästään Wilsonin nimellä. Levy mainitaan usein yhtenä merkittävimmistä pop-levyistä. Vain hieman levyn julkaisemisen jälkeen Wilson viimeisteli jo Pet Soundsin aikaan alkunsa saaneen, aikanaan maailman kalleimman single-äänitteen, "Good Vibrations". Miljoonia myynyt listaykkönen oli studiotuotantona sekä sävellyksenä valtavasti aikaansa edellä oleva tuotos ja Wilsonin uralla lopulta ylittämätön huippu niin taiteellisesti kuin kaupallisesti.

SMILE ja romahdus 1966-1971[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näiden odotusten ja paineiden alaisena Wilson rupesi työstämään mestariteostaan, josta hän suunnitteli "Teinioopperaa jumalalle". Yhdessä lyyrikkonsa Van Dyke Parksin kanssa hän rupesi kuumeisesti toteuttamaan teosta, jossa heidän oli tarkoituksena porautua syvälle Amerikan historiaan ja kokeilla pop-taiteen rajoja. Levyä äänitettiin useissa studioissa yhtä aikaa ja lopputuloksena oli valtava määrä erilaisia variaatioita, ottoja ja versioita teemoista, jotka olivat välillä hyvinkin lyhyitä palasia kokonaisuudesta. Kasautuvat paineet levy-yhtiön ja muun yhtyeen, erityisesti Mike Loven suuntaan, raskas huumeiden käyttö yhdistettynä henkisiin ongelmiin ja lohduton aikataulujen venyminen sai lopulta Wilsonin epäilemään koko projektia. Valtavan ennakkomainonnan saanut levy pantiin lopulta jäihin toukokuussa 1967. Tämä oli Wilsonille valtava henkilökohtainen ja ammatillinen pettymys mistä hän ei mitä ilmeisimmin koskaan täysin selvinnyt. Tämän jälkeen hän luopui Beach Boysien levyjen tuottajan roolistaan ja syöksyi seuraavina vuosina vuosikymmeniä kestäneisiin huumeiden ja mielisairauksien varjostamiin henkilökohtaisiin ongelmiin. Tämän jälkeen The Beach Boysit äänittivät Wilsonin kotistudiossa erittäin sekavan kokoelman Smilen kappaleista tehtyjä versioita, joista päällimmäisenä kuuluu ryhmän huumeiden sekoittama mielentila ja taiteellisen määränpään puute. 60- ja 70-lukujen taitteessa hän osallistui vielä vaihtelevalla roolilla The Beach Boysien levyjen sävellystyöhön mutta ne olivat selkeästi suuntansa menettäneen taiteilijan töitä, vaikka yksittäiset helmet saattoivatkin yltää huippuvuosien tasolle. Iloisen kalifornian tulkin sijaan lauluissa kuultiin synkän henkilökohtaisen murheen raastamaa yksinäistä kulkijaa, kuten Surf´s Up levyltä löytyvässä laulussa "Till I Die" vuodelta 1971: "I´m a leaf on a windy day, pretty soon I´ll be blown away"

Synkät vuodet 1972-1989[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

70-luvun alun yritykset studiossa hiipuivat lopulta täysin ja Wilson käytti lopulta kaiken aikansa ylensyöntiin, nukkumiseen ja huumeiden käyttöön. Hänen lähipiirinsä kutsuivat apuun ristiriitaisen maineen ansainneen terapeutin Tohtori Eugene Landyn saadakseen Wilsonin työskentelemään ja ylipäätänsä nousemaan aamuisin sängystä. Tämän tuloksena Wilson piristyi siinä määrin, että 1976 hän osallistui ensimmäistä kertaa yhtyeen konsertteihin sitten vuoden 1964 sekä äänittämään muutamia uusia levyjä, tosin välttävällä menestyksellä. Vuoteen 1982 mennessä Wilsonin henkinen tasapainonsa yhdistettynä hänen kokaiinin käyttöönsä sai monet epäilemään hänen olevan vakavasti hengenvaarassa. Taas kerran kutsuttiin Tohtori Landy apuun. Tällä kertaa rajummalla kuntoutusohjelmalla, jossa muun muassa vaadittiin Wilsonin erkaannuttamista perheestään sekä yhtyeestään ja toteuttavan armotonta ruokavaliota. Tämä yhdistettynä äärimmäisiin ja pitkällisiin terapiaistuntoihin sai Wilsonin palaamaan maan pinnalle. Hänen esiinnyttyään Live Aid konsertissa 1985 Wilson näytti terveemmältä kuin aikoihin. Tilanteen kääntöpuolena oli Landyn täydellinen hallinta potilaaseensa, joka sisälsi kaiken aina Wilsonin manageroinnista hänen taiteelliseksi partnerikseen. Tätä jatkui yhteensä noin kahdeksan vuotta, kunnes Wilsonin veli Carl ryhtyi toimenpiteisiin vapauttaakseen veljensä. Tällöin huomattiin Landyn pitäneen Wilsonia huumattuna ja taloudellisesti lähes orjuutettuna ja täysin riippuvaisena Landyn "hoito-ohjelmasta". Landyn todettiin lääkinneen Wilsonia väärin ja hänen huomattiin olleen myös kouluttamaton ammattiinsa. Saatuaan oikeanlaista hoitoa Wilsonin tila rupesi pikaisesti paranemaan 90-luvun myötä.

Hidas paluu 1990-2004[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Wilson julkaisikin ensimmäisen sooloalbuminsa jo 1988, se oli muutamista onnistumisistaan huolimatta pitkälti Eugene Landyn hoidon varjostama projekti ja samaan aikaan julkaistu omaelämäkerta "Wouldn't It Be Nice - My Own Story" vedettiin myöhemmin markkinoilta Wilsonin todistettua sen olleen laajalti Landyn tekele, jossa käytettiin sekaisin Wilsonin oikeita sekä tekaistuja haastattelunpätkiä. Tosissaan Wilson pääsi takaisin sorvin ääreen vasta 90-luvun puolessavälissä, josta alkoikin tasainen paluu "kentälle". 1998 Wilson yllätti tekemällä paluun lavoille esittämällä Pet Soundsia Pohjois-Amerikan ja Euroopan kiertueillaan. Kolmen uuden soololevyn, useiden sivuprojektien ja Van Dyke Parksin kanssa yhteistyöhön paluun jälkeen Wilson vasta räjäytti täydellisimmän yllätyksensä kenties koko urallaan: alkuvuodesta 2004 Wilson esitti lontoon Albert Hallissa ensimmäistä kertaa koko SMILEn ja ilmoitti samaan hengenvetoon, että SMILE tullaan julkaisemaan lopulta myös äänitteenä.

SMILE 2004-[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuun 24. 2004 julkaistiin 38 vuoden odotuksen jälkeen SMILE kokonaisuudessaan ja viimeisteltynä. Se muodostui kesällä 2004 äänitetyistä uusista versioista alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Van Dyke Parks ja Wilson viimeistelivät muutamat kesken jääneet sävellykset ja niin tämä legendaarinen ja valtavasti bootleg-äänitteinä levinnyt levy viimein näki päivänvalon. Wilson antoi myös ymmärtää, että se merkitsi hänen viimein päässeen yli vuosikymmenien traumastaan uransa suhteen, jossa Smilen alkuperäisen version kesken jääminen oli symboloinut vahvasti hänen henkistä tilaansa ja ongelmia. Hänhän oli vuosikymmenien aikana toistuvasti koettanut palata projektin pariin tuloksetta. Wilson palkittiin ponnistuksistaan mm. Grammylla ja kun oli taas päässyt työn makuun seurasi perässä uusi Amerikan kiertue ja jouluksi 2005 "What I Really Want for Christmas" joululevy. Vuonna 2008 ilmestyi levy "That Lucky Old Sun", joka osoitti jälleen hänen perfektionisminsa musiikin tuottajana. Jo silloin hänellä oli suunnitteilla kunnioittaa Gershwinin veljeksiä, George ja Ira Gershwinia levyttämällä albumin heidän kappaleistaan. "Brian Wilson Reimagines Gershwin" näki päivänvalon elokuussa 2010. Gershwinin sukulaiset antoivat Wilsonille ennenjulkaisematonta ja keskeneräistä materiaalia, joista Wilson valitsi kaksi: "The Like In I Love You" sekä "Nothing But Love", jotka hän sävelsi valmiiksi. Levy ylsi Billboardin Jazz-listan ykköseksi.

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Levytykset Beach Boysien kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Levytykset sooloartistina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Brian Wilson (1988) US #54
  • I Just Wasn't Made for These Times (1995) UK #59
  • Orange Crate Art (1995) (Brian Wilson & Van Dyke Parks)
  • Imagination (1998) US #88; UK #30
  • Live at the Roxy Theatre (2000)
  • Pet Sounds Live (2002)
  • Gettin' in over My Head (2004) US #100; UK #53
  • Smile (2004) US #13; UK #7
  • What I Really Want for Christmas (2005) US #200
  • That Lucky Old Sun (2008)
  • Brian Wilson Reimagines Gershwin (2010) US #1 (Billboard Jazz Charts)
  • In The Key Of Disney (2011)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]