Bosnian kriisi
Bosnian kriisi (myös anneksiokriisi) oli kansainvälinen kriisi, joka syntyi lokakuussa 1908 Itävalta-Unkarin liitettyä Bosnia-Hertsegovinan itseensä. Alue oli ollut jo vuodesta 1878 Itävalta-Unkarin miehittämä, mutta kuului muodollisesti Osmanien valtakuntaan. Liitoshankkeella Itävalta-Unkarin ulkoministeri Alois von Aehrenthal pyrki torjumaan Serbian laajentumishaaveet. Bosnia-Hertsegovinan melko äkillinen liittäminen Itävalta-Unkariin vihastutti Serbian ja sitä tukeneen Venäjän, joka katsoi joutuneensa petetyksi. Venäjä jäi kuitenkin ilman muiden suurvaltojen tukea ja joutui lopulta hyväksymään Bosnian liittämisen Itävalta-Unkariin sekä vetämään tukensa pois Serbialta. Kriisi päättyi keväällä 1909 Itävalta-Unkarin diplomaattisen voittoon. Bosnian tapahtumien yhteydessä myös Bulgaria julisti itsensä lopullisesti itsenäiseksi osmanien vallasta.
Bosnian kriisi oli osa Balkanin kriiseistä muodostunutta tapahtumaketjua, joka johti lopulta ensimmäisen maailmansodan syttymiseen vuonna 1914.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 1878 Berliinin kongressi oli antanut Itävalta-Unkarille oikeuden Bosnia-Hertsegovinan ”tilapäiseen” miehittämiseen ja hallinnointiin, mutta alue kuului virallisesti yhä Osmanien valtakuntaan.[1] Naapurimaassa Serbiassa tapahtui vuonna 1903 vallanvaihdos, jossa Karađorđevićin suku syrjäytti aiemmin vallassa olleet Obrenovićit. Uusi hallitsija Pietari I katkaisi maansa liittosuhteen Itävalta-Unkariin, ja Serbia käynnisti voimakkaan Bosnian serbiväestöön ja muihin kaksoismonarkian eteläslaavilaisiin kansoihin suunnatun suurserbialaisen sekä yhteisjugoslavialaisen propagandan. Tämä häiritsi Itävalta-Unkaria, jolle syntyi siten tarve kytkeä Bosnia tiukemmin muuhun valtakuntaan. Ulkoministeri Aehrenthal pyrki ensin painostamaan Serbiaa kauppapakotteilla, mistä seurasi niin sanottu porsassota vuosina 1906–1909. Hän myös tuki turkkilaisten suunnitelmaa rautatien rakentamisesta Sarajevosta Novibazarin kautta kohti Salonikia, jotta Serbian ja Montenegron erottava Sandžakin maakaistale säilyisi Osmanivaltakunnan hallussa. Kun nämä keinot eivät lannistaneet Serbiaa, Aehrenthal tuli siihen tulokseen, että Bosnia-Hertsegovinan yhdistäminen suoraan Itävalta-Unkariin lopettaisi tehokkaimmin Serbian laajentumispyrkimykset.[2][3]
Ratkaisevan yllykkeen tapahtumille antoi Osmanien valtakunnassa heinäkuussa 1908 käynnistynyt nuorturkkilaisten vallankumous. Vallankumouksen jälkeen Istanbuliin oltiin perustamassa parlamenttia, ja siihen kutsuttiin edustajia myös Bosniasta ja Hertsegovinasta, jotka nimellisesti yhä kuuluivat valtakuntaan. Aehrenthal päätti toimia ennen kuin Turkin tapahtumat ehtisivät muuttaa Bosnian liittämisen Itävalta-Unkariin hankalammaksi tai jopa mahdottomaksi.[2]
Tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valmistelut ja liitoksen toteuttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ennen Bosnian liittämistä Aehrenthalin oli varmistettava muiden Euroopan suurvaltojen tuki. Itävalta-Unkarin liittolaiset Saksa ja Italia hyväksyivät hankkeen ongelmitta, joskin Italia toivoi vastineeksi itselleen ”kompensaatiota” jostain muualta. Bulgarian ruhtinas Ferdinand I antoi tukensa sillä ehdolla, että vastineeksi muut maat tukisivat Bulgarian julistautumista täysin itsenäiseksi kuningaskunnaksi.[2] Venäjän tuen saamiseksi Aehrenthal kutsui Venäjän ulkoministeri Aleksandr Izvolskin neuvotteluihin, jotka käytiin Buchlaussa Määrissä 16. syyskuuta 1908. Tuloksena oli vaihtokauppa: Izvolski lupasi Venäjän hyväksynnän Bosnian liittämiselle Itävalta-Unkariin, mikäli Itävalta-Unkari vastaavasti tukisi Bosporinsalmen ja Dardanellien avaamisesta venäläisille sotalaivoille. Turkin salmien käyttö oli ollut kielletty Venäjän sota-aluksilta vuodesta 1841.[1] Aehrenthal antoi jälkimmäisestä asiasta Izvolskille kuitenkin vain suullisen lupauksen, eikä mitään sopimusta allekirjoitettu.[2]
Valmistelujen jälkeen Itävalta-Unkari liitti Bosnia-Hertsegovinan virallisesti itseensä 7. lokakuuta 1908, mutta tieto siitä levisi julkisuuteen jo kaksi päivää aiemmin.[4] Samana päivänä, 5. lokakuuta, Bulgaria julistautui kokonaan itsenäiseksi ja sen hallitsija Ferdinand I otti itselleen tsaarin eli kuninkaan arvonimen. Tämä perustui Itävalta-Unkarin ja Bulgarian kahdenväliseen sopimukseen, joka oli vastoin vuoden 1878 Berliinin kongressin määräyksiä sekä aiemmin Italian ja Venäjän kanssa käytyjä neuvotteluja.[2] Bulgarian yksipuolinen itsenäisyysjulistus oli osa Aehrenthalin suunnitelmaa, sillä Bulgarian suorittama Berliinin kongressin päätösten rikkomus vetäisi huomion pois Itävalta-Unkarin omasta rikkomuksesta. Lisäksi kokonaan itsenäinen Bulgaria muodostaisi suuremman uhan Serbialle.[4]
Itävalta-Unkari ei koskaan täyttänyt Aehrenthalin Izvolskille Buchlaussa antamaa lupausta Venäjän tavoitteiden tukemisesta Turkin salmien suhteen.[5]
Kriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Itävalta-Unkarin yllättävä toimenpide synnytti kansainvälisen kriisin, joka vei Euroopan lähelle sotaa.[6] Serbiassa puhkesi välittömästi suuria mielenosoituksia, yleinen mielipide tuomitsi ankarasti liitoksen ja lehdistö vaati armeijan liikekannallepanoa.[4] Serbian hallitus protestoi ja vaati itselleen osaa Bosnia-Hertsegovinasta vedoten Venäjän tukeen. Myös Venäjällä yleinen mielipide oli voimakkaasti Itävalta-Unkarin suorittamaa liitosta vastaan. Izvolski ei ollut odottanut Itävalta-Unkarin toimivan asiassa välittömästi ja katsoi joutuneensa Aehrethalin harhauttamaksi.[1][2] Hän lähti nyt kiertämään Länsi-Eurooppaa saadakseen muiden suurvaltojen tuen tapahtumiin puuttumiselle. Britannia ja Saksa eivät kuitenkaan antaneet mitään tukea ja Venäjän liittolainen Ranskakin vetäytyi. Sillä aikaa Aehrenthal sai Turkin hallituksen hyväksymään sopimuksen, jolla se tunnusti Bosnia-Hertsegovinan liittämisen Itävalta-Unkariin.[2] Itävalta-Unkari oli ehdottanut 9. tammikuuta 1909 Turkille taloudellisia korvauksia vastineena luopumisesta aluetta koskeviin oikeuksiin. Turkin hallitus hyväksyi ehdotuksen kolme päivää myöhemmin ja sopimus allekirjoitettiin 26. helmikuuta.[6]
Kiista Itävalta-Unkarin ja Serbian välillä kärjistyi helmikuun 1909 lopulla, jolloin Serbia ja Montenegro esittivät omat vaatimuksensa ja Serbia alkoi valmistautua sotaan. Saksa, Britannia ja Ranska koettivat 26. helmikuuta sovitella kriisiä lupaamalla myös Serbialle taloudellisen korvauksen Itävalta-Unkarilta, mikäli se luopuisi aluevaatimuksistaan. Serbian pääministeri Stojan Novaković esitti kuitenkin entistä kunnianhimoisempia aluelaajennustavoitteita, ja hänen mukaansa kaksi kolmannesta tulevan Suur-Serbian kansalaisista eli vielä Itävalta-Unkarin alaisuudessa. Serbian vaatimukset kärjistivät kriisiä entisestään.[6] Itävalta-Unkarin armeijan esikuntapäällikkö Franz Conrad von Hötzendorf kannatti sodan aloittamista, mutta tämä ei sopinut Aehrenthalin suunnitelmiin.[3]
Ratkaistakseen Serbian ongelman Aehrenthal vaati Serbialta kirjallista sitoumusta maan politiikan muuttamisesta ja Itävalta-Unkarin vähemmistökansoille suunnatun propagandan lopettamisesta. Serbian hallitus kieltäytyi aluksi jälkimmäisestä vaatimuksesta, jolloin Itävalta-Unkari esitti sille uhkavaatimuksen. Serbia pyysi Venäjältä apua. Venäjä ei kuitenkaan asettunut Serbian tueksi, sillä se pelkäsi joutuvansa sotaan koko kolmiliittoa vastaan.[2] Viime kädessä Venäjän pakotti perääntymään Saksan maaliskuussa Venäjälle esittämä uhkavaatimus.[3]
Italian hallitus ehdotti 15. maaliskuuta 1909 kansainvälistä konferenssia Balkanin tilanteen ratkaisemiseksi.[6] Kriisi ratkesi maaliskuun lopussa, kun Venäjän tuen menettänyt Serbia suostui antamaan Itävalta-Unkarin vaatiman sitoumuksen agitaation lopettamisesta.[2] Samaan aikaan Izvolski ilmoitti Saksalle, että myös Venäjä tunnusti Bosnia-Hertsegovinan liittämisen Itävalta-Unkariin.[1] Saatuaan tietää tästä Serbian hallitus joutui perääntymään vaatimuksistaan.[4] Huhtikuussa 1909 Euroopan suurvallat hyväksyivät vuoden 1878 Berliinin sopimukseen tarvittavat muutokset kriisin päättämiseksi.
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bosnian kriisi oli ennen kaikkea Itävalta-Unkarin ja sitä tukeneen Saksan diplomaattinen voitto. Samalla kriisi katkeroitti Serbian ja nöyryytti Venäjää, joka oli esiintynyt Balkanin slaavilaisten kansojen etujen puolustajana.[2] Tämän on katsottu vaikuttaneen myöhemmin ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen.[1] Myös Italia oli katkeroitunut, sillä Itävalta-Unkarin määrätietoinen toiminta oli tehnyt tyhjäksi sen toiveet kompensaatiosta. Italian tyytymättömyys haittasi kolmiliiton yhtenäisyyttä ja ajoi Italian solmimaan lokakuussa 1909 entente cordiale -sopimuksen Venäjän kanssa.[2]
Serbiassa perustettiin Bosnian tapahtumien seurauksena vuonna 1908 kiihkoisänmaallinen Narodna Odbrana -järjestö, joka ryhtyi suunnittelemaan terrori-iskuja Itävalta-Unkaria ja Osmanien valtakuntaa vastaan. Sitä seurasi vuonna 1911 kuuluisa Musta käsi -järjestö.[7]
Vain muutamaa vuotta Bosnian kriisin jälkeen levottomuudet Balkanilla johtivat Balkanin sotien puhkeamiseen.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Bosnian crisis of 1908 (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 26.6.2013.
- ↑ a b c d e f g h i j k l Kalervo Hovi: Wienin kongressista ensimmäiseen maailmansotaan, s. 701–702. Teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY 1988.
- ↑ a b c Austria (foreign policy 1878–1908) (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 28.6.2013.
- ↑ a b c d Misha Glenny: The Balkans 1804–1999: Nationalism, War and the Great Powers, s. 288–291. Granta Books, London 1999.
- ↑ Aleksandr, Count Izvolsky (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 26.6.2013.
- ↑ a b c d Vuosisatamme kronikka, s. 106, 109–111. Gummerus, Helsinki 1987.
- ↑ Risto Kari: Historian ABC: Kaikkien aikojen valtiot 5, s. 224–225. Tammi, Helsinki 2001.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bosnian kriisi Wikimedia Commonsissa
