Bolševikkien kansallisuuspolitiikka
Sivulta puuttuu Bolševikkien kansallisuuspolitiikka merkitsi vastausta kritiikkiin siitä, että Venäjä(n keisarikunta) oli kansojen vankila. Bolševikit sallivat päinvastoin kuin yhtenäisestä ja jakamattomasta Pyhästä Venäjästä kiinni keisarinvallan avulla kiinni pitävät monarkistit. Venäjän keisarikunnan, sittemmin Venäjän väliaikaisen hallituksen toimeenpaneman Venäjän tasavallan perustuslaillisten demokraattien näkökulmasta Venäjän muuttamisesta yhtenäisvaltiosta liittovaltioksi, federaatioksi, olisi voitu ensimmäisen maailmansodan ajan lopun odotusten mukaisesti keskustella, mutta ratkaisu olisi pitänyt tehdä yleisvenäläisessä perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa, joka kyllä kutsuttiin koolle 1918 vaalien jälkeen, mutta jonka bolševikit hajottivat estäen sitä kokoontumasta.
Käytännössä Venäjän sisällissodan rajoittamiseksi bolševikit ensin Saksan ja Itävalta-Unkarin, sitten muiden painostuksen vuoksi suostuivat joidenkin alueiden tosiasialliseen itsenäistymiseen, kun taas toisilla alueilla huolehdittiin siitä, että muodostui vastarintaliikkeitä, jotka aloittivat sisällissodan, jossa Neuvosto-Venäjä tuli avuksi.
Brest-Litovskin rauhassa Saksa pakotti Neuvosto-Venäjän tunnustamaan joukon itsenäisiä valtioita, mihin ahtaalle joutuneiden ja hallituksensakin Petrogradsta Moskovaan siirtämään joutuneiden bolševikkien oli alistuttava.
Marxilais-leniniläisen teorian kannalta kansojen itsenäistyminen Venäjästä oli vain välivaihe siksi, kunnes ne yhdentyisivät taloudellisten seikkojen vuoksi jälleen Venäjään. Ajatus muistuttaa 1990-luvulla tapahtunutta Jugoslavian purkautumista, mitä Yhdysvallat ja jotkin Euroopan unionin NATO-maat tukivat integroidakseen alueet itseensä Euroopan unionin jäsenyyden avulla.
Bolševikkien kansallisuuspolitiikasta seurasi 1925-1931 mm. Karjalan työkansan kommuunissa suomalaistamispolitiikan vaihe, mitä oli käytetty perusteluna sille, miksi Suomen voisi liittää Karjalaan sekä aikaisemmin sille, miksi Venäjän Karjalan karjalaisten ei tarvitse pyrkiä liittyä Repolan ja Porajärven tapaan valtiolliseen yhteyteen Suomen kanssa, vaan neuvostoliittolainen kulttuuriautonomia riittää.
