Berliinin taistelu

Wikipedia
Ohjattu sivulta Berliinin valtaus
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Berliinin taistelu
Osa itärintamaa toisessa maailmansodassa
Puna-armeijan sotilaita Berliinissä.
Puna-armeijan sotilaita Berliinissä.
Päivämäärä:

16. huhtikuuta 1945 – 2. toukokuuta 1945

Paikka:

Berliini, Saksa

Lopputulos:

Ratkaiseva Neuvostoliiton ja Puolan voitto

Vaikutukset:

Saksan antautuminen liittoutuneille
8.–9. toukokuuta

Osapuolet

Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Natsi-Saksa

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto
Puolan lippu Puola

Komentajat

Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Adolf Hitler
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Karl Dönitz
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Gotthard Heinrici
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Helmuth Weidling
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Helmuth Reymann
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Wilhelm Mohnke

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Georgi Žukov
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Ivan Konev
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Konstantin Rokossovski
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Vasili Tšuikov

Vahvuudet

2 000 000 miestä (250 000 sotilasta sekä Volkssturm ja Hitlerjugend),
1500 taisteluajoneuvoa,
3300 lentokonetta

2 500 000 miestä (200 000 puolalaista)[1],
6 250 taisteluajoneuvoa,
7 500 lentokonetta,
41 600 tykkiä

Tappiot

92 000 kuollutta,
200 000 haavoittunutta,
479 298 vangittua,
10 000 kuollutta siviiliä

81 000 kuollutta tai kadonnutta (sisältää 2 800 puolalaista),
280 000 sairasta tai haavoittunutta,
1 997 panssariajoneuvoa,
2 108 tykkiä,
917 lentokonetta

Itärintaman taistelut toisessa maailmansodassa
Barbarossa (1. Harkova - Kiova - Sevastopol - Leningrad - Rostov - Moskova) - Talvioffensiivi (Demjansk - 2. Harkova) - Sininen (Voronez - Stalingrad) - 3. Harkova - Kursk - 4. Harkova - Korsun - Krim - Narva - Bagration - Varsovan kansannousu - Budapestin piiritys - Veiksel-Oder - Itä-Preussi - Berliini

Taistelu Berliinistä oli toisen maailmansodan viimeisiä taisteluita Euroopassa. Neuvostoliiton puna-armeija ja sen mukana taistelevat puolalaiset joukot hyökkäsivät Saksan pääkaupunkiin Berliiniin idästä ja etelästä. Saksalaiset olivat sekä määrältään että aseistukseltaan täysin alivoimaisia – kaupunkia puolustavat olivat pääasiassa lapsisotilaita Hitler-Jugendista sekä erittäin huonosti aseistettuja Volkssturmin jäseniä.[2] Kun taistelut päättyivät toukokuussa 1945, Berliini oli valloitettu, Adolf Hitler sekä useat muut tärkeät Saksan johtohenkilöt olivat tehneet itsemurhan tai jääneet kiinni. Viiden päivän kuluttua Saksa antautui ilman ehtoja liittoutuneille.

Taustaa ja ryhmitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

12. tammikuuta 1945 puna-armeija mursi saksalaisten puolustuksen Veikselillä ja kuukauden kuluessa Georgi Žukovin komentama 1. Valko-Venäjän rintama eteni Oderille ottaen Kustrinissa sillanpääasemat. Samaan aikaan Ivan Konevin 1. Ukrainan rintama eteni Breslauhun, jonka se ensin saartoi ja sitten jatkoi etenemistään Neisselle. Saman aikaisesti puna-armeija tunkeutui Itä-Preussiin. 2. ja 3. Valko-Venäjän rintama kohtasivat tiukkaa vastarintaa Pommerissa ja Itä-Preussissa, jolloin 1. Valko-Venäjän rintama joutui lähettämään osan joukoistaan auttamaan niitä. Ennen puna-armeijan huhtikuista murtautumista Berliiniin oli saksalaisuhka kuitenkin onnistuttu tehokkaasti rajaamaan. Länsiliittoutuneet olivat vastaavasti aloittaneet oman hyökkäyksensä Saksaan maaliskuussa. Yhdysvaltain 9. armeijan saavuttua Elbelle se otti huhtikuun puolivälissä sillanpääasemat Berliinin länsipuolelta valmistautuen osaltaan sulkemaan kaupungin tiukkaan saartorenkaaseen.

Neuvostojoukkojen asemat olivat tuolloin Itämerestä etelään Oderia ja Neissea pitkin. Pohjoisimpana Konstantin Rokossovskin 2. Valko-Venäjän rintama vastassaan Saksan 3. panssariarmeija, Žukovin 1. Valko-Venäjän rintama vastassaan Bussen Saksan 9. armeija ja lopuksi Konevin 1. Ukrainan rintama vastassaan Saksan 4. panssariarmeija. Saksan miesvahvuus koostui 250 000 Wehrmachtin sotilaasta. Loput olivat Hitler-Jugendin ja Volkssturmin jäseniä ja Waffen-SS:n jäseniä (myös Luftwaffen ja Kriegsmarinen miehiä). Nämä joukot olivat erittäin puutteellisesti varustettuja ja heiltä puuttui taistelukokemusta. Joissain tapauksissa heidät kyettiin varustamaan ainoastaan käsikranaateilla.[2]

Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berliinin saartaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeijan kevyttä kenttätykistöä tuliasemassa Berliinin lähellä Seelowin kukkuloiden taistelun aikana.

16. huhtikuuta Žukovin 1. Valko-Venäjän rintaman joukot mursivat saksalaisten puolustuksen ensimmäiset linjat lähdettyään liikkeelle Oderin sillanpääasemistaan. Edettyään Seelowin kukkuloille 1. Valko-Venäjän rintaman hyökkäys kuitenkin pysähtyi. Samana päivänä ryhtyivät myös Konevin 1. Ukrainan rintaman joukot ylittämään Neissea. Edettyään Spreelle seuraavana päivänä ja senkin ylitettyään otti Konev Josif Staliniin yhteyttä ja sai luvan kääntää panssariarmeijansa kohti Berliiniä. 22. huhtikuuta 1. Ukrainan rintaman Pavel Rybalkon komentama 3. kaartin panssariarmeija saavutti Berliinin eteläisen, Teltowin kanavan ja 4. kaartin panssariarmeija eteni kohti Potsdamia. Ylitettyään Teltowin kanavan 3. kaartin panssariarmeija eteni Berliinin etelä-läntisten kaupunginosien ja Grunewaldin läpi, saapuen 27. huhtikuuta Berliinin luoteiseen kaupunginosaan Charlottenburgiin, jonka jälkeen se vedettiin Berliinistä.

18.-19. huhtikuuta taistelu Seelowin kukkuloista saavutti huipentumansa, kun Žukovin 1. Valko-Venäjän rintaman painostuksesta saksalaisten 9. armeija aloitti vetäytymisensä. Murtauduttuaan saksalaispuolustuksen läpi osa 1. Valko-Venäjän rintamasta eteni Berliinin luoteis- ja pohjoispuolelle ja osa Berliinin itä- ja kaakkoispuolelle.

Tuhoutunutta kaupunkia.

Kun saksalaisten Wenckin 12. armeijan yritys murtautua Berliinin avuksi 21. huhtikuuta oli epäonnistunut, muisti Hitler III SS-armeijakunnan, joka sijaitsi sopivasti 1. Valko-Venäjän hyökkäysuran yläpuolella ja antoi tälle käskyt hyökätä Berliiniä kohti etenevän 1. Valko-Venäjän rintaman kylkeen. Mutta kun III SS-armeijakunta oli jo aikaisemmin joutunut luovuttamaan joukkojaan tueksi horjuvalle Oderin puolustukselle, kieltäytyi III SS-armeijakunnan komentaja hyökkäämästä. Tajutessaan tämän seuraavana päivänä Hitler sai raivokohtauksen. Alfred Jodl ehdotti Elbellä yhdysvaltalaisia vastassa olevan Walther Wenckin 12. armeijan kääntämistä kohti Berliiniä. Niinpä Hitler antoi (12. ja 1. Valko-Venäjän ja 1. Ukrainan rintaman saartamaksi joutuvalle) Bussen 9. armeijalle käskyn murtautua Berliiniin. 24. huhtikuuta Wenckin 12. armeija aloitti etenemisensä kohti Berliiniä, mutta joutui pysähtymään törmättyään kohti Potsdamia etenevään 4. kaartin panssariarmeijaan. Bussen 9. armeija puolestaan kieltäytyi ottamasta enää vastaan mitään Hitlerin esikunnan käskyjä ja yritti puolestaan 26. huhtikuuta murtautua 1. Ukrainan rintaman läpi länteen, kohti Wenckin 12. armeijaa. Lopuksi vain pienet yksittäiset ryhmät 9. armeijasta onnistuivat saavuttamaan Wenckin armeijan.

Saksan 3. panssariarmeija oli kyennyt pitämään puoliaan puna-armeijaa vastaan Oderin länsipuolella vain vähän aikaa. 25. huhtikuuta sen oli pakko vetäytyä länsisuuntaan. Samaan aikaan oltiin saatu luotua heikko puolustuslinja eteläsuunnasta tulevia puna-armeijan joukkoja vastaan. Tästä asemasta oli määrä hyökätä Berliiniin sen vapauttamiseksi puna-armeijan saarrostuksesta, mutta yritys oli käytännössä mahdoton saksalaisten joukkojen vähyyden vuoksi.[2] Hyökkäyksen selustan varmistamiseksi oli 3. panssariarmeijan jäätävä paikalleen. Sen komentaja Heinric kuitenkin kieltäytyi noudattamasta käskyä. Hänen onnistuikin lopulta estää pahoja läpimurtoja syntymästä 3. panssariarmeijan rintaman läpi.

Neuvostojoukkojen eteneminen Berliinissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun puna-armeija alkoi murtautua Berliiniin, sitä puolustamassa oli Saksan 9. armeijan rippeitä, jotka olivat ajautuneet kaupunkiin, sekä Hitler-Jugendin ja Volkssturmin joukkoja.[2] Berliinissä puolustajien vahvuus oli enää vain noin 45 000 sotilasta, Hitler-Jugendin lapsisotilaita, poliiseja sekä noin 40 000 Volkssturmin jäsentä.[3] 1. Valko-Venäjän rintaman 8. kaartin armeijan ja 1. kaartin panssariarmeijan edettyä eteläisessä Berliinissä sijaitsevalle Tempelhofin lentoasemalle jatkuivat taistelut siellä aina 27. huhtikuuta asti, jolloin saksalaisten puolustus aloitti vetäytymisensä kohti Berliinin hallintokaupunginosaa. Ylitettyään Berliinin keskellä kulkevan Landwehr-kanaalin jakautui 8. kaartin armeija siten, että osa siitä eteni kohti Tiergartenin puistoa kohdatakseen pohjoisesta etenevät 2. kaartin panssariarmeijan ja 3. iskuarmeijan ja osa kohti Potsdamin asemaa ja Führerbunkeria (Reichkanzlei). Kuljettuaan läpi Berliinin pohjoisen kaupunginosan saapui 3. iskuarmeija lopulta 28. huhtikuuta Moltken sillalle ja eteni seuraavana päivänä sisäministeriön rakennukselle, josta Königsplatzin yli valtiopäivätalolle (Reichstag). 30. huhtikuuta puna-armeija tunkeutui Saksan ilmailuministeriöön. Reichstagin rynnäköiminen alkoi 30. huhtikuuta ja klo 22.50 oli voitonlippu nostettuna Reichstagin kupolin ylle. 2. toukokuuta myös puolalaiset nostivat oman lippunsa Berliinin Siegessäulen ylle. Jotkut saksalaiset ryhmät jatkoivat edelleen taistelemista, mutta heidät kaikki kukistettiin. Taistelut Reichstagissa rakennuksessa jatkuivat aina 2. toukokuuta aamuun saakka, jolloin loputkin Reichstagin puolustajat antautuivat.[2]

Kansallissosialistisen Saksan hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

28. huhtikuuta oli Hitler saanut tietää Heinrich Himmlerin rauhanneuvotteluista länsiliittoutuneiden kanssa. Tästä raivostuneena Hitler erotti Himmlerin puolueesta ja kokosi uuden hallituksen (jättäen vallan Karl Dönitzille, Joseph Goebbelsille ja Martin Bormannille) ja teki 30. huhtikuuta itsemurhan. Estääkseen Himmleriä muodostamasta uutta hallitusta länteen, päätti Goebbels aloittaa rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa (ja samalla saada Neuvostoliiton tunnustamaan uuden Saksan kansallissosialistisen hallituksen). Hans Krebsin ilmestyttyä 8. Kaartin armeijan esikuntaan neuvottelemaan aselevosta, otti 8. kaartin armeijan komentaja Tšuikoviin yhteyttä. Tämä puolestaan otti yhteyden Staliniin. Neuvostoliiton ylimmän johdon keskellä yötä antama käsky oli, että vain ja ainoastaan ehdoton antautuminen hyväksytään. Niinpä uudelle Saksan kansallissosialistiselle hallitukselle ei jäänyt paljon muita vaihtoehtoja kun ulosmurtautuminen Berliinistä. Goebbels vaimoineen tosin valitsi itsemurhan. Toukokuun 1. ja 2. päivän välisenä yönä osa hallituksen jäsenistä yritti ulosmurtautumista neljässä ryhmässä, mutta kaikki epäonnistuivat. 2. toukokuuta aamulla LVI panssariarmeijakunnan ja Berliinin puolustuksen komentaja Helmuth Weidling allekirjoitti vetoomuksen taisteluiden lopettamisesta Berliinissä.

Tämän jälkeen sotaa käytiin vielä viikon verran Tšekkoslovakiassa olevien saksalaisten kukistamiseksi. Saksa antautui lopullisesti 7. ja 8. toukokuuta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Beevor, Antony: Berliini 1945. (Berlin the downfall 1945, 2002.). Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-27036-9.
  • Cornelius, Ryan: Viimeinen taistelu. (Last Battle.). Helsinki: Tammi, 1966.
  • Stemenko, M.S.: Tie Berliiniin. Neuvostoliiton viimeiset taistelut Hitlerin armeijoita vastaan toisessa maailmansodassa. Helsinki: Karisto, 1980.
  • Kurt Von Tippelskirch: ”Loppu idässä”, Toisen maailmansodan historia - Saksan luhistuminen, s. 335-366. Werner Söderström, 1956.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Zaloga 1982, s. 27.
  2. a b c d e Tippelskirch, s. 335-336.
  3. Beevor, Berliini 1945
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Berliinin taistelu.