Banda della Magliana

Banda della Magliana oli Roomassa 1970-luvun lopusta noin 1990-luvun puoliväliin toiminut rikollisjärjestö, jonka suuruuden aika oli 1980-luvulla. Sen muodostivat joskus 1970-luvun toisella puoliskolla Nicolino Selis, Danilo Abbruciati ja Franco Giuseppucci. Ehdotuksen yhdistää Rooman paikalliset korttelijengit (le batterie) isommaksi järjestöksi esitti muille Selis, mutta sitä oli hänelle aikaisemmin ehdottanut tunnettu Camorran jäsen Raffaele Cutolo. Selis ja hänen ystävänsä Antonio Mancini laativat vankilassa ollessaan aikansa kuluksi ehdotuksen jäsenlistaksi, jonka pohjalta Abbruciati ja Giuseppucci sitten muodostivat järjestön ensimmäisen kokoonpanon. Kun Abbruciati ja Giuseppucci molemmat murhattiin, järjestön johtoon siirtyi Enrico De Pedis. Hänetkin ammuttiin 2. helmikuuta 1990. Järjestön nimi tuli siitä, että monet sen johtavista jäsenistä olivat Maglianan kaupunginosasta Roomassa.

Tausta – Rooman rikollisjärjestöt

Rooman alamaailman järjestäytyminen oli ennen 1970-lukua lähes olematonta. Pääkaupungin rikostilastojen vakavampien rikosten sarakkeita hallitsivat sodan jälkeisinä vuosikymmeninä murtovarkauksiin, aseellisiin ryöstöihin ja sieppauksiin erikoistuneet paikalliset korttelijengit. Tavallisesti sellaiseen ei kuulunut useampia kuin mitä yhteen autoon mahtui, eli neljä miestä. Kaupungin alamaailmassa oli toki myös ulkoapäin tulleita. Yksi pahamaineisimmista oli Marseillen klaaniksi kutsuttu osittain ranskalainen jengi. Myös Italian omat suuret rikollisjärjestöt, Napolin Camorra, Sisilian Cosa nostra ja Calabrian ’Ndrangheta olivat paikalla Roomassa mutta melko vähälukuisina. Mikään näistä ulkoa tulleista ryhmistä ei vielä 1970-luvun lopussa ollut tarpeeksi suuri ja voimakas voidakseen ottaa hallintaansa merkittävää osaa pääkaupungin laittomista markkinoista. Rooman rikollispiireistä ei siihen aikaan löytynyt isoja pomoja eikä varsinkaan niin sanottua pomojen pomoa. Moni rikollinen operaatio, kuten raviratojen uhkapelit ja määrättyjen markkinoiden suojelu oli yhden miehen tai yhden perheen käsissä.

Rikollinen järjestö syntyy

Pääkaupungin rikollisuuden erikoisia tunnusmerkkejä olivat siis vielä 1970-luvulla sen vähäinen järjestäytyminen, ja maan suurten rikollisjärjestöjen heikko edustus. Kun Camorran uudistajana tunnettu Cutolo ja Selis tutustuivat toisiinsa Aversan vankimielisairaalassa, alkoi keskustelu tästä aiheesta, ja mahdollisesta tulevasta yhteistyöstä. Selis ymmärsi asian siten, että Cutolo aikoi laajentaa toiminta-aluettaan, mikä oli vaikeaa Roomassa, koska ison pomon puuttessa asioista oli siellä neuvoteltava monen pikkupomon kanssa. Selisin ehdokas isoksi pomoksi oli Trullon kaupunginosan jengin johtaja Franco Giuseppucci. Giuseppuccin jengiin kuului hänet itsensä mukaan laskien kahdeksan miestä, ja se oli siten epätavallisen suuri. Hän oli paitsi jengin johtaja myös tunnettu fasisti, jolla oli kotonaan kokoelma Benito Mussolinin nauhoitettuja puheita. Giuseppuccin jengistä tulikin sitten Banda della Maglianan ydin, jonka ympärille uusi järjestö rakennettiin. Ensimmäiseksi Banda della Magliana otti hallintaansa laittoman vedonlyönnin Tor di Vallen raviradalla. Sitä hoitanut Franco Nicolini ammuttiin 25 heinäkuuta 1978 Selisin ja Giuseppuccin järjestämässä väijytyksessä, johon osallistui kuusi miestä kahdella autolla.

Pecorellin murha

Giuseppucci ja Abbruciati saivat nopeasti kasvavassa järjestössä johtavan aseman, koska heillä oli jonkin verran yhteyksiä poliittisiin vaikuttajiin. Giuseppuccin fasistisympatiat johtivat siihen, että useat tunnetut uusfasistit, kuten Massimo Carminati ja Nuclei Armati Rivoluzionari -järjestön johtaja Valerio Fioravanti tarjoutuivat auttamaan tilanteissa, joissa tarvittiin vahvistuksia. Yksi sellainen tilanne oli toimittaja Mino Pecorellin murha 20. maaliskuuta 1979. Antonio Mancinin mukaan Giuseppucci otti hoitaakseen tämän murhan palveluksena nimeämättömille ”poliitikoille”, jotka välikäsien kautta olivat tehneet tiettäväksi, että Pecorellista oli tullut riesa, josta haluttiin päästä lopullisesti eroon. Mancinin mukaan asialle pantiin Carminati, ja hänen mukanaan oli Sisiliasta asti tullut avustaja Michelangelo La Barbera, jonka oli toimittanut taustatueksi Roomassa toimiva Cosa nostran jäsen Giuseppe ”Pippo” Calò.

Rooman valloitus – tapahtumien kulku

Nicolinin murhan jälkeen Rooman hevoskilpailujen vedonlyönti oli vankasti Banda della Maglianan ja Camorran yhteisessä hallinnassa Selisin ja Cutolon tehtyä asiasta sopimuksen. Tämä merkitsi, että Giovanni Proiettin johtama, hänen yhdestätoista pojastaan koostunut jengi syrjäytettiin tästä toiminnasta, josta he olivat aiemmin hallinneet osaa. Proiettin perhe, joista käytettiin nimitystä ”pesciaroli” (Rooman murretta: ”kalakauppiaat”), koska heillä oli täysin laillinen kalakauppa Monteverden kauppatorilla, eivät aikoneet tähän tyytyä. Kalakauppiailla oli jo ennestään selvittämättömiä asioita Giuseppuccin kanssa, joka oli jättänyt maksamatta heille velan hävitystä vedonlyönnistä. Giuseppucci ammuttiin Trasteveren San Cosimaton torilla 13. syyskuuta 1980. Moottoripyörällä ajoi ohi kaksi miestä, joista toinen ampui häntä kohti sarjan konepistoolilla. Vaikeasti haavoittunut Giuseppucci hakeutui omin avuin sairaalaan, jossa kuitenkin kuoli puoli tuntia myöhemmin.

Ei ollut itsestään selvää, kenestä tulisi Giuseppuccin seuraaja, eikä edes ollut selvää, että järjestöllä voisi jatkossa olla vain yksi pomo. Oli kolme vahvaa ehdokasta: Abbruciati, Selis ja De Pedis. Nopeimmin toimi vankimielisairaalassa oleva Selis, joka nimitti itsensä paikalle luottaen asemansa Roomassa vahvistaneen Cutolon tukeen. Suunnitelma oli raivata Cutolon avulla pahimpana kilpailijana pidetty Abbruciati pois tieltä. Päästessään muutaman päivän lomalle Selis kutsui kokoon eräät järjestön jäsenet. Maurizio Abbatino, Edoardo Toscano ja Marcello Colafigli saivat tässä tapaamisessa 3. helmikuuta 1981 tietää, että Abbruciati ja De Pedis sekä Libero Mancone olivat kaikki Selisin tappolistalla. Saatuaan tämän tiedon kolmikko vei sen heti järjestön muille johtaville jäsenille, jotka välittömästi päättivät lähettää Selisin ”viemään terveiset isälleen” (joka oli kuollut). Vain pari tuntia myöhemmin Abbatino ampui Selisin äänenvaimentimella varustetulla pistoolilla. Abbruciati ja Mancini ampuivat myös Selisin serkun Tonino Leccesen vielä samana iltana.

Järjestön uudet johtohahmot olivat nyt Abbruciati ja Enrico De Pedis, joilla oli heti hoidettavanaan iso ongelma: Raffaele Cutolo, joka ei hyväksynyt ystävänsä Selisin tappamista. Cutolon viestin toi Ascoli Picenon vankilasta 10. lokakuuta 1981 vapautunut Giuseppe Magliolo, joka ilmoitti että jonkun oli maksettava Selisin kuolemasta omalla hengellään. Banda della Magliana oli kuitenkin nyt kasvanut niin vahvaksi, että se ei antanut kenenkään uhkailla itseään rankaisematta. Edoardo Toscano ampui Magliolon 24. marraskuuta.

Abbruciati alkoi nyt laajentaa toimintaa, erityisesti huumemarkkinoille, samalla kun hän toimi yhä enemmän omaan laskuunsa, tuoden kuitenkin järjestön kuvioihin ulkopuolisia rahoittajia, joista yksi oli ”mafian pankkiirina” tunnettu Pippo Calò. Abbruciatin ja De Pedisin hallinnassa olleet Banda della Maglianan tulot, erityisesti huumeista, nousivat ennen näkemättömiin lukemiin, ja ne jaettiin tasan kaikkien jäsenten kesken. Mahdolliset kilpailijat, kuten esimerkiksi Proiettin klaani, jotka eivät suostuneet yhteistyöhön, ammuttiin. Samalla kuitenkin järjestö alkoi hitaasti hajota alkutekijöihinsä Abbruciatin omien liiketoimien viedessä hänet yhä etäämmälle muista ja lähemmäksi uusfasisteja ja P2-vapaamuurariloosia. Näin ollen kukaan muu Banda della Maglianan jäsen ei jälkeenpäin osannut selittää miksi Abbruciati ampui Milanossa 27. huhtikuuta 1982 Banco Ambrosianon johtajaa Roberto Rosonea reiteen tai miksi hän oli poistumassa rikospaikalta avustajansa Bruno Nieddun ohjastamalla moottoripyörällä, kun hänet ampui paikalle kiirehtinyt aseistettu turvamies. Abbruciati sai osuman päähänsä ja kuoli välittömästi.

Enrico De Pedisin valtakausi ja maglianalaisten kapina

Abbruciatin kuoltua Testaccion kaupunginosan jengin johtaja Enrico De Pedis yritti järjestön kehittämistä enemmän perinteisen mafian kaltaiseksi ja loi siten perustan niille toimintamuodoille, jotka paljon myöhemmin (2010-luvulla) johtivat niin sanottuun Mafia Capitale -skandaaliin. Tästä seurasi De Pedisin asteittainen irtautuminen katutason toiminnasta. Hän liikkui tunnettujen poliitikkojen ja liikemiesten seurassa pyrkien mafian tapaan luomaan verkoston, jolla olisi yhteyksiä niin Italian parlamenttiin kuin Vatikaaniinkin. De Pedis sijoitti laittomat tulonsa lailliseen toimintaan ostaen ravintoloita, yökerhoja ja monenlaisia myymälöitä. Tämä toiminta huolestutti Banda della Maglianan jäseniä, koska De Pedis etääntyi sen toiminnasta muuttuen johtajaksi, joka ei enää johtanut vaan ainoastaan rahasti katutason toimintaa jakamatta muiden kanssa omista liiketoimistaan keräämiään voittoja. Rahaa oli myös katutasolla paljon, koska Banda della Magliana hallitsi 1980-luvulla täysin Rooman huumemarkkinoita ja muitakin laittomia alimman tason toimia. Kukaan ei tiennyt paljonko De Pedis ansaitsi.

Ensimmäinen, joka avoimesti kyseenalaisti De Pedisin aseman johtajana, oli Maglianan jaostoa johtanut Edoardo Toscano, ja hänen taakseen asettuivat myöhemmin Maurizio Abbatino, Antonio Mancini ja Marcello Colafigli sekä heidän johtamansa jengit. Testaccion ja Maglianan jaostot joutuivat vastakkain kärjistyneessä tilanteessa, jonka ensimmäinen uhri oli Toscano. Hänet houkuteltiin De Pedisin käskystä ja ulkopuolisten avulla ansaan ja ammuttiin 16. maaliskuuta 1989. Kapinallisten vastaveto tuli 2. helmikuuta 1990, kun eräs De Pedisin luotetuista liikekumppaneista, Angelo Angelotti, painostettiin houkuttelemaan De Pedis Colafiglin järjestämään väijytykseen. De Pedis ammuttiin hänen ollessaan poistumassa tapaamisesta Angelottin kanssa. De Pedisin kuolema merkitsi päätepistettä yrityksille tehdä Banda della Maglianasta Sisilian mafian kaltainen yhden pomon johtama kurinalainen järjestö. Mancinin sanoin ”nuorten villikoirien” perustama järjestö päättyi muutaman vuoden sisällä täydelliseen sekasortoon.

Järjestö kaatuu

Banda della Maglianan kohtalon sinetöi sama laki, joka nujersi myös maan terroristijärjestöt, eli niin sanottu ”legge pentiti” (virallisesti Legge n. 304, 29 maggio 1982). Rikollisjärjestöjen jäsenet, jotka kääntyivät viranomaisten todistajiksi, saivat tuntuvia lievennyksiä omiin tuomioihinsa. Nämä ”katujat” (pentiti) saivat esimerkiksi vain 10–12 vuotta vankeutta rikoksesta, josta normaalisti seurasi elinkautinen. Banda della Maglianan ensimmäinen katuja oli Selisin vanha ystävä ja autonkuljettaja Fulvio Lucioli, joka kääntyi syksyllä 1983 peläten että myös hän oli Selisin tappajien listalla. Lucioli oli syytettynä huumerikoksista eikä oikeastaan täyttänyt uuden lain asettamia vaatimuksia mutta päätti siitä huolimatta ”tyhjentää säkkinsä” eli tunnustaa kaikki rikoksensa, minkä seurauksena 63 järjestön jäsentä joutui syytettyjen penkille, joukossa De Pedis ja Mancini, joista viimeksi mainittu oli jo kärsimässä 28 vuoden vankeusrangaistusta erään Proiettin perheen jäsenen ampumisesta. Maurizio Abbatino ehti paeta Venezuelaan, mistä hänet myöhemmin luovutettiin Italiaan. Marcello Colafigli oli ainoa järjestön johtavista jäsenistä, jota ei pidätetty, koska Lucioli ei osannut kertoa hänen jengistään juuri mitään. Oikeudenkäynnit päättyivät vasta vuonna 1988, kun kassaatiotuomioistuin vapautti kaikki Luciolin todistusten pohjalta tuomitut perustellen päätöstä sillä, että Banda della Maglianan olemassaoloa järjestönä ei oltu voitu näyttää toteen. Lucioli itse sai seitsemän vuotta vankeutta. Tuomiosta ilmeni, että Banda della Maglianaa pidettiin pikemminkin median keksintönä kuin todellisena mafian tyyppisenä järjestönä.

Huomattavasti vakavampi tilanne järjestölle syntyi, kun Luciolin esimerkkiä seurasivat 1990-luvulla sen johtaviin jäseniin lukeutuvat Maurizio Abbatino ja Antonio Mancini. Abbatino oli palautettu Italiaan Venezuelasta vuonna 1992 eikä toiminnasta useita vuosia poissa olleena uskaltanut luottaa kehenkään. Mancini oli äskettäin päässyt vankilasta ehdonalaiseen vapauteen kärsittyään tuomiostaan yksitoista vuotta, kun hänen tonttinsa rajalta löytyi kotietsinnässä kaksi kiloa heroiinia ja lisäksi hänen talostaan pistooli. Abbatinon käännyttyä ilmiantajaksi myös Mancini ymmärsi, että ainoa mahdollisuus selvitä pitkästä vankeusrangaistuksesta oli liittyminen katujiin. Päätökseen vaikutti merkittävästi se, että hänen elämänkumppaninsa Fabiola Moretti oli raskaana. Abbatinon ja Mancinin todistajalausunnot merkitsivät käytännössä Banda della Maglianan loppua. Lähes sata epäiltyä jäsentä joutui oikeuden eteen. Marcello Colafigli, Raffaele Pernasetti ja Giorgio Paradisi tuomittiin vuonna 1996 päättyneessä oikeudenkäynnissä elinkautiseen vankeuteen. Useat syytetyt saivat kuitenkin lievempiä tuomioita kuin mitä syyttäjä oli pyytänyt. Esimerkiksi lehdistön terroristiksi leimaama Carminati, jolle syyttäjä oli vaatinut 25 vuoden vankeusrangaistusta, selvisi kymmenellä vuodella.

Lähteet

• Sciarelli, Federica & Mancini, Antonio: Con il sangue agli occhi. Un boss della banda della Magliana si racconta. Rizzoli, 2019 (2007) 4.p.. ISBN 9788817082716. (italiaksi)