Axel Olof Freudenthal

Axel Olof Freudenthal.

Axel Olof (A. O.) Freudenthal (12. joulukuuta 1836, Pikkala Siuntio – 2. kesäkuuta 1911, Helsinki) oli suomenruotsalainen kielentutkija ja 1800-luvun svekomaanien johtohahmoja ja sitä kautta merkittävimpiä suomenruotsalaisen kansallistunteen herättäjiä. Freudenthal edisti erityisesti Suomen ja Viron ruotsalaismurteiden tutkimusta. Hän oli Helsingin yliopiston muinaispohjoismaisen kielen ja antikviteettien dosentti vuodesta 1866 alkaen sekä ruotsin kielen ja kirjallisuuden ylimääräinen professori vuosina 1878–1904. Freudenthal harrasti ajalleen tyypillisiä rotuoppeja ja oli nykynäkökulmasta katsottuna suomenkielisten alempiarvoisuuteen uskonut rasisti.

Perhe

Freudenthalin isä oli apteekkari ja tilanomistaja Gabriel Freudenthal ja äiti Birgitta Catharina Björkling. Hän oli vanhempiensa kuopus, ja hänen isänsä kuoli hänen lapsuudessaan. Axel Olof Freudenthal avioitui vuonna 1886 Edla Lovisa Winbergin kanssa, joka oli talollinen Fredrik Winbergin ja tämän puolison Lovisa Holmströmin tytär. Edla Freudenthal oli tunnettu kieltenopettaja, ja hän perusti 1895 Helsinkiin Saksalainen iltakoulu -nimisen opiston, jonka johtajana hän toimi kuolemaansa (1925) saakka.

Elämä

Opinnot

Freudenthal pääsi ylioppilaaksi Helsingin lyseosta 1854 ja aloitti heti filologian ja arkeologian opinnot. Hän suoritti filosofian kandidaattitutkinnon vuonna 1859. Hän oli antanut periksi omille mielihaluilleen ja antautui kreikan kielen opiskelujen sijasta opiskelemaan ja jatkossa myös tutkimaan pohjoismaisia kieliä.

Hänen Upsalassa ja Kööpenhaminassa aloittamansa opinnot keskeytyivät, kun hän sairastui tuberkuloosiin. Taudin hoitamiseksi hän oleskeli pitkiä aikoja Algeriassa ja sittemmin Görberdorfissa Saksassa.

Toivuttuaan vaikeasta sairaudesta hän halusi saada dosentuurin yliopistosta ja siksi hän kirjoitti ns. dosenttiväitöskirjan Einar Skålaglams Vellekla öfversatt och förklarad. Väitöskirjan tarkastuttaminen Helsingissä tuotti vaikeuksia, ja niin oli pyydettävä apua Upsalan yliopistosta. Väitöskirja hyväksyttiin ja Freudenthal nimitettiin muinaispohjoismaisen kielen ja antikviteettien dosentiksi.

Professori

Vuonna 1876 perustettiin ylimääräinen ruotsin kielen ja kirjallisuuden professorin virka, ja Freudenthal nimettiin sen haltijaksi (1878), mutta ensin hän julkaisi professorin virkaan vaadittavan väitöskirjan Über den Närpesdialect. Viran perustamista oli kuitenkin edeltänyt monivaiheinen poliittinen prosessi.

Valtiopäivillä (1872) olivat ruotsinmieliset ja liberaalit tehneet yhteisen ehdotuksen, jossa ehdotettiin mainitun professorinviran perustamista yliopistoon. Tuohon aikaan lähes kaikista kysymyksistä tehtiin puoluepoliittisia ja niin myös tästä viran perustamisesta. Lopputulos on tasapeli, sillä kaksi säätyä vastusti virkaa ja toiset kaksi kannattivat viran perustamista. Virka siis jäi perustamatta vielä tuossa vaiheessa.

Freudenthal oli Suomen ensimmäinen tiedemies, joka oli antautunut koko sielullaan skandinaavisten kielten, etenkin ruotsin, tutkimiseen. Hänen suurimpana saavutuksenaan tieteen alalla pidetään itämerenruotsin Suomessa ja Virossa käytettyjen murteiden kartoittamista ja tutkimista. Hän näet keräsi tutkimusaineistonsa pääasiassa itse sekä kirjoitti aiheeseen liittyvä tutkimuksia. Närpiön murretta käsittelevän professorinväitöskirjansa lisäksi hän julkaisi aiheesta Om svenska allmogemålet i Nyland (1870), Upplysningar om Rågö- och Wichterpalmålet i Estland (1875), Ordbok öfver de svenska dialecterna i Estland (1886 yhteistyössä H. A. Wendelinin kanssa).

Professori ei kerännyt vain itse materiaalia sekä Suomen että Viron alueelta, vaan hän innosti myös oppilaitaan tekemään samoin. Tässä oli apuna hänen vuonna 1874 perustamansa seura ”Svenska Landsmålsföreningen”. Koska hän oli jäsenenä myös Svenska litteratursällskapet i Finlandissa, niin tämänkin yhteisön avulla hän saattoi innostaa ja tukea nuoria tutkijoita.

Yleisesti todetaan Freudenthalin ansioksi, että ruotsalaisista murrealueista juuri Suomen murteita on tutkittu perusteellisemmin kuin muita. Hän oli myös ensimmäinen tutkija, joka kiinnostui riikinruotsin ja suomalaisen murteen välisistä eroista. Landsmålföreningenin kokoelmien parusteella hän julkaisikin vuonna 1902 luetteloteoksen: Skiljaktigheter mellan finländska svenskan och rikssvenskan. Hän oli myös paikannimistön tutkimuksen uranuurtajia koko Pohjolassa. Siltä alalta hän kirjoitti useita teoksia: Om svenska ortnamn i Nyland (1867), Om svenska ortnamn i Egentiliga Finland sekä Om Ålands ortnamn.

Myös ruotsin kielen oikeuskirjoitus kuului Freudenthalin mielenkiinnon kohteisiin. Hän otti vilkkaasti osaa aiheesta virinneeseen aikalaiskeskusteluun. Tämän keskustelun innoittamana hän laati oikeinkirjoitusoppaan Rättskrifninslära, joka rakentui melko suuressa määrin ääntämyksen mukaiselle oikeinkirjoitukselle.

Tutkimuskritiikkiä

Jo aikalaiset totesivat, että Freudenthalin suurimmat ansiot eivät ole hänen omassa tutkimuksessaan ja sen tasokkuudessa, vaan siinä herätyksessä, jonka hän sai aikaan omalla tieteenalallaan Suomessa.

Kun kyseessä oli korkeamman tason tieteelliset saavutukset Suomessa, eivät hänen saavuttamansa tieteelliset tulokset olleet yhtä arvokkaita. Syynä oli varmaankin se, että hän ei omaksunut tuolloin voimakkaasti uudistuneita kielitieteellisiä menetelmiä, vaan pysytteli vanhakantaisuudessa. Hänen seuraajansa professorinvirassa, Hugo Pipping, luonnehti, että Freudenthalilta puuttui ”se aavistamiskyky, joka toisinaan johtaa probleeman ratkaisuun ankaran koulun sääntöjä kyselemättä; luonto on lahjoittanut hänelle selvän pään ja lämpimän sydämen, mutta ei rikasta mielikuvitusta”.

Näkemykset ruotsinkielisten alkuperästä

Freudenthal esitti uransa alkuvaiheessa, sen aikaisen vallitsevan käsityksen mukaan, että ruotsalaiset olivat tulleet Keski-Venäjältä Ruotsiin, Suomen ja Ahvenanmaan kautta, osa heistä oli jäänyt Suomen rannikkoseudulle asumaan ja ruotsalainen asutus Suomessa on siis vanhempaa kuin suomalainen. Kielitieteellisen todistusaineistonsa turvin, hän kuitenkin kallistui päinvastaiselle kannalle maan ruotsinkielisten tulosuunnasta. Freudenthal osoitti, että maan ruotsinkielisen asutuksen juuret olivat Manner-Ruotsissa ja Gotlannissa, ei siis suoraan Keski-Venäjällä. Freudenthalin mukaan maan ruotsinkielisten alueiden syntyhistoriassa oli kuitenkin eroja. Hän näki Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön olevan verrattain nuorta, sen sijaan Uudenmaan ja Turun rannikon ruotsinkielisen asutuksen juuret ulottuivat hänen mukaansa kauas ennen ensimmäistä ristiretkeä.

Kansallismielisyys

Etninen ruotsalaisuus

Tieteellisen uransa ohessa Freudenthal suoritti toisenkin merkittävää panosta vaativan elämäntehtävän. Sen seuraukset olivat vielä laajemmat ja ravistelivat yhteiskunnan perusteita. Hän näet ansioitui Suomen ruotsinkielisen kansallisuusliikkeen toiminnassa.

Kun Freudenthal tuli ylioppilaaksi, ylioppilasnuorison ensimmäinen suomalaiskansallisen heräämisen kausi oli juuri päättynyt. Osa opiskelevaa nuorisoa oli innostunut kansallisuusliikkeestä ja sen ajamista asioista. Suomenmielisten ryhmän rinnalle oli syntynyt toinen ryhmittymä, joka suhtautui kielikysymykseen toisarvoisena asiana ja halusi enemmänkin painottaa toiminnassaan ja julistuksissaan vapaamielisyyden eli liberalismin näkemyksiä. Virallista tai edes puolivirallista ruotsinkielistä ryhmää ei nuorison keskuuteen ollut kuitenkaan muodostunut.

Suuriruhtinas ja hallitus olivat lakkauttaneet yliopistossa toimineet osakunnat, mutta jo Nikolai I:n aikana niiden toiminta lähti vähitellen uudelleen käyntiin, joskin aluksi salaisesti. Freudenthal liittyi vuonna 1857 Uudenmaan osakuntaan. Jäsenyytensä toisena vuotena hän koki herätyksen, jolla oli suuri vaikutus kaikkeen hänen myöhempään toimintaansa.

Eräs suomenmielinen osakunnan jäsen oli vuonna 1858 esittänyt keskusteltavaksi kysymyksen: ”Onko Uudenmaan ruotsalaisen rahvaan sulautuminen suomalaiseen kansanainekseen todennäköistä ja onko meillä oikeutta koettaa edistää sitä?”

Luonnollisesti kysyjä esitti oman vastauksensa, joka oli myönteinen. Kysymys ja sitä seurannut keskustelu eivät kuitenkaan tyydyttäneet Freudenthalin näkemyksiä asiasta. Keskustelun jälkeen hänelle oli tullut selväksi, että hän itse ja tuo ruotsinkielinen rahvas eivät olleet ruotsalaistuneita suomalaisia vaan ruotsalaisia. Suomessa asui siis kahta eri kieltä puhuvia ja eri etnistä alkuperää olevia asukkaita, joita kutsuttiin suomalaisiksi. Freudenthal suositteli August Solhmanin aloitteesta, ettei suomenruotsalaisista käytettäisi ruotsin kielessä sanaa finne, joka tarkoittaa suomalaista, vaan sanaa finländare, joka voidaan suomentaa "suomenmaalaiseksi".

Toiminta ruotsin kielen puolesta

Taistelussaan ruotsin kielen puolesta Freudenthal lähti Snellmanin toteamuksesta, että kieli määrää kansallisuuden. Tämä Snellmanin ajatus oli sopusoinnussa eurooppalaisen kansallisuusfilosofian kanssa. Freudenthal ei kuitenkaan pitänyt kansalaisuuden kriteerinä yksistään kieltä, vaan hänen mukaansa oli katsottava myös laajemmin historiallisia, valtiollisia ja maantieteellisiä olosuhteita, jotka toimivat kansallisuuden muodostajina.

Freudenthalin ja svekomanien "kaksi kieltä, kaksi kansaa"-malli nousi vastavoimaksi J. V. Snellmanin ajamalle "yksi kieli, yksi mieli"-aatteelle ja sen "joskus aggressiivisellekin suomalaistamispolitiikalle", jonka monet ruotsinkieliset kokivat uhaksi omalle identiteetilleen. Svekomaanien ohjelmaan kuului ruotsinkielisen väestön sivistystason nosto ja sen saattaminen tietoiseksi omasta identiteetistään. Svekomanian vaikuttivat myös tuolloin yleiseurooppalaiset Freudenthalin ajattelussa kansakunta (nationalitet) oli ajan kielifilosofian mukaisesti puhtaasti kieleen pohjautuva entiteetti ja kieli ilmaisi samalla myös rodullista ja etnistä alkuperää. Kansa (folk) oli puolestaan hallinnollinen ja kulttuurinen käsite. Näin ollen suomenkieliset ja ruotsinkieliset muodostivat yhden "Suomen kansan" (finländska folket). Svekomaanit katsoivat, että ruotsalainen kulttuuriperintö ja hallintokulttuuri olivat maan kannalta ratkaisevassa asemassa ja että suomalaistamispolitiikka vain avasi ovet venäläistämiselle.

Näitä ajatuksia hän esitti osakunnassaan sitkeästi, mutta sekä suomenmieliset että liberaalit vierastivat hänen ajatuksiaan. Vähitellen hänen mielipiteensä nousivat kuitenkin esiin, ja maakunnasta ja ruotsinkielisestä rahvaasta nousseet ylioppilaat ryhtyivät tukemaan Freudenthalin ajatuksia.

Vikingen

Freudenthalin edustaman ja kannattaman ruotsalais-kansallisen suuntauksen ensimmäiseksi äänenkannattajaksi syntyi sanomalehti Vikingen, joka ilmestyi vuosina 1870–1874. Lehti edusti erittäin jyrkkiä mielipiteitä, eikö siinä ollut ainoastaan ruotsin kieltä puolustavia artikkeleita, vaan se hyökkäsi ja mustamaalasi niin suomen kieltä kuin sen kannattajiakin.

Vielä pitkään lehden ilmestymisen lakattua jyrkkiä ruotsinkielisen kansallisaatteen kannattajia kutsuttiin "viikingeiksi".

Rotuopit

Freudenthal näki suomenkielisen enemmistön uhkana, ja esitti aktiivista vastarintaa ja jopa radikaaleja toimia, kuten separatismia vastoin Axel Lillen maltillisempia kantoja. Freudenthalin teorioissa kieli, kansallisuus ja rotu olivat yhdistettyinä. Näiden teorioiden äärimmäisissä osissa väitettiin, että ruotsinkieliset ovat rodullisesti ylivertaisia tavalla, joka voidaan rinnastaa sen aikaisiin arjalaisiin rotuoppeihin Euroopassa.

Freudenthalin ajatukset edustavatkin ajankohdan tietynlaista germanistista henkistä ilmapiiriä ja jopa tieteellistä ajatteluakin. Fennomaanit eivät kannattaneet rotuoppeja. Se on ymmärrettävää, sillä rotuopit luokittelivat juuri suomenkieliset usein muita eurooppalaisia alemmaksi roduksi. Suomenkieliset eivät kuitenkaan yleisesti muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kiistäneet mongolien alemmuutta, vaan pyrkivät vapautumaan mongolin maineesta.

Ruotsalaisen puolueen synty

Ennen RP:tä

Varsinainen ruotsalainen puolue perustettiin 1880-luvun alussa pohjalle, jonka Freudenthal oli kirjoituksissaan luonut. Puolueen synty oli tietenkin monimutkainen prosessi, eivätkä Freudenthalin aatteet sellaisinaan tulleet määrittelemään ruotsalaisen puolueen ideologista kantaa.

Usein kansallisuusaate jäi puoluepolitiikassa vähemmälle huomiolle, mikä merkitsi myös sitä, että johtavan ruotsinkielisen luokan demokraattinen liittyminen yhteen ruotsinkielisen rahvaan kanssa ei ollut ruotsalaisen puolueen näkyvimpiä tunnusmerkkejä. Freudenthal ei itse ottanut osaa valtiolliseen elämään, ja oltuaan pitkään Uudenmaan osakunnan inspehtorina vuosina 1884– 1886 hän siirtyi kokonaan syrjään myös ylioppilasmaailmasta, jonka välityksellä hän oli suurimman työnsä tehnyt.

Ruotsalainen kansanpuolue

Axel Olof Freudenthal oli keskeinen henkilö Ruotsalaisessa puolueessa, joka toimi 1870–1906. Eduskuntauudistuksen yhteydessä aiemmin lähinnä pääkaupunkiseudulla toimineet porvarilliset puolueet (nuor- ja vanhasuomalainen sekä ruotsalainen puolue) loivat kenttäorganisaatiot. Tällöin ruotsalaisen puolueen nimeksi tuli Ruotsalainen kansanpuolue, jonka toimintaan 80-vuotias Freudenthal ei kuitenkaan enää osallistunut. RKP pitää häntä kuitenkin puolueen henkisenä isänä. Tätä osoittaa myös se, että hänen elämäntyönsä kunnioittamiseksi puolue on vuodesta 1936 lähtien jakanut vuosittain pidettävien puoluepäiviensä yhteydessä Freudenthal-mitaleja. Saajan tulee olla ansioitunut ruotsin kielen aseman edistämisessä erityisesti Suomessa. Mitalia jaetaan pronssisena, hopeisena ja kultaisena. Elisabeth Rehn on toistaiseksi ainoa kultaisella mitalilla palkittu.

Katso myös

• Axel Olof Freudenthal -mitali
• Axel Lille
• Alma Skog
• Svenska litteratursällskapet i Finland

Aiheesta muualla

• Svenska litteratursällskapet i Finland
• Freudenthal-mitalit

Lähteet

• Gunnar Castrén: Freudenthal, A. O. Kansallinen elämäkerrasto, osa II, WSOY 1929
• A. Lille: Den svenska nationalitetens i Finland samlingsrörelse, 1921
• Arvid Mörne: Axel Olof Freudenthal och den finlandssenska nationalitetsrärelsen. 1927.
• Hugo Pipping: Axel Olof Freudenthal. Svenska litteratursällskapet i Finland, Förhanlingas och utsatser, 25, 19911.
• Hugo Pipping: Axel Olof Freudenthal. Minnestal, Acta Soc. Scient. Fenn., 42, 1913.
• L. A. Puntila: Ruotsalaisuus Suomessa, aatesuunnan synty. Otava, 1944