Axel Olof Freudenthal

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Axel Olof Freudenthal.

Axel Olof (A. O.) Freudenthal (12. joulukuuta 1836 Siuntio2. kesäkuuta 1911 Helsinki)[1] oli suomenruotsalainen kielentutkija ja 1800-luvun svekomaanien johtohahmoja ja sitä kautta merkittävimpiä suomenruotsalaisen kansallistunteen herättäjiä. Freudenthal edisti erityisesti Suomen ja Viron ruotsalaismurteiden tutkimusta. Hän oli Helsingin yliopiston muinaispohjoismaisen kielen ja antikviteettien dosentti vuodesta 1866 alkaen sekä ruotsin kielen ja kirjallisuuden ylimääräinen professori vuosina 1878–1904.[2][3] Freudenthal harrasti ajalleen tyypillisiä rotuoppeja ja uskoi suomenkielisten alempiarvoisuuteen.[4]

Elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Freudenthalin vanhemmat olivat apteekkari ja kartanonomistaja Gabriel Freudenthal ja Brigitta Catharina Björkling, jotka olivat syntyjään ruotsalaisia. Isä oli toiminut aiemmin apteekkarina Turussa ja hankkinut sen jälkeen Pikkalan kartanon Siuntiossa, jossa Axel varttui. Isä kuoli vuonna 1845 ja perhe muutti Helsinkiin.[5] Freudenthal kirjoitti ylioppilaaksi Helsingfors privatlyceumista vuonna 1854[1] ja aloitti heti filologian ja arkeologian opinnot Helsingin Aleksanterin yliopistossa. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1859 ja maisteriksi seuraavana vuonna[1]. Hän oli antanut periksi omille mielihaluilleen ja antautui kreikan kielen opiskelujen sijasta opiskelemaan ja jatkossa myös tutkimaan pohjoismaisia kieliä.

Suuriruhtinas ja hallitus olivat lakkauttaneet yliopistossa toimineet osakunnat, mutta jo Nikolai I:n aikana niiden toiminta lähti vähitellen uudelleen käyntiin, joskin aluksi salaisesti. Freudenthal liittyi vuonna 1857 salaisesti toimineeseen Uusmaalaiseen osakuntaan eli Nylands nationiin. Jäsenyytensä toisena vuotena hän koki herätyksen, jolla oli suuri vaikutus kaikkeen hänen myöhempään toimintaansa.

Freudenthal vuonna 1862 [6]

Freudenthal aloitti pitkän taistelunsa suomenruotsalaisuuden puolesta kevätlukukaudella 1858. Hän levitti aatettaan varsinkin uusmaalaisen osakunnan kokouksissa ja osakunnan julkaisemassa Nylands Dragon -lehdessä luoden järjestön sisälle svekomaanisen ryhmän. Freudenthal sai vaikutteita Ruotsin skandinavisteilta, kuten August Sohlmanilta, joka oli vuonna 1855 julkaissut teoksen Det unga Finland. Lisäksi häntä luultavasti provosoivat J. V. Snellmanin Litteraturbladet-lehdessään 1850-luvun lopulla julkaisemat suomenmieliset kirjoitukset. Kesällä 1860 Freudenthal teki kahden ystävänsä kanssa kolme kuukautta kestäneen vaelluksen ruotsinkielisen Uudenmaan pitäjiin, missä he keräsivät harvinaisia kasveja ja merkintöjä kansanperinteestä sekä tutkivat muinaisjäännöksiä. Freudenthal teki 1861 yksinään uuden matkan ja myöhemmin vielä kolmannen vaelluksen ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Tällöin hän lopullisesti kiinnostui Suomen ruotsinkielisestä maalaisväestöstä ja ryhtyi avustamaan 1860 perustettua maalaisille suunnattua Folkvännen-lehteä. Hän oli myös mukana tekemässä osakunnan julkaisemia Nyland ja Nyländsk Album -nimisiä kotiseutulehtiä.[5]

Freudenthal matkusti syksyllä 1861 vuodeksi Uppsalaan opiskelemaan pohjoismaista filologiaa professori Carl Säven johdolla ja seuraavana vuonna Kööpenhaminaan opiskelemaan arkeologista museotiedettä. Opinnot kuitenkin keskeytyivät talvella 1863, kun hän sairastui tuberkuloosiin. Taudin hoitamiseksi hän matkusti Algeriin Algeriaan kolmen muun potilaan kanssa, jotka kuitenkin menehtyivät kaikki sairauteen. Freudenthal palasi Suomeen toukokuussa 1863, mutta pystyi jatkamaan opintojaan vasta seuraavan vuoden syksyllä.[5] Hän oleskeli taudin vuoksi myös Görberdorfissa Saksassa. Toivuttuaan vaikeasta sairaudesta Freudenthal halusi saada dosentuurin yliopistosta ja siksi hän kirjoitti vuonna 1865 niin sanotun dosenttiväitöskirjan, joka käsitteli muinaisislantilaisen Einar Skàlaglamin Vellekla-teosta. Väitöskirjan tarkastuttaminen Helsingissä tuotti vaikeuksia, ja niin oli pyydettävä apua Uppsalan yliopistosta.lähde? Väitöskirja hyväksyttiin ja Freudenthal nimitettiin muinaispohjoismaisen kielen ja antikviteettien dosentiksi vuonna 1866. Hänestä tuli seuraavana vuonna myös ylimääräinen kirjastoamanuenssi[2].

Kun uusmaalainen osakunta laillistettiin vuonna 1868, Freudenthal nimettiin sen ensimmäiseksi kuraattoriksi. Hän toimi tehtävässä vuoteen 1880, jolloin hänet nimettiin osakunnan kunniajäseneksi. Vuosina 1868–1878 hän työskenteli myös ruotsin opettajana Helsingfors svenska lyceumissa. Hän oli vielä 1884–1886 osakuntansa inspehtorina.[5][2] Freudenthal oli yksi vuosina 1870–1874 ilmestyneen Vikingen-lehden taustavoimista, joka oli svekomaanien ensimmäinen varsinainen äänenkannattaja.[5] Vielä pitkään lehden ilmestymisen lakattua jyrkkiä ruotsinkielisen kansallisaatteen kannattajia kutsuttiin "viikingeiksi".

Professori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1870-luvulla Freudenthal teki pääasiassa tutkimusta Uudenmaan ruotsalaisesta kansanmurteesta ja Viron ruotsalaismurteista.[5] Valtiopäivillä 1872 ruotsinmieliset ja liberaalit tekivät yhteisen ehdotuksen, jossa ehdotettiin ylimääräisen ruotsin kielen ja kirjallisuuden professorinviran perustamista yliopistoon. Tuohon aikaan lähes kaikista kysymyksistä tehtiin puoluepoliittisia ja niin myös tästä viran perustamisesta. Lopputulos on tasapeli, sillä kaksi säätyä vastusti virkaa ja toiset kaksi kannattivat viran perustamista[huom 1]. Niinpä virka jäi perustamatta vielä tuossa vaiheessa.[7] Vuonna 1876 se kuitenkin saatiin perustettua ja Freudenthal nimettiin sen ensimmäiseksi haltijaksi. Ensimmäiset pari vuotta hän toimi virkaatekevänä professorina, mutta sai vakinaisen viran vuonna 1878 julkaistuaan professorinväitöskirjanaan tutkimuksen Über den Närpesdialect. Hän toimi tässä virassa kunnes jäi eläkkeelle vuonna 1904.[5]

Freudenthal toimi monissa luottamustehtävissä kansalaisjärjestöissä. Hän oli 1874 perustamassa Svenska Landsmålsföreningen -seuraa ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana vuoteen 1900. Vuonna 1882 hän osallistui Svenska Folkskolans Vänner -yhdistyksen perustamiseen ja toimi kolme vuotta johtokunnan jäsenenä. Vuonna 1885 hän oli vuorostaan yksi Svenska Litteratursällskapet i Finlandin perustajista ja toimi sen ensimmäisenä varapuheenjohtajana vuoteen 1894 sekä hallituksen jäsenenä vuoteen 1904. Freudenthal nimitettiin 1876 Suomen Tiedeseuran jäseneksi ja hän toimi sen puheenjohtajana 1888–1889.[2][5] Hän oli myös Suomen muinaismuistoyhdistyksen varapuheenjohtajana 1876–1878 sekä arkeologisen komission jäsenenä 1887–1902. Lisäksi Freudenthal kuului Helsingin kansakoulujohtokuntaan ja ruotsinkielisen normaalilyseon kouluneuvostoon.[2] Hän oli myös 1882 yksi Nya svenska läroverket -oppikoulun perustajista.[8] Freudenthal toimi vielä viimeisinä vuosinaan 1908–1911 Svenska folkakademin hallituksen jäsenenä ja varapuheenjohtajana. Svenska Landsmålsföreningen nimesi hänet kunniajäsenekseen vuonna 1900 ja Svenska Litteratursällskapet vuonna 1909. Lisäksi Freudenthal vihittiin Uppsalan yliopiston kunniatohtoriksi vuonna 1877.[2][5]

Freudenthal vanhempana.

Freudenthal avioitui vuonna 1886 Edla Lovisa Winbergin kanssa, jonka vanhemmat olivat talollinen Fredrik Winbergin ja Lovisa Holmström. Edla Freudenthal (1854–1925) oli tunnettu kieltenopettaja, ja hän perusti 1895 Helsinkiin Saksalainen iltakoulu -nimisen opiston, jonka johtajana hän toimi kuolemaansa saakka.[3] He saivat kaksi lasta.[2] Freudenthal harrasti kalastusta ja vietti kesiään Itä-Uudenmaan saaristossa, Ruotsinpyhtään Bullersissa sekä Pernajan Sarvisalon Kuggaksella. Vanhemmilla päivillään 110-kiloisen ja tuuheapartaisen Freudenthalin on sanottu vastanneen stereotyyppistä mielikuvaa suomenruotsalaisesta "viikinkipäälliköstä".[5] Ihailijat korostivat mielleyhtymää, sillä svekomaanit käyttivät runsaasti muinaisskandinaavista mytologiaa ja viikinkiromantiikkaa ruotsinkielisten uusmaalaisten identiteetin rakentamisessa.[9]

Myöhempinä vuosinaan Freudenthal vetäytyi poliittisesta taistelusta ja keskittyi tieteelliseen työhönsä, mutta kannattajat veivät hänen aatteitaan eteenpäin.[5] Freudenthalin kuoltua vuonna 1911 hänelle järjestettiin "viikinkipäällikön" hautajaiset ja hänen haudalleen Hietaniemen hautausmaalle pystytettiin korkea riimukiviä jäljittelevä graniittinen hautamuistomerkki.[9] Toukokuussa 1913 ruotsinkielisten uusmaalaisten ylioppilaiden aloitteesta pystytetyn muistomerkin suunnitteli arkkitehti Birger Brunila. Hautakivessä on teksti få skola födas bättre än han ("monta hänenlaistaan ei ole syntyvä").[5]

Tieteellinen työ[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Freudenthal oli Suomen ensimmäinen tiedemies, joka oli antautunut koko sielullaan skandinaavisten kielten, etenkin ruotsin, tutkimiseen. Hänen suurimpana saavutuksenaan tieteen alalla pidetään itämerenruotsin Suomessa ja Virossa käytettyjen murteiden kartoittamista ja tutkimista. Hän näet keräsi tutkimusaineistonsa pääasiassa itse sekä kirjoitti aiheeseen liittyvä tutkimuksia. Närpiön murretta käsittelevän professorinväitöskirjansa lisäksi hän julkaisi aiheesta Om svenska allmogemålet i Nyland (1870), Upplysningar om Rågö- och Wichterpalmålet i Estland (1875), Ordbok öfver de svenska dialecterna i Estland (1886 yhteistyössä H. A. Wendelinin kanssa).

Professori ei kerännyt vain itse materiaalia sekä Suomen että Viron alueelta, vaan hän innosti myös oppilaitaan tekemään samoin. Tässä oli apuna hänen perustamansa Svenska Landsmålsföreningen. Koska hän oli jäsenenä myös Svenska litteratursällskapet i Finlandissa, niin tämänkin yhteisön avulla hän saattoi innostaa ja tukea nuoria tutkijoita.

Yleisesti todetaan Freudenthalin ansioksi, että ruotsalaisista murrealueista juuri Suomen murteita on tutkittu perusteellisemmin kuin muita. Hän oli myös ensimmäinen tutkija, joka kiinnostui riikinruotsin ja suomalaisen murteen välisistä eroista. Landsmålföreningenin kokoelmien parusteella hän julkaisikin vuonna 1902 luetteloteoksen: Skiljaktigheter mellan finländska svenskan och rikssvenskan. Hän oli myös paikannimistön tutkimuksen uranuurtajia koko Pohjolassa. Siltä alalta hän kirjoitti useita teoksia: Om svenska ortnamn i Nyland (1867), Om svenska ortnamn i Egentiliga Finland sekä Om Ålands ortnamn.

Myös ruotsin kielen oikeinkirjoitus kuului Freudenthalin mielenkiinnon kohteisiin. Hän otti vilkkaasti osaa aiheesta virinneeseen aikalaiskeskusteluun. Tämän keskustelun innoittamana hän laati vuonna 1881 ilmestyneen oikeinkirjoitusoppaan Svensk rättskrifningsläran, joka rakentui melko suuressa määrin ääntämyksen mukaiselle oikeinkirjoitukselle. Sen mukainen niin sanottu freudenthalilainen oikeinkirjoitusoppi otettiin käyttöön muun muassa yksityiskoulujen opetuksessa[5].

Tutkimuskritiikkiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo aikalaiset totesivat, että Freudenthalin suurimmat ansiot eivät ole hänen omassa tutkimuksessaan ja sen tasokkuudessa, vaan siinä herätyksessä, jonka hän sai aikaan omalla tieteenalallaan Suomessa.[10][11]

Kun kyseessä oli korkeamman tason tieteelliset saavutukset Suomessa, eivät hänen saavuttamansa tieteelliset tulokset olleet yhtä arvokkaita. Syynä oli varmaankin se, että hän ei omaksunut tuolloin voimakkaasti uudistuneita kielitieteellisiä menetelmiä, vaan pysytteli vanhakantaisuudessa[3]. Hänen seuraajansa professorinvirassa, Hugo Pipping, luonnehti, että Freudenthalilta puuttui ”se aavistamiskyky, joka toisinaan johtaa probleeman ratkaisuun ankaran koulun sääntöjä kyselemättä; luonto on lahjoittanut hänelle selvän pään ja lämpimän sydämen, mutta ei rikasta mielikuvitusta”.[11]

Näkemykset ruotsinkielisten alkuperästä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Freudenthal esitti uransa alkuvaiheessa, sen aikaisen vallitsevan käsityksen mukaan, että ruotsalaiset olivat tulleet Keski-Venäjältä Ruotsiin, Suomen ja Ahvenanmaan kautta, osa heistä oli jäänyt Suomen rannikkoseudulle asumaan ja ruotsalainen asutus Suomessa on siis vanhempaa kuin suomalainen. Kielitieteellisen todistusaineistonsa turvin, hän kuitenkin kallistui päinvastaiselle kannalle maan ruotsinkielisten tulosuunnasta. Freudenthal osoitti, että maan ruotsinkielisen asutuksen juuret olivat Manner-Ruotsissa ja Gotlannissa, ei siis suoraan Keski-Venäjällä. Freudenthalin mukaan maan ruotsinkielisten alueiden syntyhistoriassa oli kuitenkin eroja. Hän näki Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön olevan verrattain nuorta, sen sijaan Uudenmaan ja Turun rannikon ruotsinkielisen asutuksen juuret ulottuivat hänen mukaansa kauas ennen ensimmäistä ristiretkeä.

Kansallismielisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etninen ruotsalaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Freudenthalin on sanottu perustaneen fennomanian vastapainoksi syntyneen Suomen ruotsalaisen kansallisuusliikkeen.[5] Kun hän tuli ylioppilaaksi, ylioppilasnuorison ensimmäinen suomalaiskansallisen heräämisen kausi oli juuri päättynyt. Osa opiskelevaa nuorisoa oli innostunut kansallisuusliikkeestä ja sen ajamista asioista. Suomenmielisten ryhmän rinnalle oli syntynyt toinen ryhmittymä, joka suhtautui kielikysymykseen toisarvoisena asiana ja halusi enemmänkin painottaa toiminnassaan ja julistuksissaan vapaamielisyyden eli liberalismin näkemyksiä. Virallista tai edes puolivirallista ruotsinkielistä ryhmää ei nuorison keskuuteen ollut kuitenkaan muodostunut.

Eräs suomenmielinen uusmaalaisen osakunnan jäsen oli vuonna 1858 esittänyt keskusteltavaksi kysymyksen: ”Onko Uudenmaan ruotsalaisen rahvaan sulautuminen suomalaiseen kansanainekseen todennäköistä ja onko meillä oikeutta koettaa edistää sitä?[3] Luonnollisesti kysyjä esitti oman vastauksensa, joka oli myönteinen. Kysymys ja sitä seurannut keskustelu eivät kuitenkaan tyydyttäneet Freudenthalin näkemyksiä asiasta. Keskustelun jälkeen hänelle oli tullut selväksi, että hän itse ja tuo ruotsinkielinen rahvas eivät olleet ruotsalaistuneita suomalaisia vaan ruotsalaisia. Suomessa asui siis kahta eri kieltä puhuvia ja eri etnistä alkuperää olevia asukkaita, joita kutsuttiin suomalaisiksi.[huom 2] Freudenthal suositteli August Solhmanin aloitteesta, ettei suomenruotsalaisista käytettäisi ruotsin kielessä sanaa finne, joka tarkoittaa suomalaista, vaan sanaa finländare, joka voidaan suomentaa "suomenmaalaiseksi".

Toiminta ruotsin kielen puolesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelussaan ruotsin kielen puolesta Freudenthal lähti Snellmanin toteamuksesta, että kieli määrää kansallisuuden. Tämä Snellmanin ajatus oli sopusoinnussa eurooppalaisen kansallisuusfilosofian kanssa. Freudenthal ei kuitenkaan pitänyt kansalaisuuden kriteerinä yksistään kieltä, vaan hänen mukaansa oli katsottava myös laajemmin historiallisia, valtiollisia ja maantieteellisiä olosuhteita, jotka toimivat kansallisuuden muodostajina.

Freudenthalin ja svekomaanien "kaksi kieltä, kaksi kansaa" -malli nousi vastavoimaksi Snellmanin ajamalle "yksi kieli, yksi mieli" -aatteelle ja sen "joskus aggressiivisellekin suomalaistamispolitiikalle", jonka monet ruotsinkieliset kokivat uhaksi omalle identiteetilleen. Svekomaanien ohjelmaan kuului ruotsinkielisen väestön sivistystason nosto ja sen saattaminen tietoiseksi omasta identiteetistään. Svekomanian vaikuttivat myös tuolloin yleiseurooppalaiset Freudenthalin ajattelussa kansakunta (nationalitet) oli ajan kielifilosofian mukaisesti puhtaasti kieleen pohjautuva entiteetti ja kieli ilmaisi samalla myös rodullista ja etnistä alkuperää. Kansa (folk) oli puolestaan hallinnollinen ja kulttuurinen käsite. Näin ollen suomenkieliset ja ruotsinkieliset muodostivat yhden "Suomen kansan" (finländska folket). Svekomaanit katsoivat, että ruotsalainen kulttuuriperintö ja hallintokulttuuri olivat maan kannalta ratkaisevassa asemassa ja että suomalaistamispolitiikka vain avasi ovet venäläistämiselle.[9]

Näitä ajatuksia Freudenthal esitti osakunnassaan sitkeästi, mutta sekä suomenmieliset että liberaalit vierastivat niitä. Vähitellen hänen mielipiteensä kuitenkin voittivat alaa, ja maakunnasta sekä ruotsinkielisestä rahvaasta nousseet ylioppilaat ryhtyivät tukemaan Freudenthalin ajatuksia. Freudenthalin edustaman ja kannattaman ruotsalais-kansallisen suuntauksen ensimmäiseksi äänenkannattajaksi syntyi sanomalehti Vikingen, joka ilmestyi vuosina 1870–1874. Lehti edusti erittäin jyrkkiä mielipiteitä, eikö siinä ollut ainoastaan ruotsin kieltä puolustavia artikkeleita, vaan se hyökkäsi ja mustamaalasi niin suomen kieltä kuin sen kannattajiakin.

Rotuopit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Freudenthal näki suomenkielisen enemmistön uhkana, ja esitti aktiivista vastarintaa ja jopa radikaaleja toimia, kuten separatismia vastoin Axel Lillen maltillisempia kantoja.[12] Freudenthalin teorioissa kieli, kansallisuus ja rotu olivat yhdistettyinä. Näiden teorioiden äärimmäisissä osissa väitettiin, että ruotsinkieliset ovat rodullisesti ylivertaisia tavalla, joka voidaan rinnastaa sen aikaisiin arjalaisiin rotuoppeihin Euroopassa.[4]

Freudenthalin ajatukset edustavatkin ajankohdan tietynlaista germanistista henkistä ilmapiiriä ja jopa tieteellistä ajatteluakin. Fennomaanit eivät kannattaneet rotuoppeja.[13] Se on ymmärrettävää, sillä rotuopit luokittelivat juuri suomenkieliset usein muita eurooppalaisia alemmaksi roduksi. Suomenkieliset eivät kuitenkaan yleisesti muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kiistäneet mongolien alemmuutta, vaan pyrkivät vapautumaan mongolin maineesta.[14]

Ruotsalaisen puolueen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Freudenthal ei ollut koskaan varsinainen poliitikko vaan vaikutti lähinnä kulttuurin ja tieteen aloilla. Hänen edustamaansa suuntausta, joka haki yhteyttä Suomen ruotsinkieliseen maalaisväestöön on kutsuttu maalaisruotsalaisuudeksi erotuksena elitistisemmästä kulttuuriruotsalaisuudesta.[5] Varsinainen Ruotsalainen puolue perustettiin 1880-luvun alussa pohjalle, jonka Freudenthal oli kirjoituksissaan luonut. Puolueen synty oli tietenkin monimutkainen prosessi, eivätkä Freudenthalin aatteet sellaisinaan tulleet määrittelemään ruotsalaisen puolueen ideologista kantaa.[3]

Usein kansallisuusaate jäi puoluepolitiikassa vähemmälle huomiolle, mikä merkitsi myös sitä, että johtavan ruotsinkielisen luokan demokraattinen liittyminen yhteen ruotsinkielisen rahvaan kanssa ei ollut ruotsalaisen puolueen näkyvimpiä tunnusmerkkejä. Freudenthal ei itse ottanut osaa valtiolliseen elämään, ja jätettyään uusmaalaisen osakunnan inspehtorin tehtävät 1886 hän siirtyi kokonaan syrjään myös ylioppilasmaailmasta, jonka välityksellä hän oli suurimman työnsä tehnyt.

Eduskuntauudistuksen yhteydessä vuonna 1906 Suomen porvarilliset puolueet loivat itselleen kenttäorganisaatiot. Tällöin ruotsalaisen puolueen seuraajaksi tuli Ruotsalainen kansanpuolue (RKP). RKP pitää nykyään Freudenthalia "puolueen perustamiseen johtaneen kansallisen yhtenäisyysliikkeen isänä".[15] Tätä osoittaa myös se, että hänen elämäntyönsä kunnioittamiseksi puolue on vuodesta 1936 lähtien jakanut vuosittain pidettävien puoluepäiviensä yhteydessä Freudenthal-mitaleja. Saajan tulee olla ansioitunut ruotsin kielen aseman edistämisessä erityisesti Suomessa. Mitalia jaetaan pronssisena, hopeisena ja kultaisena. Elisabeth Rehn on toistaiseksi ainoa kultaisella mitalilla palkittu.

Åbo Akademin aloitteesta Freudenthalin syntymän satavuotisvuonna 1936 perustettiin myös hänen mukaansa nimetty muistorahasto. Samana vuonna ilmestyi Arvid Mörnen kirjoittama lyhyt elämäkerta Axel Olof Freudenthal: liv och gärning.[5]

Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Einar Skålaglams Vellekla öfversatt och förklarad (dosentinväitöskirja), 1865
  • Om svenska ortnamn i Nyland, 1866
  • Om svenska ortnamn i Egentliga Finland: med en sidoblick på dem, som förekomma i Satakunda och Österbotten, 1867
  • Om svenska allmogemålet i Nyland, 1869
  • Upplysningar om Rågö- och Wichterpalmålet i Estland, 1875
  • Über den Närpesdialekt (professorinväitöskirja), 1878
  • Svensk rättskrifningslära, 1881
  • Ordbok öfver estländsk-svenska dialekterna, 1886 (H. A. Vendellin kanssa)
  • Vöråmålet, 1889
  • Skiljaktigheter mellan finländska svenskan och rikssvenskan, 1902

Huomautukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Säätyvaltiopäivillä äänestettiin niin, että kullakin säädyllä oli vain yksi ääni, joten ääniä oli neljä. Kukin sääty saattoi kuitenkin sisäisesti äänestää asioista, ja enemmistön kanta tuli säädyn kannaksi.
  2. Mielenkiintoisen yksityiskohdan tuo esiin ranskan kieli, jossa sanalla "finlandais" tarkoitetaan Suomessa asuvien asukkaiden kieltä, mutta sanalla "finnois" varsinaista suomen kieltä ja "suèdois" tarkoittaa Suomessa puhuttua ruotsia.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gunnar Castrén: Freudenthal, A. O., teoksessa Kansallinen elämäkerrasto, osa II, WSOY 1929
  • Lars-Folke Landgrén (suom. Oili Tapionlinna): ”Freudenthal, Axel Olof (1836–1911)”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 102–104. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4. Teoksen verkkoversio.
  • A. Lille: Den svenska nationalitetens i Finland samlingsrörelse, 1921
  • Arvid Mörne: Axel Olof Freudenthal och den finlandssenska nationalitetsrärelsen. 1927.
  • Hugo Pipping: Axel Olof Freudenthal. Svenska litteratursällskapet i Finland, Förhanlingas och utsatser, 25, 19911.
  • Hugo Pipping: Axel Olof Freudenthal. Minnestal, Acta Soc. Scient. Fenn., 42, 1913.
  • L. A. Puntila: Ruotsalaisuus Suomessa, aatesuunnan synty. Otava, 1944
  • Marja Vuorinen: Uusmaalaisia henkilökultteja (arvostelu kirjasta Ahl, Eva, Bränn, Michaela, Vainio, Maria, Halonen, Tero, Tamminen, Marketta: 1904. Nyland – samlingar utgivna av Nylands Nation XIII. Nylands Nation. Helsingfors 2004. 164 s.). Agricolan kirja-arvostelut 25.2.2005 11:39.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Axel Olof Freudenthal Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899 (koonnut Veli-Matti Autio). Helsingin yliopiston verkkojulkaisu.
  2. a b c d e f g Freudenthal Axel Olof Helsingin yliopisto, keskusarkisto.
  3. a b c d e Professori Gunnar Castrén: Freudenthal, A. O. Kansallinen elämäkerrasto, osa II, WSOY 1929, s. 153–156.
  4. a b McRae, Kenneth D.: Conflict and compromise in multilingual societies: Finland, s. 38. Wilfrid Lauriel University Press, 1997.
  5. a b c d e f g h i j k l m n o p Lars-Folke Landgrén (suom. Oili Tapionlinna): Freudenthal, Axel Olof (1836–1911) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 20.10.2002. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  6. Axel Olof Freudenthal och den finlandssvenska nationalitetstanken
  7. Vuoden 1872 valtiopäivien asiakirjat.
  8. Nya svenska läroverket (Helsingfors) 1882-1977 Yksityiset oppikoulut -verkkomatrikkeli. Viitattu 1.9.2012.
  9. a b c Vuorinen 2005.
  10. Hugo Pipping: Axel Olof Freudenthal. Svenska litteratursällskapet i Finland, Förhanlingar och uoosatser, 25, 1911
  11. a b Hugo Pipping: Axel Olof Freudenthal. Minnestal, Acta Soc. Scient. Fenn., 42, 1913.
  12. Göran von Bonsdorff: Självstyrelsetanken i finlandssvensk politik åren 1917–1923, s. 19. , 1950.
  13. Aira Kemiläinen: Suomalaiset, outo Pohjolan kansa.
  14. Pekka Isaksson & Jouko Jokisalo: Kallonmittaajia ja Skinejä" – Rasismin aatehistoria. Like, 1999. ISBN 951-578-712-2.
  15. 100 år närä dig (s. 7) Ruotsalainen kansanpuolue. Viitattu 29.9.2007.


Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]