Avainromaani

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Avainromaani (ransk. roman à clef) on kirjallisuudentutkimuksen käsite. Romaanityyppinä avainromaani sisältää todellisten, tunnistettavien ihmisten kuvauksia. Nimet on kuitenkin yleensä muutettu. Aihe on usein kirjoittajan oman elämän vaiheista, ja teos on siten aikalaiskuvaus. Menneiden aikojen henkilöitä ja tapahtumia kuvaavaa romaania sanotaan historialliseksi tai dokumenttiromaaniksi.[1] Avainromaani voi kuvata myös organisaatioita tai paikkoja.

Avainromaani saattaa vaarantaa kuvattujen henkilöiden yksityisyydensuojan. Avainromaanissa voidaan kostaa loukkauksia ja vastata arvosteluihin. Siinä voidaan vapaasti muokata todellisuutta tarinan vaatimalla tavalla.[2]

Avainromaani syntyi Ranskassa 1600-luvulla. Sen ajan seurapiirit ja hovi elivät julkista elämää, mikä oli avainromaanin edellytys. Nykyajan avainromaanin edellytys on tiedonvälityksen vapaus ja sensuroimaton julkisuus.[2]

Suomalaisia avainromaaneja on esimerkiksi Juhani Ahon Yksin (1890), jossa keski-ikäistyvä mies ihastuu opiskeluaikojensa toverin nuoreen sisareen. Jo aikalaiset osasivat yhdistää tarinaan Ahon, Arvid Järnefeltin ja Aino Järnefeltin. Kuvioon kuului keskeisenä henkilönä Jean Sibelius. joka oli vastikään kihlautunut Aino Järnefeltin kanssa. Teos herätti huomiota valtiopäiviä myöten, ja Sibelius kirjoitti Aholle taisteluhaasteen, joka jäi kuitenkin lähettämättä. Myöhemmin he ystävystyivät asuessaan naapuruksina.[2]

Muita suomalaisia avainromaaneja ovat Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä, Hannu Salaman Finlandia-sarja ja Kreetta Onkelin Ilonen talo. Ulkomaisia tunnettuja avainromaaneja ovat esimerkiksi August Strindbergin Punainen huone, Ernest Hemingwayn Ja aurinko nousee, Simone de Beauvoirin Mandariinit ja F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu.[1][2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Jukka Petäjä: Avainromaani kertoo oikeista ihmisistä. Helsingin Sanomat, 21.2.2009, s. C3.
  2. a b c d Jyrki Nummi: Avainromaani eli kuinka luoda omasta ja muiden elämästä skandaali. Helsingin Sanomat, 27.10.2010, s. C9.