Autiotupa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Oahujoen autiotupa Lemmenjoen kansallispuistossa.

Autiotupa (lyhenne at) on avoin lyhytaikaiseen majoittumiseen tarkoitettu maksuton asumus. Autiotuvat sijaitsevat yleensä erämaissa, kansallispuistoissa ja retkeilyreittien varrella. Kaikille kulkijoille avoimia maksuttomia rakennuksia ei juuri muualla maailmassa ole kuin Suomessa sekä vähäisemmässä määrin Ruotsissa, Norjassa ja Isossa-Britanniassa. Suomen Lapissa on ainakin 458 autiotupaa[1].

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autiotupaperinne on alkanut 1700-luvun loppupuolella, jolloin kulkureittien varrelle alettiin rakentaa majoitustiloja kulkijoille. 1800-luvulla alkoivat viranomaiset rakentaa näitä tupia. Myöhemmin 1900-luvulla autiotupia alettiin rakentaa matkailukäyttöön. Autiotupia ja -kotia on rakennettu myös poronhoidon ja metsästyksen tarpeisiin.

Ylläpito, sijainti ja tupien koot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autiotuvasta löytyy yleensä ruokapöytä, kaasuliesi, kamina ja makuulaverit. Kuvassa Jyrkkävaaran autiotupa Urho Kekkosen kansallispuistossa.

Tuvat voidaan karkeasti jakaa virallisiin ja epävirallisiin tai huollettuihin ja huoltamattomiin tupiin. Virallisia autiotupia ylläpitää pääasiassa Metsähallitus. Pääosa Suomen autiotuvista sijaitsee Pohjois- ja Itä-Suomessa. Autiotupien koko voi vaihdella melkoisesti. Muotkatunturin erämaassa on hädin tuskin kahden hengen majoitukseen riittävä Lahtisen kämppä ja Urho Kekkosen kansallispuistossa 16 hengen Luirojärven kämppä, jota kutsutaankin myös "Luirojärven Hilttoniksi". Myös Karhunkierroksen varrella on kaksi uutta noin 20 nukkumapaikan kämppää: Jussinkämppä ja Ansakämppä.

Kirjoittamattomat ja kirjoitetut käyttösäännöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun puolivälissä Lapin läänin autiotupatoimikunta kirjoitti aikaisemmin kirjoittamattomat kulkijan käskyt muistiin. Näissä säännöissä opastetaan tulisijan käytössä, puuhuollossa ja ennen kaikkea muiden matkaajien huomioimisessa. Etusija majoitukseen on aina väsyneemmällä ja myöhemmin tuvalle tulleella kulkijalla kuin siellä jo levänneellä matkaajalla.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Laaksonen, Jouni: Pohjois-Suomen autiotuvat Autiotuvat on-line. Viitattu 11.1.2009.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Laaksonen, Jouni & Partanen, Seppo J.: Autiotuvat: Pohjois-Suomen tuvat ja tarinat. Helsinki : Edita, 2002. ISBN 951-37-3622-9.