Arraukilpikonna

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Arraukilpikonna
Podocnemis expansa INPA.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Matelijat Reptilia
Lahko: Kilpikonnat Testudines
Heimo: Arraukilpikonnat Podocnemididae
Suku: Podocnemis
Laji: expansa
Kaksiosainen nimi
Podocnemis expansa
(Schweigger, 1812)
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Arraukilpikonna Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Arraukilpikonna Commonsissa

Arraukilpikonna (Podocnemis expansa) on Etelä-Amerikassa elävä kilpikonnalaji. Se on maailman suurin makeanveden kilpikonna.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arraukilpikonnan selkäkilpi voi kasvaa jopa metrin pituiseksi ja eläin voi painaa 50 kiloa. Keskimäärin ne ovat noin 30-kiloisia ja kilven pituus tuolloin 70 senttiä. Naaraat ovat koiraita kookkaampia. Kilven takaosa on hyvin leveä, ja koko selkäkilpi kilpi näyttää lähes pyöreältä. Jokaisessa jalassa on räpylä ja pää ja häntä ovat melko lyhyet. Leuan kärki ei ole koukkumainen, kuten monilla muilla kilpikonnilla. Päälaki on aika litteä, ja kallossa on silmäkuoppien välissä syvä uurre. Leuan alla on kaksi ihopaksunnon muodostamaa liuskaa. Selkäpanssarin väri on nuorena vihreänruskeita, mutta se tummuu iän myötä harmaaksi. Nuorilla on myös kilvessään enemmän keltaisia täpliä.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arraukilpikonna elää lähinnä Amazonin ja Orinocon jokialueilla, Brasiliassa, Perussa, Kolumbiassa, Venezuelassa, Guyanassa ja Boliviassa. Välillä niitä tavataan myös Trinidadissa.

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arraukilpikonnat elävät jokialueilla, jotka tulvivat säännöllisesti. Kilpikonnien ravinto koostuu kasveista. Ne hankkivat vararavintoa sadekaudella ja esimerkiksi Orinocossa ne siirtyvät tulviville alueille syömään tulvan alle jääneitä kasveja. Ne syövät etenkin kukkia, hedelmiä ja juuria. Ravintonsa arraukilpikonna etsii tulva-alueiden lisäksi itse joesta ja lähistön lammista.

Vararavinnon arraukilpikonnat käyttävät lisääntymiskauden rasituksiin, sillä ne saattavat vaeltaa jopa 150 kilometriä sopivalle lisääntymisrannalle. Se on yleensä kuivana aikana paljastunut hiekkasärkkä, jonne kilpikonnia kokoontuu joukoittain. Kilpikonnat lepäävät matkan jälkeen toipuakseen rankasta matkasta ja löhöävät hiekalla tai vedessä. Ne siirtyvät kaikki yhtä aikaa veteen tai maalle. Muninnan ajan tullessa naaras kostuttaa kaivamansa kuopan hiekkaseinämät viemärisuolensa eritteillä, jottei pesä sortuisi ja jotta munilla olisi tarpeeksi kosteutta. Pesään se munii 50–100 munaa. Muninnan jälkeen naaras peittää kuopan huolellisesti ja kaivaa valekuoppia pesärosvojen kuten mustakondorien ja haikaroiden harhauttamiseksi. Muninta tapahtuu Amazonin yläjuoksulla kesä-heinäkuussa, mutta alajuoksulla vasta loka-marraskuussa. Munia on yhdessä paikassa jopa miljoonia, mutta usein kaikki munat tuhoutuvat aikaisen tulvan vuoksi. Pesärosvot ovat myös uhka munille ja poikasille. Isommatkin kilpikonnat voivat jäädä kaimaanien ja jaguaarien saaliiksi.

Uhat ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arraukilpikonna on harvinaistunut ihmisen toiminnan takia. Erityisesti kilpikonnan munia arvostetaan ja paikalliset keräävät niitä omiin tarpeihinsa, koska ne ovat hyvää ruokaa ja niistä saa erinomaista polttoöljyä. Munia kerätäänkin vuosittain suuria määriä. Paikallisten keräily ei ole uhannut kantaa, mutta kaupallinen keräily on huventanut niiden määrää. Nykyään kilpikonnien monet lisääntymisrannat on suojeltu. Kilpikonnia on myös tarhattu, jonka jälkeen niitä on vapautettu luontoon. Laji on IUCN:n punaisessa kirjassa luokiteltu uhanalaiseksi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Podocnemis expansa IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. (englanniksi)
  • Koivisto, I., Terhivuo, J., Pakarinen, R. & Paalosmaa, H.: Maailman uhanalaiset eläimet - Osa 5: Matelijat, sammakkoeläimet, linnut. Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4690-X.