Arne Tiselius

Wikipedia

Arne Wilhelm Kaurin Tiselius (10. elokuuta 1902, Tukholma – 29. lokakuuta 1971, Uppsala) oli ruotsalainen biokemisti. Tiselius sai Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1948 elektroforeesin ja adsorptioanalyysin käyttämisessä molekyylimassaltaan suurien aineiden ja niiden hajoamistuotteiden tutkimisessa.

Tiselius syntyi Tukholmassa. Kun Tiseliuksen isä kuoli, perhe muutti Göteborgiin. Myöhemmin hän opiskeli Tukholman yliopistossa erikoistuen kemiaan. Vuonna 1925 hänestä tuli avustava tutkija Theodor Svedbergin laboratorioon. Vuonna 1930 hän saavutti tohtorin arvon kehiteltyään uraauurtavan toimintatavan proteiinien elektroforeesin tutkimiseen. Vuoteen 1935 hän julkaisi useita tutkimuksia zeoliittien diffuusiosta ja adsorptiosta. Nämä tutkimukset jatkuivat vuoden ajan, jonka Tiselius vietti Princetonissa Hugh Stott Taylorin laboratoriossa. Palattuaan Uppsalaan hän jatkoi proteiinien tutkimista ja biokemiallisten ongelmien fysikaalisten ratkaisutapojen kehittelemistä. Tutkimukset johtivat huomattavasti kehittyneempään toimintatapaan elektroforeesitutkimuksissa myöhempinä vuosina.

Tiselius toimi aktiivisesti tieteellisen tutkimuksen uudelleenjärjestämissä Ruotsissa toisen maailman sodan jälkeen. Hän myös toimi IUPACin presidenttinä vuosina 1951–1955.

Tiselius oli naimisissa ja sai kaksi poikaa. Tiselius kuoli sydänkohtaukseen 29. lokakuuta 1971 Uppsalassa.

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Tiseliuksen elämäkerta Nobel-säätiön sivuilla