Arktisten alueiden historia
Arktisten alueiden historia on arktisen alueen ja Pohjoisen jäämeren historiaa.
Eskimoiden varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eskimot tulivat arktisille alueille joitakin tuhansia vuosia Beringinsalmen muotoutumisen jälkeen, noin 10 000 vuotta sitten. He siirtyivät Beringinsalmen kautta Pohjois-Amerikkaan. Grönlannin eskimot jatkoivat sieltä matkaansa Grönlantiin. Sinne he saapuivat likimain samoihin aikoihin kun viikingit perustivat sinne Skandinaavien varhaiset Grönlannin siirtokunnat, jotka sittemmin tuhoutuivat.[1]
Varhaiset eskimokulttuurit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Grönlannin varhaiset arktiset kulttuurit, paleoeskimoihin kuuluvat pientyökalukulttuurin eskimot käyttivät vain pieniä työkaluja. Tämä kulttuuri hävisi 3500 vuotta sitten ja sitä seurasivat Norton- ja Saqqaq-kulttuurit. Näitäkin kehittyneempi kulttuuri oli Dorsetin kulttuuri, joka vallitsi laajimmillaan Kanadasta Grönlantiin ulottuvalla alueella. Tämän kulttuurin aikana kesytettiin koira, alettiin rakentaa rekiä ja igluja ja tehdä vuolukivestä lamppuja, joissa käytettiin hylkeen tai mursun rasvaa. Dorsetin kulttuuria seurasi Thulen kulttuuri. Thule-eskimot pyydystivät valaita.[2]
Eskimoiden varhaiset veneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eskimot käyttivät pyyntiretkillään kajakkia ja tavaroiden kuljetukseen he käyttivät umiakkia.[3]
Varhaisimmat historiatiedot pohjoisista alueista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pytheaksen retket[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kreikkalainen astronomi ja maantieteilijä Pytheas matkusti 300-luvulla eaa. Pohjois-Atlantille. Pohjoinen napapiiri sijaitsi tuolloin hieman eri leveysasteella kuin nykyisin ja hän kävi tuolloin silloisen napapiirin pohjoispuolella. Tuolloin ei ollut vielä selkeää kuvaa Välimeren alueen pohjoispuolella olevista alueista, eikä ole varmuutta, missä Pytheaksen mainitsemat paikat sijaitsevat. On epäselvää, sijaitsiko hänen mainitsemansa saari nimeltä Thule Islannissa vai Norjan rannikolla.[4]
Prokopios[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pytheaksen lisäksi Thulen mainitsee myös bysanttilainen historioitsija Prokopios. Hän mainitsee 552 ilmestyneessä kirjassaan erulit, ensimmäiset viikingit ja skrithifinit, jotka todennäköisesti olivat suomalaisia.[5]
Viikingit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viikingit olivat taitavia laivanrakentajia. Heillä ei kuitenkaan ollut hyviä navigointivälineitä. He löysivät perille määränpäähänsä joko seuraamalla rannikkoalueita tai seuraamalla valaita, jäälauttoja tai ajopuita. Viikinkien tiedetään käyneen Vienanmerellä ja mahdollisesti he löysivät Huippuvuoret. Viikingit asuttivat myös Islannin ja Grönlannin ja kävivät Pohjois-Amerikassa.[6] Suhteen alkuasukkaina olleisiin intiaaneihin muodostuttua vihamieliseksi, asutusta Pohjois-Amerikkaan ei kuitenkaan syntynyt. Ilmaston huonontuessa myös Skandinaavien varhaiset Grönlannin siirtokunnat tuhoutuivat. Sen sijaan Islannin skandinaavinen asutus säilyi. Kirjassaan Romahdus: Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä Jared Diamond arvioi viikinkien Grönlannin siirtokuntien tuhon syyksi ilmaston kylmenemisen ohella heidän huonon kykynsä sopeuttaa elinkeinonsa paikallisiin oloihin toisin kuin heidän skrælingeiksi nimittämänsä eskimot, jotka olivat sopeutuneet paikallisiin oloihin paremmin. Viikinkien Grönlannin arktiselta alueelta Eurooppaan kuljettamiin kauppatavaroihin kuuluivat muun muassa mursun syöksyhampaat ja elävät jääkarhut.[7]
Luoteisväylä ja koillisväylä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1500-luvulla eteläiset merialueet olivat Espanjan ja Portugalin hallinnassa. Näin ollen englantilaisilla heräsi ajatus päästä luoteisesta, Pohjois-Amerikan pohjoispuolitse Tyynellemerelle. Tuolloin tehdyillä tutkimusmatkoilla päästiin pisimmillään Hudsoninlahdelle ja Baffininlahdelle. Luoteisväylää tutkivat muun muassa James Clark Ross ja John Ross.[8] Luoteisväylää tutkivat myös William Edward Parry[9] ja John Franklin. Franklinin kaksi tutkimusmatkaa onnistuivat, mutta kolmannella retkellä Franklin retkikuntineen kuolivat. Franklinin retkikuntaa ryhdyttiin etsimään ja lopulta selvisi, että he olivat kuolleet Kanadan rannikolle.[10] Myöhemmin englantilaiset kiinnostuivat Koillisväylästä, Skandinavian ja Siperian pohjoispuolisesta merireitistä. Hieman myöhemmin myös hollantilaiset kiinnostuivat koillisväylästä. Sekä englantilaiset että hollantilaiset tutkimusmatkailijat pääsivät tuolloin pisimmillään Novaja Zemljan seudulle. Henry Hudson tutki sekä Koillis- että Luoteisväylää.[11] Luoteisväylää tutki myös Jacques Cartier.[12] Eräs hollantilainen Koillisväylän tutkija oli Willem Barents.[13][14]
Venäläiset tutkimusmatkailijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Varhaisin tiedetty venäläisten tekemä purjehdusretki Norjaan tehtiin 1320. 1600- ja 1700-luvuilla venäläiset tutkivat Siperian suuria jokia ja Jäämeren rannikkoa. 1700-luvun lopulla Venäjä valloitti Alaskan. Beringinsalmea tutkivat Semjon Dežnjov ja tanskalaissyntyinen Vitus Bering.[15][16]
Tyynenmeren länsirannikko ja arktiset alueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun Venäjä laajeni Alaskaan, lähelle englantilaisten siirtokuntia, englantilaiset heräsivät tilanteeseen. Tyynenmeren länsirannikko oli kiinnostanut englantilaisia ennenkin, mutta nyt siitä kiinnostuttiin erityisesti. Tätä aluetta tutki muun muassa James Cook. Britanniassa kiinnostuttiin myös Grönlannin lähialueista. 1818 David Buchanin retkikunta tutki Grönlannin itäpuolista aluetta ja pyrki pääsemään mahdollisimman pohjoiseen. John Rossin retkikunta tutki Grönlannin länsipuolisia alueita. Luoteisväylää alettiin tutkimaan uudestaan 1800-luvun alussa päästiin Beringinsalmelle saakka ja siitä läpi.[17]
Pohjoisnapa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Tutkimusmatkat pohjoisnavalle
1800-luvun lopulla kiinnostuttiin pohjoisnavasta. Tuolloin oletettiin Golfvirran vaikutuksen olevan suurempi kuin se todellisuudessa on ja pohjoisnavalle oletettiin olevan avoin reitti.
Weyprecht ja Payer[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itävaltaunkarilainen Karl Weyprechtin ja Julius von Payerin retkikunta yritti löytää tällaista avointa reittiä Huippuvuorten ja Novaja Zemljan välistä. He pääsivätkin Jan Mayenin saaren pohjoispuolella sijaitsevalle Rudolfin saarelle saakka.
Jäälauttojen mukana purjehtiminen ja jääpurjehdus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tämän jälkeen George Washington De Long yritti purjehtia navalle jäälauttojen mukana Pohjois-Amerikan länsirannikolta käsin. Hänen laivansa kuitenkin haaksirikkoutui. Myös norjalainen Fridtjof Nansen yritti purjehtia navalle jäälauttojen mukana.[18]
De Longin laivan Jeanetten jäännökset ajelehtivat napajäätikön yli Grönlannin rannikolle. Tästä Nansen sai idean yrittää purjehtia navalle jäätikköä myöten. Hän ei kuitenkaan onnistunut pääsemään navan suuntaan.[19]
Fram[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nansenin laiva, joka oli nimeltään Fram, oli aikansa kehittynein polaarilaiva. Sen runko oli rakennettu kestäväksi merijäähän kiinni jäätymistä. Se oli myös rakenteeltaan muotoiltu siten, että se kesti jäiden puristusta.[20]
Lähelle pohjoisnapaa pääsy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Todennäköisesti lopulta Robert Peary onnistui pääsemään lähelle pohjoisnapaa 1909.[21]
1900-luvun alun tutkimusmatkailijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pohjoista jäämerta tutkivat myös norjalainen Roald Amundsen, grönlantilainen Knud Rasmussen ja suomalaissyntyinen, sittemmin Ruotsiin muuttanut Adolf Erik Nordenskiöld 1900-luvun alussa.[22][23] Amundsen lensi pohjoisnavan yli lentokoneella 1926. Aiemmin hän oli käynyt etelänavalla 1911 ja näin ollen hän oli ensimmäinen ihminen, joka oli käynyt molemmilla navoilla.[24]
Keripukki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Menneinä aikoina merenkävijöitä vaivasi usein keripukki, joka oli varsinkin napaseuturetkeilijöiden vaiva. Eräs kokenut venäläinen kalastaja, joka oli mukana 1734 Huippuvuorille matkanneessa retkikunnassa, tiesi joidenkin ruoka-aineiden torjuvan keripukkia. Nämä olivat raaka liha, peuran veri ja rohtokuirimo. Vasta 1900-luvulla tiedettiin, että keripukin syy on pitkäaikainen C-vitamiinin puutos.[25][26]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Matti Lainema, Juha Nurminen, Helsinki, WSOY, Ultima Thule: Pohjoiset löytöretket, 2001, ISBN 951-0-23925-9
- David John, suom. Timo Hautala, Dorling Kingsley, suom. toim. WSOY, Suuret tutkimusmatkat, 2011, ISBN 978-951-0-37674-4
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Diarmid, Jare: Romahdus: Kuinka yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä. Alkuperäinen teos:Collapse: How societies choose to fail or succeed, 2005. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2007 (2. painos). ISBN 952-5202-84-4.
- ↑ Karen Ryan: An overwiev of Paleoeskimo architectural remains in the Central Canada Low Arctic 2014. Consortium Érudit. Viitattu 20.11.2014. (englanniksi)(ranskaksi)
- ↑ Matti Lainema, Juha Nurminen: Ultima Thule: Pohjoiset löytöretket, s. 39. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-1-23925-9.
- ↑ Pytheas 2014. Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Ultima Thule, s. 51–52
- ↑ Viikinkilaivat 2014. Rosala Viking Center. Viitattu 20.11.2014. [vanhentunut linkki]
- ↑ Romahdus
- ↑ Ross, Sir James Clark Dictionary of Canadian Biography. University of Toronto. Viitattu 20.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Robert E. Johnson: Parry, Sir William Edward Dictionary of Canadian Biography. 1985. University of Toronto. Viitattu 23.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Clive Holland: Franklin, Sir John Dictionary of Canadian Biography. 1988. University of Toronto. Viitattu 23.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Henry Hudson History. 2014. A&E Television Networks. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Jacques Cartier History. 2014. A&E Television Networks. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Willem Barents 2004. The Encyclopedia.com. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Alasdair Macleod: Suuret tutkimusmatkat, s. 286–289, 292–293. Suomeksi toimittanut WSOY. Suomentanut Timo Hautala. Lontoo: Dorling Kingsley, 2011. ISBN 978-951-0-37674-4.
- ↑ Prominent Russians: Semyon Dezhnyov RT Russiapedia. 2005–2011. Tv Novosti. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Vitus Bering 14.6.2013. Encyclopǣdia. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Ultima Thule, s. 180–183
- ↑ Margaret Ellson Davies: Fridtjof NansenArkistoitu kopio Polar Expeditors. The Fram Museum. Arkistoitu 16.12.2013. Viitattu 20.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Ultima Thule, s. 246–271
- ↑ The First Fram Expedition Polar Expeditions. Fram Museum. Arkistoitu 29.11.2014. Viitattu 20.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Ultima Thule, s. 283
- ↑ Valto A. Peiponen: Pohjoisnavan jääkalotti, luoteisväylä ja ilmastonmuutos Tieteessä tapahtuu 2014. 2011. Tieteellisten seurain valtuuskunta. Viitattu 20.11.2014.
- ↑ Nordenskiöld ja KoillisväyläArkistoitu kopio 29.6.2013. Kansallinen vastarinta. Arkistoitu 4.12.2014. Viitattu 20.11.2014.
- ↑ Suuret tutkimusmatkat, s. 302–305
- ↑ C-vitamiinin historia ja keripukki C-vitamiini. 6.8.2007. Viitattu 21.11.2014.
- ↑ Ultima Thule, s. 243