Arginiinimeripihkahapposyntetaasi
Arginiinimeripihkahapposyntetaasi on entsyymi, joka osallistuu eliöissä solujen sisältävän liiallisen ammoniakin poistoon osana ureakiertoa. Entsyymi katalysoi arginiinimeripihkahapon muodostumista kahdesta aminohaposta: sitrulliinista ja asparagiinihaposta. Energian lähteenä reaktiossa toimii ATP-molekyyli, joka hydrolysoituu AMP:ksi ja pyrofosfaatti-ioniksi.[1] Arginiinimeripihkahapposyntetaasin EC-numero on EC 6.3.4.5 ja CAS-numero 9023-58-9[2].
Ominaisuudet ja toimintamekanismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ihmisellä arginiinimeripihkahapposyntetaasi on rakenteeltaan tetrameeri eli koostuu neljästä alayksiköstä ja entsyymin molekyylimassa on noin 180–185 kDa. Entsyymi vaati toimiakseen magnesium-ioneja, jotka muodostavat kompleksin ATP-molekyylin kanssa.[2] Arginiinimeripihkahapposyntetaasin katalysoimassa reaktiossa sitrulliinin amidiryhmän karbonyylihiili reagoi nukleofiilisella substituutiolla ATP:n kanssa muodostaen sitrulliinin adenosiinimonofosfaattijohdannaisen, joka on rakenteeltaan iminium-ioni, ja pyrofosfaatti-ionin. Seuraavassa vaiheessa asparagiinihappo reagoi additioreaktiolla tämän välituotteen kanssa aminoryhmällään ja muodostuvasta tetraedrimäisestä välivaiheesta poistuu adenosiinimonofosfaatti ja muodostuu arginiinimeripihkahappo.[3]
Harvinainen arginiinimeripihkahapposyntetaasin puutos johtaa elimistön sitrulliini- ja ammoniakkipitoisuuden kasvuun eli sitrullinemiaan. Tauti voidaan todeta mittaavalla plasman sitrulliinipitoisuus, joka arginiinimeripihkahapposyntetaasin puutostilassa on tyypillisesti yli 1 mmol/l. Taudin esiintyvyys on noin 1:57 000. Sairaus periytyy autosomaalisesti.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Jeremy M. Berg, John L. Tymoczko & Lubert Stryer: Biochemistry, 6th Edition, s. 662. W. H. Freeman and Company, 2006. ISBN 978-0-7167-8724-2. (englanniksi)
- ↑ a b EC 6.3.4.5 - Argininosuccinate synthase Brenda. Viitattu 24.1.2014. (englanniksi)
- ↑ John McMurry & Tadhg P. Begley: The organic chemistry of biological pathways, s. 230–231. Roberts and Company Publishers, 2005. ISBN 978-0974707716. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 24.1.2014). (englanniksi)
- ↑ Anna Siitonen & Matti K. Salo: Perinnölliset ureakiertotaudit Suomessa. Duodecim, 2004, 120. vsk, s. 61–70. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.1.2014.