Apuvelvoite

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Apuvelvoite eli sivuvelvoite on sopimuksen aikaansaama velvollisuus, jonka tarkoituksena on edistää päävelvoitteena olevaa suoritusta. Pohjoismaissa apuvelvoitteita ei säännellä eikä niillä ole oikeusseuraamuksia. Apuvelvoitteen rikkomisesta voi seurata vain vahingonkorvaus tai sopimuksen purku. Apuvelvoitteen noudattamatta jättämistä ei useinkaan pidetä olennaisena sopimusrikkomuksena. Apuvelvoitteita ovat

  • tiedonantovelvollisuus
  • myötävaikutusvelvollisuus
  • velkojan velvoitteet
  • ilmoitus- ja reklamaatiovelvollisuudet, jotka johtuvat sopimusoikeuden lojaliteettiperiaatteesta
  • huolenpitovelvollisuus toisen omaisuudesta irtaimen kaupassa
  • kuitin luovutusvelvollisuus suorituksen vastaanottamisesta tai saamisen lakkaamisesta
  • vastapuolelle syntyviä vahinkoja estävät suojeluvelvoitteet esimerkiksi sopimusta täytettäessä.[1]

Apuvelvoite voi olla sopimuksen purkuperusteena esimerkiksi silloin, kun puretaan työsopimus tai koneenvuokrasopimus. Työsopimus voidaan purkaa muun muassa työvelvoitteen laiminlyönnin, työntekijän päihtymyksen tai törkeän käytöksen vuoksi (työsopimuslaki, 55/2001, 7:2). Huoneenvuokrasopimus voidaan purkaa vaikkapa maksamattomuuden, häiritsevän elämän tai huoneiston huonon hoidon vuoksi (laki asuinhuoneiston vuokrauksesta, 481/1995, 61 § ja laki liikehuoneiston vuokrauksesta, 482/1995, 48 §). Sopimuksen purkamista ei yleensä voi estää diskulpaatiolla eli todistamalla, ettei sopimuksen noudattamatta jääminen ole johtunut velallisen tahallisuudesta tai tuottamuksesta.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa I palstat 26–27.
  2. Erkki Aurejärvi & Mika Hemmo: Velvoiteoikeuden oppikirja, Condictio 1998, ISBN 951-95570-1-6, sivut 99–100.