Antti Isotalo (jääkäri)
| Antti Isotalo | |
|---|---|
 |
|
| Syntynyt | 13. tammikuuta 1895 Alahärmä |
| Kuollut | 17. maaliskuuta 1964 Seinäjoki |
| Ammatti ennen värväytymistä |
maanviljelijä |
| Liittymispäivämäärä | 20. lokakuuta 1915 |
| Komppania | 1. komppania |
| Taistelut jääkäriaikana |
Asemasota Misse-joella |
| Korkein arvo jääkäriaikana |
hilfsgruppenführer |
| Palasi Suomeen | 25. helmikuuta 1918 |
| Arvo Suomeen tultaessa |
varavääpeli |
| Korkein sotilasarvo | luutnantti |
Antti Isotalo (13. tammikuuta 1895 Alahärmä – 17. maaliskuuta 1964 Seinäjoki) oli alahärmäläinen jääkäriluutnantti ja heimosoturi. Antti Isotalo oli kuuluisan puukkojunkkarin Antti Isotalon pojanpoika; hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juha Isotalo ja Adolfiina Ekola. Antti Isotalo sai kotitilansa isännyyden vuonna 1908, kun hänen isänsä Juha kuoli puukotettuna. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Hilma Ritalan kanssa. Oman ilmoituksensa mukaan hän oli puoluekannaltaan "puolueeton antikommunisti".[1]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Opinnot
Isotalo kävi kansakoulun ja kansakoulun jatkokoulun sekä 4-viikkoisen maanviljelyskurssin.[2][3]
[muokkaa] Jääkärikausi
Isotalo lähti matkalle Saksaan Ruotsin kautta ja liittyi vapaaehtoisena sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:ään 20. lokakuuta 1915. Hänet liitettiin 1. komppaniaan.[2][3]
Isotalo komennettiin 21. marraskuuta 1915 väärennetyn passin turvin Suomeen ja Ruotsiin järjestämään värväys- ja etappitoimintaa. Väärennetyn henkilöllisyytensä turvin hän kykeni esiintymään julkisestikin nuorisoseurain järjestämissä tilaisuuksissa rohkaisemassa tulevia Saksaan lähtijöitä. Hän värväsikin kymmeniä uusia Saksaan lähtijöitä komennuksensa aikana. Takaisin komppaniaansa Saksassa hän palasi, koska joutui miltei pidätetyksi santarmien toimesta. Komppaniaansa hän ilmoittautui heinä-elokuun vaihteessa vuonna 1916 ja siirtyi komppanian mukana rintamalle, missä hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, josta hänet komennettiin 17. elokuuta 1916 uudelleen Suomeen erikoistehtäviin. Hän joutui kuitenkin palaamaan Ruotsin puolelle jo tammikuussa tultuaan melkein pidätetyksi.[2][3]
Takaisin Saksaan hän palasi 9. helmikuuta 1917 omaan komppaniaansa ja osallistui Polangenissa järjestetylle erikoiskurssille. Ennen Suomeen paluuta Jääkäripataljoonan vannoessa sotilasvalansa Suomen armeijalle Liepajan Trinitatis-kirkossa 13. helmikuuta 1918 Antti Isotalo toimi pataljoonan lippualiupseerina.[2][3]
[muokkaa] Suomen sisällissota
Isotalo astui Saksassa Suomen armeijan palvelukseen 11. helmikuuta 1918 varavääpeliksi ylennettynä ja saapui 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana Vaasaan. Hänet komennettiin sisällissotaa käyvään Valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi 2. Jääkärirykmentin 4. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan ja otti osaa taisteluihin Kalevankankaalla missä hän haavoittui pahasti vasempaan reiteensä 28. maaliskuuta 1918 eikä enää kyennyt jatkamaan palvelustaan sodan aikana.[2][3]
Lokakuussa 1918 Isotalo erosi armeijasta. Hän alkoi viljellä maatilaansa ja oli Alahärmän suojeluskunnan paikallispäällikkönä. Isotalo ei voinut vammansa vuoksi osallistua Vienan retkeen ja oli jo menossa Viron vapaussotaan mutta alkoikin värvätä väkeä Aunuksen retkelle. Aunuksessa hän toimi komppanian vahvuisen joukkonsa johtajana. Isotalo osallistui vielä Itä-Karjalan kansannousuun heimosotureista kootun joukon johtajana 1921–1922.[2][3]
Sotien välisenä aikana Isotalo kävi Australiassa kirvesmiehenä 1924–1927, meni naimisiin ja sai kolme poikaa ja tyttären. Hän oli pankinjohtajana ja Alkon tehtävissä. Isotalo osallistui Lapuan liikkeen ja IKL:n toimintaan ja oli mukana Mäntsälän kapinassa pohjalaisjoukkonsa johtajana.[2][3]
Talvisotaan Isotalo ei osallistunut vatsahaavan vuoksi paitsi sodan aikana Seinäjoen varuskunnan komendanttina ja sen lopulla toimi hetken aikaa Kannaksella jääkäritoverinsa ja ystävänsä Matti Laurilan rykmentin esikunnassa. Jatkosodassa hän taisteli luutnanttina Itä-Karjalassa ja kotiutettiin iän perusteella kesäkuussa 1942.
Toisen maailmansodan jälkeen Isotalo oli Alkon paikallisjohtajana 1945–1958. Antti Isotalo kuoli Seinäjoella 17. maaliskuuta 1964.
Kuten isoisänsä myös pojanpoika on päässyt laulun aiheeksi: Kuularuiskulaulussa lauletaan: "Tuli Isontalon Antti Härmästä päin / kera joukkojen rynnistäväin."[4]
[muokkaa] Sisällissodan jälkeinen aika
Isotalo oli sisällissodan jälkeen sairaalassa ja sairaslomalla, mutta oli edelleen 2. Jääkärirykmentin kirjoissa, josta rykmentistä muodostettiin myöhemmin Porin jalkaväkirykmentti 2. Hän erosi armeijan palveluksesta 4. marraskuuta 1918, jonka jälkeen hän hoiti Alahärmän suojeluskunnan paikallispäällikön tehtäviä. Kyseisessä toimessa Isotalo värväsi vuoden 1919 alussa Etelä-Pohjanmaalta miehiä Viron vapaussodan avustusretkikuntiin. Kauaa ei Isotalo malttanut olla pois sotatantereilta, vaan liittyi Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan kevättalvella 1919, jossa hän toimi komppanianpäällikkönä I pataljoonan 1. komppaniassa. Retkikunnalla hän muun muassa läksi joukkueensa kera, mukanaan kaksi kevyttä konekivääriä Mantsilasta Laatokan jäätä pitkin vihollisen selustaan, missä hän nousi maihin Pisin kylässä ja hyökkäsi Mäkriän kylään. Tässä operaatiossa hän 23. huhtikuuta 1919. Haavoista toivuttuaan hän kävi Aunuksen kaupungista peräytyvien vihollisjoukkojen kimppuun ja yhtyi kaupungissa muuhun retkikuntaan. Retkikunnalla hän osallistui Aunuksen kaupungin puolustukseen sekä Tuuloksen rintamalla käytyihin taisteluihin retkikunnan perääntymiseen saakka sekä toimi johtajana Rajakonnun seutua hallussaan pitäville joukoille. Myöhemmin hän muodosti itsenäisen komppanian, jonka päällikkönä hän toimi 15. syyskuuta 1919 – 15. tammikuuta 1920 ja osallistui sen johtajana taisteluihin Porajärvellä.[2][3]
Heimosodista palattuaan hän toimi 1. syyskuuta 1921 – 15. helmikuuta 1924 paikallispäällikkönä Alahärmän suojeluskunnassa. Kauan ei Isotalo viihtynyt rauhantöissä, kun veri veti jälleen sotaisempiin tehtäviin ja hän liittyi Itä-Karajalassa heimosotia käyviin joukkoihin talvella 1921. Sotaretkellä hän toimi noin kolmen kuukauden ajan Metsäsissirykmentin hiihtopataljoonan komentajana. Sotaretkiltä palattuaan hän muutti vuonna 1924 Australiaan, jossa hän työskenteli kirvesmiehenä vuoteen 1927 saakka, jolloin hän palasi takaisin Suomeen. Paluunsa jälkeen hän työskenteli aluksi metsätyönjohtajana vuoteen 1928 saakka, jonka jälkeen hän toimi Etelä-Pohjanmaan pankin Voltin konttorin esimiehenä vuoteen 1932 saakka. Myöhemmin hän toimi Alkon piiritarkastajana.[2][3]
[muokkaa] Talvi- ja jatkosota
Isotalo osallistui talvisotaan Seinäjoen varuskunnan komendanttina. Välirauhan aikana hän työskenteli siviilitoimessaan Alkon piiritarkastajana. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin yhdysupseeriksi heimosotureista koottuun Osasto K:n. Myöhemmin hän toimi aluepäällikkönä Itä-Karjalan sotilashallinnon esikunnan alaisessa Oulangassa Vienassa vuoteen 1942 saakka, jolloin hänet vapautettiin sotilaspalveluksesta ja kotiutettiin. Myöhemmin hän palasi siviilitoimeensa Alkon piiritarkastajaksi ja palveli toimessa vuoteen 1945, jolloin hän siirtyi Alkon paikallisjohtajaksi Seinäjoelle ja oli tehtävässä vuoteen 1958 saakka.[3]
Ylennykset ja kunniamerkit | Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
           |
|
[muokkaa] Lähteet
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
- Niinistö, Jussi: Isontalon Antti : eteläpohjalainen jääkäri, värväri ja seitsemän sodan veteraani. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2008. ISBN 978-951-746-979-1.
- Niinistö, Jussi: Suomalaisia soturikohtaloita. Helsinki : Suomalaisuuden liitto, 1998. ISBN 951-96348-5-1.
- Vahtola, Jouko: Nuorukaisten sota : Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-14850-8.
[muokkaa] Viitteet
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Antti Isotalo Suomalaisuuden liiton sivuilla.
