Anomaalinen monismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Anomaalinen monismi on ei-reduktionistinen fysikalistinen mielenfilosofinen teoria mielen ja ruumiin suhteesta. Sen mukaan henkinen ja fysikaalinen ovat kaksi toisiinsa palautumatonta tapaa kuvata ja selittää samoja asioita ja tapahtumia. Anomaalinen monismi yhdistää ontologisen monismin käsitteelliseen dualismiin eli ominaisuusdualismiin.[1][2]

Teoria on kaksiosainen. Sen mukaan henkiset tapahtumat ovat identtisiä fysikaalisten tapahtumien kanssa (fysikalismi), mutta ne ovat anomaalisia eli ne eivät ole tiukkojen fysikaalisten lakien säätelemiä (nomologinen ei-reduktionismi). Näin anomaalinen monismi on identiteettiteoria, johon ei kuulu samanlaista reduktionismia kuin toiseen identiteettiteorian muotoiluun, tyyppi-identiteettiteoriaan. Anomaalinen monismi on eräs esiintymäidentiteettiteorian muoto.[3]

Teoriaa esitti ensimmäisenä Donald Davidson artikkelissaan ”Mental events” (1970). Artikkelinsa julkaisun jälkeen Davidson on uudistanut teoriaansa ja sekä teorian tukijat että vastustajat ovat tehneet siitä omia muotoilujaan.

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klassinen identiteettiteoria (A) ja anomaalinen monismi (B) vertailussa. Identiteettiteoriassa jokainen yhden henkisen tyypin tokenin instantiaatio vastaa (nuolten osoittamalla tavalla) yhden fysikaalisen tyypin fysikaalista tokenia. Anomaalisessa monismissa token–token -vastaavuudet voivat olla tyyppi–tyyppi -vastaavuuksien ulkopuolella. Tuloksena on token- eli esiintymäidentiteetti.

Mielen (henkisen) ja ruumiin (fysikaalisen) suhdetta ja tarkemmin ottaen sitä, ovatko henkiset entiteetit identtisiä fysikaalisten kanssa, ja onko olemassa tiukkoja psykofysikaalisia eli sekä henkisen että fysikaalisen alueella vaikuttavia lakeja, tarkasteltaessa on mahdollista erottaa neljä eri luokkaa olevia teorioita: (1) nomologinen monismi, jonka mukaan on olemassa tiukkoja korreloivia lakeja, ja korreloivat entiteetit ovat identtisiä (materialismi); (2) nomologinen dualismi (interaktionismi, dualismi, epifenomenalismi); (3) anomaalinen dualismi, jonka mukaan ei ole olemassa henkistä ja fysikaalista korreloivia lakeja, ja henkiset ja fysikaaliset substanssit ovat erilliset (kartesiolainen dualismi); ja (4) anomaalinen monismi, jonka mukaan on olemassa vain yhtä luokkaa olevia entiteettejä, mutta joka kieltää määritelmällisen tai nomologisen reduktion.

Davidsonin mukaan anomaalinen monismi oli vastaus ruumiin ja mielen ongelmaan. Määritelmällisen tai nomologisen reduktion kieltäminen tarkoitti seuraavaa: Identiteettiteorioiden mukaan jokainen henkinen tapahtuma on jokin fysikaalinen tapahtuma, ja tällöin jotain tapahtumaa, kuten sen ajattelemista että lumi on valkoista, voidaan luonnehtia kahdella tavalla: (1) henkilö ajattelee, että lumi on valkoista (henkinen tapahtuma), ja (2) henkilön neuroneissa kulkee hermoimpulsseja (fysikaalinen tapahtuma). On siis olemassa vain yksi tapahtuma, jota voidaan luonnehtia sekä henkisin että fysikaalisin käsittein. Jos henkiset tapahtumat ovat fysikaalisia tapahtumia, ne voidaan ainakin periaatteessa selittää ja ennustaa, kuten kaikki fysikaaliset tapahtumat, perustuen fysikaalisiin lakeihin. Anomaalisen monismin mukaan tapahtumia ei voi kuitenkaan selittää tai ennustaa henkisin käsittein, kuten ajattelun, haluamisen tms. muodossa, kuvattuna, vaan pelkästään fysikaalisin käsittein kuvattuna. Tämä erottaa anomaalisen monismin muista fysikalistisen monismin muodoista.

Davidsonin klassinen argumentti anomaalisen monismin puolesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Davidsonin argumentti oman ei-reduktiivisen fysikalisminsa tueksi nojautuu kolmeen periaatteeseen:[4][3]

  1. kausaalisen vuorovaikutuksen periaate: on olemassa sekä henkisestä fysikaaliseen että fysikaalisesta henkiseen suuntautunutta kausaalista vuorovaikutusta.
  2. kausaation nomologisuuden periaate: kaikki tapahtumat ovat kausaalisissa suhteissa toisiinsa ehdottomien lakien mukaisesti.
  3. mentaalisen anomaalisuuden periaate: ei ole olemassa psykofysikaalisia lakeja jotka liittävät henkisen fysikaaliseen sellaisenaan.

Kausaalinen vuorovaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen periaatteen mukaan jotkut henkiset tapahtumat ovat kausaalisessa vuorovaikutuksessa joidenkin fysikaalisten tapahtumien kanssa.[4] Periaate seuraa Davidsonin tapahtumien ontologiaan ja henkisten (erityisesti propositionaaliset asenteet) ja fysikaalisten tapahtumien suhteen luonteeseen liittyvistä näkemyksistä.

Davidsonin tapahtumien ontologiaan liittyvän näkemyksen mukaan tapahtumat (päinvastoin kuin oliot ja asiaintilat) ovat perustavanlaatuisia, palautumattomia henkisen ja fysikaalisen todellisuuden entiteettejä. Hänen alkuperäinen teoksessa Actions and Events esittämänsä näkemys oli, että tapahtumat tulee yksilöidä niiden kausaalisten voimien perusteella. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki tapahtumat ovat toisten tapahtumien aiheuttamia ja aiheuttavat toisia tapahtumia, ja ensi sijassa tämä määrittää sen, mikä tapahtuma on. Myöhemmin Davidson hylkäsi tämän näkemyksen ja siirtyi kannattamaan näkemystä, jonka mukaan tapahtumat tulee yksilöidä aika-avaruudellisen paikallisuuden perusteella, mutta hänen kausaalisen vuorovaikutuksen periaatteensa vaikuttaa silti edellyttävän jonkinlaista sitoutumista kausaalisuuden perusteella tehtävään yksilöintiin.

Toinen Davidsonin tapahtumien ontologiaan liittyvä puoli on, että tapahtumalla on ääretön määrä ominaisuuksia tai piirteitä. Sellainen tapahtuma kuin ”valojen laittaminen päälle valokatkaisijasta” ei tule kuvatuksi kokonaisuudessaan annetulla lauseella. Sen sijaan ”valojen laittaminen päälle valokatkaisijasta” liittyy sellaisiin tapahtumiin kuin ”huone tulee valaistuksi”, ”keittiössä oleva murtovaras säikähtää” jne. Koska fysikaalinen tapahtuma tai teko, kuten valojen laittaminen päälle, voi liittyä suureen määrään erilaisia henkisiä tapahtumia (syitä), jotka voivat mahdollisesti rationalisoida teon a posteriori, kuinka on mahdollista valita todellinen syy sille, että laitoin valot päälle, eli mikä tapahtuma oli aikaansaava syy? Davidsonin mukaan aikaansaava syy on tällaisessa tapauksessa se tietty syy joka aiheutti teon tapahtumisen. Laitoin valot päälle koska halusin nähdä paremmin; ei siksi että olisin halunnut varoittaa murtovarasta. Jälkimmäinen on vain sivuvaikutus.

Davidsonin mukaan koska X tulee tulkita samaksi kuin X on aikaansaava syy, ja näin liitämme henkisiin tapahtumiin kyvyn olla kausaalisessa vuorovaikutuksessa, aikaansaavana syynä. Henkiset tapahtumat ja tilat selittävät toimintaa tekemällä sen rationaaliseksi toimijan uskomusten ja päämäärien valossa.[4]

Kausaation nomologisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen periaate vaatii, että kausaliteetin osapuolena olevat tapahtumat, syy ja seuraus, ovat ehdottomien lakien mukaisia.[4] Alun perin Davidson oletti tämän periaatteen todeksi, mutta katsoi myöhemmin tarpeelliseksi pyrkiä oikeuttamaan se loogisesti.

Ehdottomat lait[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun jokin tapahtuma E1 liittyy kausaalisesti johonkin toiseen tapahtumaan E2, Davidsonin mukaan tulee olla olemassa laki niin että (C1 \and D1) \rightarrow D2, missä C1 edustaa esiehtoja; D1 on E1:n kuvaus joka on, kun C1 on annettu, riittävä lajin D2 tapahtuman esiintymiselle; ja D2 on E2:n kuvaus.[4]

Davidson tarkoitti kausaliteetin nomologisuuden periaatteen sellaiseksi, että se sisältää myös sekä ajallisen seurannon että reduktionismista luovuttaessa vaaditut siltalait. Koska Davidson kielsi sen, että mitkään tällaiset lait voisivat sisältää henkisiä predikaatteja (mukaan lukien sellaiset lait kuten (M1 \and M2) \rightarrow M3 missä kaikki predikaatit ovat henkisiä, ja henkistä ja fysikaalista sekoittavat lait kuten (M1 \and M2 \rightarrow P1) ja (P1 \and P2 \rightarrow M1)), tästä seuraa, että sellaiset siltalait kuten ”P1 \rightarrow M1”, ”M1 \rightarrow P1” tai ”M1 jos ja vain jos P1” on suljettava pois.

Henkiset predikaatit voivat kuitenkin olla sallittuja ns. ”suojalaeissa”, jotka ovat ehdottomia lakeja ceteris paribus. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka yleistys ((M1 \and M2 \rightarrow P1) on oikeutettavissa ceteris paribus, sitä ei kuvata esimerkiksi muodossa (P2 \and P3 \and M1 \and M2 \and M3) \rightarrow P1.

Kausaation nomologisuuden oikeutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Davidson puolusti kausaation nomologisuutta hyödyntämällä Curt John Ducassen (1926) yritystä määritellä singulaariset kausaaliset suhteet ilman vetoamista peittäviin lakeihin. Ducassen kuvaus syystä perustui ajatukseen muutoksesta. Jokin tietty tapahtuma C on jonkin seurauksen E syy jos ja vain jos C oli ainoa muutos joka tapahtui E:n välittömässä ympäristössä juuri ennen E:n tapahtumista. Näin esimerkiksi tulitikun raapaisu on tulitikun syttymisen syy siinä määrin kun raapaisu on ainoa muutos joka tapahtuu tulitikun välittömässä läheisyydessä.

Davidson käänsi tämän toisin päin ja kysyi, eikö ennemmin käsityksemme muutoksesta perustu lakeihin. Ensinnäkin hän katsoi, että muutos on vain lyhyempi ilmaisu predikaatin muutokselle, niin että muutos tapahtuu vain kun predikaatti joka on tosi (epätosi) jollekin oliolle myöhemmin tulee epätodeksi (todeksi) tälle oliolle. Toiseksi, käsitys muutoksesta on itsekin muuttunut ajan myötä: newtonilaisessa fysiikassa jatkuva liike oli muutosta, mutta ei aristoteelisessa fysiikassa. Näin muutos on teoriasidonnaista ja edellyttää taustalla olevan käsityksen laeista. Koska muutos on perustava syyn käsitteelle ja riippuvaista laeista, seurauksena myös syy on riippuvainen laeista.

Mentaalisen anomaalisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmas periaate ehdottaa, ettei henkistä voi liittää fysikaaliseen psykofysikaalisilla laeilla katkeamattoman ketjun kautta niin, että henkiset tapahtumat voitaisiin selittää ja ennustaa tällaisten lakien avulla toisten tapahtumien perusteella.[4] Tämä periaate perustui kahteen muuhun ajatukseen, joita Davidson kannatti: henkisen normatiivisuuteen ja semanttiseen holismiin.

Normatiivisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propositionaaliset asenteet ovat rationaalisuuden alaisia, ja siksi jos johonkin henkilöön liitetään jokin uskomus, laupeuden periaatteen mukaan häneen on liitettävä myös kaikki muut uskomukset jotka ovat ensin mainitun uskomuksen loogisia seuraamuksia. Emme kuitenkaan voi koskaan saada kaikkea mahdollista todistusaineistoa, jonka perusteella voisimme liittää henkisiä tiloja johonkin ihmiseen, koska ne ovat alisteisia kääntämisen epämääräisyydelle ja prosessiin liittyy huomattava määrä subjektiivisuutta. Fysikaaliset prosessit sen sijaan ovat deterministisiä ja deskriptiivisiä ennemmin kuin normatiivisia, ja siksi niiden selityspohja on suljettu ja lakien määräämä.

Holismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vincenzo Fano on esittänyt, että mieleen liittyvästä holismista seuraa anomalismi. Fano kehottaa meitä ajattelemaan esimerkkinä, kuinka pituus liitetään pöytään. Tämän tehdäksemme meidän tulee olettaa joukko lakeja, jotka liittävät pöydän ja mittaamisen toisiinsa: pöydän pituus ei vaihtele mittauksen aikana, pituuden tulee olla kvantitatiivinen, ilmaisun ”pidempi kuin” tulee olla epäsymmetrinen, transitiivinen relaatio ja niin edelleen. Olettamalla nämä lait ja suorittamalla muutamia toimintoja, saavutamme lopputuloksen, jossa pöydän pituus on mitattu. Prosessi on hyvin holistinen. Esimerkiksi mitatessamme voimme huomata, että pöytä on paljon kuumempi kuin mittalaite, jolloin jälkimmäisen pituus on saattanut muuttua kosketuksesta. Tällöin mittalaitteen lämpötilaa olisi muutettava. Jossain tapauksessa meidän on ehkä muutettava käyttämiämme lakeja. Tämä prosessi voi jatkua jonkun aikaa, kunnes olemme vakuuttuneita lopputuloksesta. Ei kuitenkaan riitä, että meillä on teoria pöydän ja mittalaitteen välisestä vuorovaikutuksesta. Meidän tulee myös liittää joukko ominaisuuksia itse pöytään: tietty lämpötila, kiinteys, sähkövaraus, jne. Jokaisen ominaisuuden liittäminen pöytään tuo mukanaan lisäoletuksena toisia teorioita. Näin F:n liittäminen x:ään olettaa Px:n ja teorian  T_f , mutta Px puolestaan olettaa P'x:n ja  T_p jne. Seurauksena meillä on sarja predikaatteja F, P,  P' ,  P'' ... ja sarja teorioita   T_f ,  T_p ,  T_p' ...

Fanon mukaan tämä prosessi voisi vaikuttaa äärettömältä regressiolta, jos ei olisi niin, että teorioiden sarja  T_f + T_p + T_p' + T_p'' yhtyy lopulta teoriaksi T joka ei ole muuta kuin fysiikka kokonaisuudessaan. Sama pätee predikaatteihin, jotka yhtyvät joukoksi kaikkia mahdollisia fysikaalisia kvantiteetteja. Fano kutsuu tätä konvergentiksi holismiksi.

Seuraavaksi Fano kehottaa meitä ajattelemaan, kuinka uskomukset liitetään johonkin ihmiseen. Kuvitellaan esimerkiksi, että etsimme hyvää tieteellistä teoriaa rakkaussuhteelle. Haluamme tietää, uskooko Pekka, jota hänen tyttöystävänsä Liisa on juuri pettänyt, että suhde voisi vielä jatkua. Tapa, jolla saamme vastauksen kysymykseen, on yksinkertaisesti kysyä Pekalta, uskooko hän suhteen voivan jatkua. Hän sanoo ”ei”. Voimmeko tämän perusteella liittää Pekkaan uskomuksen ”suhde ei voi jatkua”? Emme, koska Pekka on todennäköisesti vihainen ja sekoittaa halunsa lopettaa suhde ja uskomuksensa toisiinsa. Kysymme häneltä siis, onko hän vihainen Liisalle. Hän sanoo ”kyllä”. Emme voi kuitenkaan liittää häneen uskomusta ”suhde voi jatkua”, koska emme tiedä, sekoittaako hän halunsa ja uskomuksensa toisiinsa. Siksi kysymme häneltä, onko hän vielä kuukauden päästä samaa mieltä. Pekka miettii hetken ja sanoo ”kyllä”. Tässä vaiheessa ajattelemme, että meillä on varma vastaus alkuperäiseen kysymykseen, koska Pekka mietti vastaustaan hetken. Pekka siis aikoo varmasti lopettaa suhteen. Ollaksemme varmoja, kysymme häneltä, mitä hänen mielessään liikkui silloin kun hän mietti asiaa. Pekka vastaa, että hän muisteli kaikkia niitä riitoja, joita hänen ja Liisan välillä oli ollut asian vuoksi. Joudumme palaamaan alkuperäiseen hypoteesiin, jonka mukaan Pekka on vihainen ja sekoittaa halunsa ja uskomuksensa toisiinsa.

Kuinka tämä kaikki voitaisiin formalisoida? Alussa liitimme predikaatin ”ei” Pekkaan suorana vastauksena kysymykseemme. Tämä on fysikaalinen predikaatti F. Voimme merkitä Pekkaan liitettyä uskomusta ”suhde ei voi jatkua” termillä m. Fx:stä ei voida johtaa mx:ää. Perustuen siihen ajatukseen, että henkilö joka on vihainen ei voi tarkastella omia mielipiteitään selvästi, kysyimme Pekalta, onko hän vihainen. Liitämme häneen henkisen predikaatin m1 ja fysikaalisen predikaatin F1 (vastauksen ”kyllä” kysymykseen, onko hän vihainen). Nyt voimme johtaa m1:n (tosiseikan, että Pekka on vihainen) F1:stä. Mutta m1:stä ja F1:stä ei voida johtaa sen enempää johtopäätöstä m (tosiseikkaa, että Pekka uskoo ”suhde ei voi jatkua”) kuin ei m. Jatkamme siis liittämällä häneen seuraavan fysikaalisen predikaatin F2 (myöntävä vastaus kysymykseemme, onko hän samaa mieltä vielä kuukauden päästä).

Predikaateista F2, F1 ja m1 haluaisimme johtaa ei m. Emme kuitenkaan olleet varmoja, mitä Pekka ajatteli mietintätaukonsa aikana, joten kysyimme häneltä, ja perustuen vastaukseen F3 johdamme m2 (että Pekka sekoittaa halunsa ja uskomuksensa toisiinsa). Tämä jatkuu loputtomiin. Johtopäätös on, että henkiseen liittyvä holismi on ei-konvergenttia ja siksi anomaalista suhteessa fysikaaliseen.

Ristiriidan ratkaiseminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Davidsonin esittämät kolme periaatetta näyttävät yhdessä muodostavan ristiriitaisen uskomusjoukon. Kahdesta ensimmäisestä periaatteesta nimittäin näyttää seuraavan suoraan, että täytyisi olla olemassa henkisten ja fysikaalisten tapahtumien välistä kausaalista vuorovaikutusta sääteleviä ehdottomia lakeja. Tämä on suoraan ristiriidassa kolmannen periaatteen kanssa. Davidsonin mukaan periaatteet eivät kuitenkaan välttämättä ole ristiriidassa keskenään. Tämä väite perustuu sille ajatukselle, että sama tapahtuma voidaan kuvata useilla eri tavoilla, eli eri sanastojen (esim. henkinen, fysikaalinen) avulla.[3]

Davidson erotti kausaaliset suhteet, jotka ovat ekstensionaalisia eivätkä riipu siitä tavasta millä ne kuvataan, lainkaltaisista suhteista, jotka ovat intentionaalisia ja riippuvat kuvaustavasta. Esimerkiksi ei ole olemassa mitään luonnonlakia, joka yhdistäisi yhdellä televisiokanavalla kello 18 kerrotun uutisen maanjäristyksestä kausaalisesti toisella televisiokanavalla kello 19 kerrottuun uutiseen erään rakennuksen romahtamisesta. Jos maanjäristys aiheutti rakennuksen romahtamisen, tämän selittävät jotkut fysikaaliset lait, mutta yhteyttä ei voi kuvata niin, että yhden televisiokanavan kertomat uutiset olisivat aiheuttaneet toisen televisiokanavan kertomat uutiset.

Samalla tavalla, henkiset ja fysikaaliset tapahtumat ovat kausaalisesti suhteessa toisiinsa, mutta eivät henkisten tapahtumien ominaisuudessa. Henkisillä tapahtumilla on selittäviä predikaatteja jotka ovat fysikaalisia, yhtä lailla kuin predikaatteja jotka ovat palautumattomasti henkisiä. Näin anomaalinen monismi on ominaisuusdualismin muoto, johon kuuluu myös ontologinen monismi.

Kritiikki ja vastaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jotkut ovat esittäneet vastaväitteenä, ettei anomaalinen monismi ole todellisuudessa fysikalismin muoto, koska se ei tarjoa takeita siitä, että kaikilla henkisillä tapahtumilla olisi fysikaalinen perusta. Vastaukseksi Davidson muotoili ajatuksen supervenienssistä. Henkiset ominaisuudet ovat riippuvaisia fysikaalisista ominaisuuksista, eikä korkeamman tason ominaisuuksissa voi tapahtua muutoksia ilman vastaavia muutoksia alemman tason ominaisuuksissa.

Ted Honderich on haastanut anomaalisen monismin voimakkaasti. Honderichin argumentti on helpointa ymmärtää käyttämällä hänen esimerkkiään anomaalisen monismiin itsensä kuvauksena: kuvitellaan tapahtuma, jossa kaksi päärynää laitetaan vaakaan, ja vaaka näyttää 500 grammaa. Jos tapahtuma kuitenkin kuvataan sanoilla ”kaksi vihreää ranskalaista asiaa saivat vaa'an näyttämään 500 grammaa”, vaikkakin tämä on totta, ei ole olemassa mitään lainkaltaista suhdetta päärynöiden vihreyden ja ranskalaisuuden ja toisaalta vaa'an näyttämän lukeman välillä.

Honderichin mukaan sanoessamme ”ei ole olemassa lainkaltaista suhdetta kahden tietynlaiseen kuvaukseen kuuluvan asian välillä” otamme tiettyjä ominaisuuksia ja huomautamme, että kaksi asiaa eivät ole suhteessa toisiinsa näiden tiettyjen ominaisuuksien osalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivät ne olisi lainkaltaisessa suhteessa joidenkin muiden ominaisuuksien osalta, kuten esimerkissä päärynöiden painon osalta. Tämän perusteella voimme muotoilla yleistyksen, jota Honderich kutsuu kausaalisesti relevanttien ominaisuuksien nomologiseksi luonteeksi. Tämän jälkeen voimme kysyä, mitkä ovat ne henkisten tapahtumien kausaalisesti relevantit ominaisuudet, jotka saavat aikaan fysikaalisia tapahtumia.

Koska Davidson uskoo, että henkiset tapahtumat ovat kausaalisesti vaikuttavia (eli hän hylkää epifenomenalismin), silloin henkisten tapahtumien itsensä (henkisten tapahtumien henkisten ominaisuuksien) tulee olla kausaalisesti relevantteja ominaisuuksia. Jos kuitenkin hyväksymme kaksi ensimmäistä argumenttia anomaalisen monismin puolesta, mukaan lukien henkisen kausaalinen vaikuttavuus, sekä kausaalisesti relevanttien ominaisuuksien periaatteen, seurauksena on anomaalisen monismin kieltäminen, koska tällöin on olemassa psykofysikaalisia lainkaltaisia yhteyksiä. Toisaalta, jos haluamme pitää kiinni anomaalisesta monismista, tällöin meidän olisi hylättävä henkisten tapahtumien kausaalinen vaikuttavuus ja hyväksyttävä epifenomenalismi.

Tällaisiin argumentteihin Davidson on vastannut muotoilemalla anomaalisen monismin uudelleen, puolustamalla parannettua versiota teoriasta artikkelissaan ”Thinking Causes” (1993). Hän huomauttaa, että epifenomenalismiin liittyvässä ongelmanasettelussa on virhe, koska se sekoittaa käsitteen ”jonkun johdosta” (tai ”välttämätön jollekin”) ajatukseen siitä että tapahtuma on vastuussa toisesta. Honderichin esimerkki päärynöistä ja vaa'asta on Davidsonin mukaan puolestaan huono siksi, että se ottaa huomioon vain yhden vaikutuksen, vaa'an näyttämän lukeman muuttumisen. Davidsonin mukaan tässä tapauksessa kausaalisesti relevantteja ominaisuuksia olisivat väri, muoto ja muut päärynän muutoin epärelevantit ominaisuudet. Se mikä on relevanttia tai epärelevanttia riippuu osittain siitä, mikä on selittämispyrkimyksen asiayhteys.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Davidson, D. (1970): "Mental Events", teoksessa Actions and Events, Oxford: Clarendon Press, 1980.
  • Davidson, D. (1993): "Thinking Causes", teoksessa J. Heil & A. Mele (toim.) Mental Causation, Oxford: Clarendon Press.
  • Fano, V. (1992): "Olismi non convergenti" (Non-convergent holisms) teoksessa Dell Utri, Massimo (toim.). Olismo, Quodlibet. 1992.
  • Honderich, T. (1982): "The Argument for Anomalous Monism", Analysis 42:59-64.
  • Honderich, T. (1984): "Smith and the Champion of Mauve", Analysis 44:86-89.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Davidson, Donald: ”Anomalous monism”, teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1. (englanniksi)
  2. Silcox, Mark: Mind and Anomalous Monism The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 18.4.2008.
  3. a b c Raatikainen, Panu: Mentaalinen kausaatio (Ilmestynyt teoksessa Heta Gylling et al. (toim.) Syy, Gaudeamus, Helsinki, 2007) Viitattu 6.5.2008.
  4. a b c d e f Yalowitz, Steven: Anomalous Monism Stanford Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 16.4.2008.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Child, W. (1993) "Anomalism, Uncodifiability, and Psychophysical Relations", Philosophical Review 102: 215-45.
  • Davidson, D. (1973) "The Material Mind", teoksessa Actions and Events, Oxford: Clarendon Press, 1980.
  • Davidson, D. (1974) "Psychology as Philosophy", teoksessa Actions and Events, Oxford: Clarendon Press, 1980.
  • Davidson, D. (1995) "Donald Davidson", teoksessa S. Guttenplan (toim.) A Companion to the Philosophy of Mind, Oxford: Blackwell.
  • Ducasse, C. J. (1926) "On the Nature and Observability of the Causal Relation", Journal of Philosophy 23:57-68.
  • Honderich, T. (1981) "Psychophysical Lawlike Connections and their Problem", Inquiry 24: 277-303.
  • Kim, J. (1985) "Psychophysical Laws", teoksessa E. LePore & B.P. McLaughlin (toim.) Actions and Events: Perspectives on the Philosophy of Donald Davidson, Oxford: Blackwell.
  • LePore, E. & McLaughlin, B. P. (1985) Actions and Events: Perspectives on the Philosophy of Donald Davidson, Oxford: Blackwell.
  • McLaughlin, B. P. (1985) "Anomalous Monism and the Irreducibility of the Mental", teoksessa E. LePore & B.P. McLaughlin (toim.) Actions and Events: Perspectives on the Philosophy of Donald Davidson, Oxford: Blackwell.
  • Stanton, W. L. (1983) "Supervenience and Psychological Law in Anomalous Monism", Pacific Philosophical Quarterly 64: 72-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Campbell, Neil: Anomalous Monism A Field Guide to the Philosophy of Mind (englanniksi)
  • Chalmers, David & Bourget, David (toim.): Bibliography on Anomalous Monism MindPapers. A Bibliography of the Philosophy of Mind and the Science of Consciousness. Australian National University. (englanniksi)
  • Silcox, Mark: Mind and Anomalous Monism The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
  • Yalowitz, Steven: Anomalous Monism The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Anomalous monism