Anna Ahmatova

Anna Ahmatova
Kuzma Petrov-Vodkinin maalaama muotokuva vuodelta 1922
Henkilötiedot
Syntynyt	23. kesäkuuta (11. kesäkuuta) 1889 Bolšoi Fontan Odessa, Venäjän keisarikunta
Kuollut	5. maaliskuuta 1966 (76 vuotta) Moskova, Neuvostoliitto
Ammatti	runoilija, kääntäjä
Kirjailija
Äidinkieli	venäjä
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Venäjän ja Neuvostoliiton avantgarde

---

Kazimir Malevitš Musta neliö 1913 tai 1920–1930.

Artikkelit

Abstrakti taide | Agitaatioposliini | Kulkukoiran kellari | Mir iskusstva | Venäläinen formalismi | Voitto auringosta

Suuntaukset

Akmeismi | Futurismi | Konstruktivismi | Suprematismi | Venäläinen symbolismi | Zaum

Tekijät

Anna Ahmatova | Aleksanteri Ahola-Valo | Natan Altman | Mihail Bahtin | Léon Bakst | Andrei Belyi | Nikolai Berdjajev | Ivan Bilibin | Aleksandr Blok | Joseph Brodsky | Marc Chagall | Sonia Delaunay | Sergei Djagilev | Sergei Eisenstein | Pavel Filonov | Mihail Fokin | Naum Gabo | Nikolai Gumiljov | G. I. Gurdjieff | Daniil Harms | Thomas de Hartmann | Velimir Hlebnikov | Wassily Kandinsky | El Lisitski | Anatoli Lunatšarski | Vladimir Majakovski | Kazimir Malevitš | Osip Mandelštam | Vsevolod Meyerhold | Kuzma Petrov-Vodkin | Vsevolod Pudovkin | Aleksandr Rodtšenko | Nicholas Roerich | Olga Rozanova | Konstantin Somov | Dmitri Šostakovitš | Vladimir Tatlin | Marina Tsvetajeva | Pjotr Demjanovitš Uspenski | Dziga Vertov

Anna Andrejevna Gorenko (ven. А́нна Андре́евна Го́ренко; 23. kesäkuuta (J: 11. kesäkuuta) 1889 Bolšoi Fontan Odessa, Venäjän keisarikunta – 5. maaliskuuta 1966 Moskova, Neuvostoliitto), kirjailijanimeltään Anna Ahmatova (ven. А́нна Ахма́това), oli venäläinen runoilija, kääntäjä ja kirjailija. Häntä pidetään Venäjän kirjallisuuden niin sanottuun hopeakauteen kuuluvana hahmona, tosin hän kehitti runokieltään vailla minkään koulukunnan rajoja ja oli yksi tärkeimmistä venäläisistä naisrunoilijoista.

Ahmatova asui suurimman osan elämästään Pietari-Leningradissa. Kaupungin historia ja kulttuuri saivat keskeisen sijan hänen runoudessaan. Ahmatovan Pietariin kuuluvat sekä 1700-luvun kirjallisuuden lumoava että 1800-luvun Gogolin ja Dostojevskin houreinen, kirottu kaupunki sekä venäläisen kulttuurin hopeakauden Pietari 1910-luvulla.

Runoilijan myöhemmässä tuotannossa Pietari kytkeytyy suuriin historiallisiin tapahtumiin, kuten vallankumoukseen ja sisällissotaan, terrorin aikaan 1930-luvulla, kaupungin piiritykseen toisessa maailmansodassa ja sen jälkeiseen kylmän sodan kauteen ja 1940-luvun lopulta alkaneeseen vainon aikaan, jolloin Ahmatova joutui Leningradin alueen puoluejohtaja Andrei Ždanovin ajojahdin kohteeksi. Ahmatova oli useaan otteeseen julkaisukiellossa, mutta 1960-luvulla hän sai kokea maineensa palauttamisen, kun leningradilaisten runoilijoiden nuori sukupolvi otti hänet esikuvakseen. Vuonna 1965 hänet promovoitiin Oxfordin yliopiston kunniatohtoriksi.

Varhaiset elämänvaiheet

Amedeo Modigliani, Anna Ahmatova, 1911.

Anna Ahmatovan isä toimi laivastoinsinöörinä Odessassa. Annan ollessa vuoden ikäinen Gorenkon perhe muutti vuonna 1890 Tsarskoje Seloon lähelle Pietaria, missä Anna sittemmin kävi koulua. Annan vanhemmat erosivat vuonna 1905, ja äiti lapsineen muutti Jevpatorijaan Krimille ja sieltä Kiovaan Ukrainaan. Anna kävi viimeisen koululuokan vuosina 1906–1907 Kiovassa, missä hän myös aloitti oikeustieteen opinnot syksyllä 1907.

Anna aloitti runojen kirjoittamisen 11-vuotiaana esikuvinaan Jean Racine, Aleksandr Puškin ja Jevgeni Baratynski. Kirjailijanimen ”Ahmatova” hän otti jo varhain käyttöön julkaistessaan runojaan tulevan miehensä, runoilija Nikolai Gumiljovin Pariisissa toimittamassa Sirius-nimisessä kirjallisessa aikakauslehdessä vuonna 1908. Gumiljov opiskeli tuolloin (vuosina 1906–1908) Sorbonnen yliopistossa Ranskassa. Ahmatova ei ole venäläinen nimi, vaan kirjailijan Ahmat-kaanista polveutuvan äidinäidin ruhtinassuvun tataarinimi. Nimen käyttö tuomitsi kirjailijan marginaaliin, sillä kaukasialaisiin nimiin suhtauduttiin Venäjällä varauksellisesti. Esimerkiksi venäläisen kirjallisuuden välittämä kuva näistä kansoista oli vanhastaan kielteinen. Ahmatova-nimen valinta oli mahdollisesti tietoinen julistautuminen sivulliseksi, joskin tuohon aikaan kaikki eksoottinen oli muodissa.

Kysyttäessä, kenen valitsema oli hänen kirjailijanimensä, Ahmatova vastasi:

»Ei kenenkään. Noihin aikoihin kukaan ei ollut kiinnostunut minusta. Olin lammas vailla paimenta. Vain pähkähullu 17-vuotias tyttö saattoi valita tataarisukunimen venäläiselle runoilijalle. Nimi on viimeisen tataariklaanin prinsessan sukunimi. Kirjailijanimen ottamiseen minut pakotti se, että kun isälleni selvisi minun kirjoittavan runoja, hän sanoi minulle: 'Älä saata nimeäni häpeään.' – 'Minä voin tehdä sen sitten ilman sinun nimeäsi!' Minä vastasin.»

Ahmatova avioitui Gumiljovin kanssa vuonna 1910. Kun he olivat vuonna 1911 Pariisissa, Ahmatova tutustui Amedeo Modiglianiin, joka teki piirustuksia Ahmatovasta. Hän antoi Ahmatovalle kuusitoista piirustusta, joista Ahmatovan mukaan säilyi vain yksi yli Venäjän vallankumouksen. Säilynyt piirustus vuodelta 1911 on nykyisin esillä Anna Ahmatova -museossa Pietarissa.

Vuonna 1912 pariskunta teki matkan Sveitsiin ja Italiaan. Tuona vuonna syntyi heidän poikansa, myöhemmin historioitsijana tunnettu Lev Gumiljov.

Hopeakausi

Anna Ahmatova, Natan Altman 1914

1910-luvun alussa Gumiljov tutustutti vaimonsa Pietarin kirjallisiin salonkeihin. Tunnetuin niistä oli Vjatšeslav Ivanovin Torni, joka oli symbolistitaiteilijoiden kohtauspaikka. Siellä väiteltiin kirjallisuudesta, filosofiasta, uudesta taiteesta, uskonnosta, mystiikasta ja okkultismista. Torni-salongissa vieraili eräitä aikakauden tunnetuimpia kulttuurihahmoja: filosofi Nikolai Berdjajev sekä runoilijat Aleksandr Blok, Mihail Kuzmin, Fjodor Sologub ja Andrei Belyi.

Gumiljovin ja Torni-salongin johtajan Ivanovin suhde oli hyvin jännitteinen. Heillä oli ollut sekä henkilökohtaisia että taiteellisia erimielisyyksiä. Ivanovin käytyä julkisesti Gumiljovin runojen kimppuun Gumiljovin ja Ahmatovan välit symbolismiin ja sen johtajiin rikkoutuvat. Gumiljov päätti yhdessä runoilija Sergei Gorodetskin kanssa organisoida nuoret runoilijat, ja he perustivat Runoilijoiden Killan. Kaksi vuotta myöhemmin tammikuussa 1913 julkaistiin Pietarissa ilmestyneessä Apollo-lehdessä manifesti, jossa julistettiin, että uusi kirjallinen koulukunta akmeismi oli tullut vanhentuneen symbolismin tilalle.

Kulkukoiran taiteilijapiirissä

Ahmatovan ensimmäinen runokokoelma Ilta (Vetšer) ilmestyi vuonna 1912, toinen kokoelma Rukousnauha (Tštotjki) vuonna 1914. Uusia ilmaisukeinoja etsivät taiteilijat kohtasivat Pietarissa 1910-luvulla Kulkukoira-nimisessä kabareeravintolassa. Heistä tunnetuimpia olivat tuottaja Boris Pronin ja teatteriohjaajat Vsevolod Meyerhold ja Nikolai Jevreinov, kuvataiteilijat Natan Altman, Mstislav Dobuzinski, Boris Grigorjev, Sergei Sudeikin, runoilijat Aleksandr Blok, Nikolai Gumiljov, Sergei Gorodetski, Osip Mandelštam, Ahmatova, runoilija ja säveltäjä Mihail Kuzmin, säveltäjät Arthur Lourie ja Ilja Sats, balettitanssija Tamara Karsavina, näyttelijä, tanssija ja kuvataiteilija Olga Glebova-Sudeikina.

Ahmatovan pääteoksessa Runoelma ilman sankaria (Poema bez geroja, 1940–1962, suom. 2008) Olga Glebova-Sudeikina sai Ahmatovan kaksoisolennon roolin. Kabareen ilmapiiri vaihteli hienostuneesta älyllisyydestä ilveilyyn. Usein siellä pantiin pystyyn hilpeitä ja mielikuvituksellisia teatteriesityksiä, joissa tehtiin pilaa kabareeravintolan kanta-asiakkaista. Vuonna 1913 nuori runoilija Vsevolod Knjazev teki itsemurhan onnettoman rakkauden vuoksi, ja Olga Glebova-Sudeikinaa väitettiin syypääksi hänen kuolemaansa. Myöhemmin Ahmatova käytti tapahtumaa juonikuviona Runoelmassa ilman sankaria.

Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa vuonna 1914 Gumiljov lähti vapaaehtoisena rintamalle. Yläluokan kunniakäsitteiden velvoittamana hän halusi osallistua sotaan. Ahmatovalle ensimmäisestä maailmansodasta tuli kahden aikakauden vedenjakaja. Häneen vaikutti syvästi seurustelu kuvataiteilija Boris Anrepin kanssa, joka muutti pysyvästi Englantiin vuonna 1917. Ahmatova omisti hänelle monet runonsa teoksissaan Valkoinen parvi (Belaja staja, 1917) ja Piharatamo (1921).

Ahmatova ja Gumiljov erosivat virallisesti vuonna 1918. Samana vuonna Ahmatova solmi avioliiton assyriologi Vladimir Šileikon kanssa.

Kornei Tšukovskin esitelmä aloitti hyökkäykset

Anna Ahmatova, Olga Kardovskaja 1914

Elokuu 1921 oli Ahmatovan elämässä toinen käännekohta. Silloin kuoli ajan johtava runoilija Aleksandr Blok. Samassa kuussa Nikolai Gumiljov vangittiin syytettynä vastavallankumouksellisesta toiminnasta, ja hänet ammuttiin. Ahmatova etsi Gumiljovin hautaa löytämättä sitä koskaan.

Syksy 1921 oli Ahmatovalle raskasta aikaa, sillä Blokin kuoleman ja Gumiljovin teloituksen tuottaman surun lisäksi häntä vastaan käynnistettiin lehdistössä hyökkäyksiä, joiden alkuna voi pitää kirjallisuuskriitikko Kornei Tšukovskin esitelmää Pietarissa 20. syyskuuta 1921 otsikolla ”Kaksi Venäjää”. Tšukovskin puhe julkaistiin samana vuonna Dom iskusstv (Taiteiden Talo) -sanomalehden ensimmäisessä numerossa otsikolla ”Ahmatova ja Majakovski”. Esitelmässään Tšukovski käsitteli eroa ”Ahmatovan Venäjän” ja ”Majakovskin Venäjän” välillä. Puheella oli Ahmatovan tulevaisuudelle kohtalokkaat seuraukset.

Esitelmässään Tšukovski toi esiin paljon sellaista, mitä Ahmatovan vaikenemista toivoneet olivat käyttäneet häntä vastaan kirjallisuuskritiikeissä jo aiemmin. Tšukovski vertasi Ahmatovan hienovaraisuutta Vladimir Majakovskin huutoon. Ahmatova korostaa henkilökohtaisuutta ja pieniä yksityiskohtia, kun taas Majakovski korostaa suuruutta, ja hänen runoutensa on kirjoitettu joukoille: ”Hän on myrskyn ja jylyn, kaikenlaisen karjunnan ja huudon runoilija.” Tšukovski ennusti, että Majakovskin runojen erikoinen sanasto ja rytmit saattavat vaikuttaa siten, että kirjallinen maailma Venäjällä piankin seuraisi Majakovskin viitoittamaa polkua. Näin myös tapahtui.

»Ahmatova ja Majakovski ovat yhtä vihamielisiä toisilleen kuin ne aikakaudet, jotka ovat heidät synnyttäneet. Ahmatova on kaiken sen tarkkaavainen perillinen, mikä on kallisarvoisinta Venäjän kirjallisessa kulttuurissa ennen vallankumousta, ja hänellä on monia esi-isiä, kuten Puškin, Baratynski ja Annenski. Hänessä kohtaamme hengen ja viehätysvoiman hienostuneisuutta, joka on vuosisatojen kulttuuriperinteen tulosta.»

Nikolai Gumiljov, Lev Gumiljov ja Anna Ahmatova 1915

Vaikka Tšukovski halusi esitelmänsä lopussa liittää Ahmatovan ja Majakovskin edustamat kirjalliset ääripäät yhteen ajatuksenaan kirjallisuuden tuleva kehitys, hän oli leimannut Ahmatovan niin tehokkaasti, että vaikka runoilija oli vasta 32-vuotias, Tšukovskin esitelmän ansiosta monet katsoivat Ahmatovan kuuluvan siinä määrin menneisyyteen, ettei hänellä ollut enää mitään yhteyttä maansa vallankumouksen jälkeiseen kirjalliseen elämään.

V. I. Leninin valistusasiain komissaari Anatoli Lunatšarski antoi määräyksen julkaista uudelleen Tšukovskin artikkelin koko loppuosan laajalevikkisessä Lehdistö ja vallankumous -aikakauslehdessä. Lunatšarski oli Tšukovskin kanssa samaa mieltä Ahmatovan valinnasta vanhan maailman edustajaksi ja Majakovskin nimeämisestä uuden maailman suunnannäyttäjäksi.

Majakovski itse oli samaa mieltä Lunatšarskin ja Tšukovskin kanssa 19. tammikuuta 1922 pitämässään puheessa, joka oli omistettu modernin runouden puhdistukselle. Majakovski vaati, että vallankumouksellisen kirjallisuuden oli suljettava useita kirjailijoita piiristään.

»Ahmatovan sisäiset tuntemukset, Vjatšeslav Ivanovin mystiset runot ja hellenistiset aiheet – mitä merkitystä heillä on meidän ankaralle ja teräksiselle aikakaudellemme? Mutta kuinka me voimme yhtäkkiä sanoa, että kirjailijat kuten Ivanov ja Ahmatova ovat arvottomia? Tietysti heillä on merkityksensä kirjallisina muistomerkkeinä, luhistuvan järjestelmän viimeisinä jäänteinä, ja he tulevat löytämään paikkansa kirjallisuuden historian sivuilta, mutta meille, meidän ajallemme, he ovat turhia, säälittäviä ja koomisia anakronismeja.»

Pietarin lumous

”	Ja Nevan kaupunki, metropoli majesteettinen, lokaan lankesi, ylpeytensä unohti ja kuin huora humalainen, itseään tarjosi, kenelle, sen jo unohti.	”
– 1917, suom. Anneli Heliö

Akmeistit ihailivat ja pitivät esikuvanaan runoilija Innokenti Annenskia. Ahmatovan mielestä heidän ilmaisunsa oli peräisin Annenskilta. Hän mainitsee itsensä, Gumiljovin, Hlebnikovin, Majakovskin, Mandelštamin, Pasternakin. Esikuvallisina pidettiin Annenskin kuvausten tarkkuutta ja ilmaisuvoimaisia yksityiskohtia, siis hänen runokuvastoaan, esimerkkinä katkelma runon Peterburg alusta: ”Pietarin talven keltainen virta, / Keltainen lumi, joka takertuu kiviin ...”

Ahmatovan Pietarin kaupungista kirjoittamia runoja voi verrata Annenskin, Blokin ja muiden symbolistien runoihin ja romaaneihin. Mutta symbolistien tuntema kaupunkimaisema oli Gogolin ja Dostojevskin kuvaamistapaa seuraten kielteinen ja historiallisesti väärä. Ahmatovalle Pietari on lumottu paikka, kuten Annenskillekin. Ahmatova oli opiskellut Pietarin vanhaa arkkitehtuuria, ja Mir iskusstvan taiteilijoiden vaikutuksesta tuon arkkitehtuurin arviointi oli vaikuttanut merkittävästi Ahmatovaan ja Mandelštamiin. Akmeistien asenne Pietarin kaupunkiin oli sitoutunut sen arkkitehtuuriin, kulttuuriin ja taiteeseen. Siltä pohjalta nousee se voimakas tunne, jolla Ahmatova reagoi sodan ja vallankumouksen runtelemaan Pietariin. Kaupungin rappio, sen kauneuden ja kulttuurin tuho järkyttivät häntä.

Vuonna 1922 Ahmatovalta ilmestyi runokokoelma Anno Domini MCMXXI. Teoksen runoista Petrograd 1919 (1920) puhuu kaupungin ja sen asukkaiden kohtalosta ja tulevaisuudesta. Se kuvaa myrskyisää aikaa kaupungissa ja kertoo Ahmatovan halusta säilyttää kaupunkinsa kauneus ja sen kulttuuri: ”Itsellemme säästimme, Sen tulen, veden. Sen palatsit”. Runo päättyy ennustukseen – kaupunki on muistava heidän nimensä ja jäävä heidän muistomerkikseen.

Mandelštam oli kutsunut Ahmatovaa Kassandraksi, ja Ahmatova itse uskoi kaiken kirjoittamansa toteutuvan. Hänen runojensa lukijoiden, eritoten venäläisten emigranttien, mielikuvituksessa Ahmatova alkoi muuttua Pietarin tuomion ja hävityksen silminnäkijästä sen kohta seuraavan ylösnousemuksen profeetaksi. Hän saattoi itsekin uskoa rooliinsa ja tehtäväänsä, mistä kertoo runoelma Koko maailman tiellä (Putem vseja zemli, 1940), jossa ajan ja tilan ulkopuolelta tuleva runon kertojaminä, on kutsuttu takaisin kotiin, venäläisen legendan pelastettuun Kultaiseen Kitežin kaupunkiin, Ahmatovan Pietari-Leningradiin.

Kun Ahmatova 1920-luvun alussa pitkän poissaolon jälkeen alkoi jälleen lukea runojaan julkisesti, häntä pidettiin hyvin karismaattisena.

1920-luvun alku oli joukkuemigraation aikaa; muun muassa moskovalainen runoilija Marina Tsvetajeva ja Ahmatovan hyvät ystävät, tanssija Olga Glebova-Sudeikina ja säveltäjä Arthur Lourie, muuttivat Pariisiin. Ahmatova itse pysyi Petrogradissa, josta vuonna 1924 tuli Leningrad.

1920-luvulla kommunistisen puolueen vuonna 1924 määräämän salaisen julkaisukiellon vuoksi Ahmatovan nimi katosi kaikista julkaisuista. Hänen runojensa kaksiosainen laitos valmistui vuosina 1925–1927, mutta ei ilmestynyt julkaisukiellon vuoksi.

Fontankan talon vaihe

Natalja Danko, Anna Ahmatova, 1924.

Vuonna 1921 Ahmatova ja Vladimir Šileiko erosivat, ja vuonna 1926 Ahmatova muutti taidehistorioitsija ja -kriitikko Nikolai Puninin luo Fontankan taloon. Tässä talossa Ahmatova tuli viettämään lähes kolmekymmentä vuotta lukuun ottamatta sodan evakkoaikaa Taškentissa. Tämä Šeremetevin palatsin piharakennus Pietarin ydinkeskustassa oli saava tärkeän sijan hänen tuotannossaan.

Niin kutsutun Fontankan talon piharakennuksessa Nikolai Puninilla oli Taideakatemian puolesta virka-asunto. Se oli neuvostotyylinen yhteisasunto, jossa yksityisyys oli rajallista. Virallisesti Ahmatova ja Nikolai Punin eivät koskaan rekisteröineet suhdettaan, eikä tuohon aikaan muodollisuuksiin juuri kiinnitetty huomiota. Nikolai Puninin ensimmäinen vaimo Anna Arens, josta Punin ei virallisesti eronnut, jäi heidän pienen tyttärensä Irinan kanssa asumaan samaan yhteisasuntoon. Kun Ahmatova vihdoin monien yritysten jälkeen jätti Puninin vuonna 1938, se tapahtui niin, että he vaihtoivat Ahmatovan ehdotuksesta huoneita Anna Arensin kanssa. Olosuhteiden pakosta Ahmatovan oli asuttava edelleen samassa yhteisasunnossa.

Ensimmäisen kerran Ahmatova muutti vähäksi aikaa kyseiseen Fontankan taloon jo vuonna 1918 erottuaan virallisesti Nikolai Gumiljovista ja mennessään naimisiin assyriologi Vladimir Šileikon kanssa. 1920-luvun alkuvuosina Ahmatova asui useissa eri osoitteissa ystäviensä luona.

Ainoa mahdollisuus saada jotakin julkaistuksi oli tehdä käännöksiä, muun muassa italialaisen runoilijan Giacomo Leopardin teoksia venäjäksi. Tuona aikana Ahmatova ryhtyi myös tutkimaan Puškinia. Puškinista tuli hänelle myös koodi, jonka runoja hän käytti peiteniminä tarkoittaessaan omia ”vaarallisia” säkeitään.

Vaikka Ahmatovan runoja ei julkaistu kuuteentoista vuoteen, olivat nuo vuodet hedelmällisiä hänelle runoilijana. Anna Ahmatova -museon esitteessä todetaan Gumiljovin kuoleman jälkeen kirjoitetusta runoista, että ne:

»...liittyvät samaan ajanjaksoon kuin runot, jotka on omistettu Mandelštamille, Pasternakille, Tsvetajevalle, Bulgakoville ja Pilnjakille. Näiden runojen yhteydessä voisi puhua kulttuurin rekviemista, sillä Ahmatovan aikalaisten taide ei ollut vain 1900-luvun venäläisen kulttuurin ydintä, vaan näiden kirjailijoiden kohtaloa saattoi verrata Raamatun traagisiin hahmoihin. Ahmatovan aikalaisten kohtaloissa voi löytää yhtymäkohtia myös Sofokleen, Danten, Shakespearen ja Puškinin teoksiin.»

Ahmatova viittaa usein näihin kirjailijoihin.

Requiem ja muistin kirjallisuus

”	Sinut vietiin aamun sarastaessa, sinua, kuin vainajaa, saatoin, pimeässä huoneessa itkivät lapset, Jumalankuvan edessä kynttilä valui. Huulillasi ikonin kylmyys, otsalla kuolemanhiki... En saata unohtaa! Tulen streltsien vaimojen lailla Kremlin tornien äärellä parkumaan.	”
– Requiem (1., syksy 1935, Moskova), suom. Anneli Heliö.

1930-luvun monet raskaat kokemukset saivat Ahmatovassa aikaan suuria muutoksia sekä ihmisenä että runoilijana. Hänen silloin 21-vuotias poikansa Lev vangittiin ensimmäisen kerran vuonna 1933, tosin silloin hän oli pidätettynä vain pari päivää.

Toisen kerran Lev Gumiljov vangittiin yhdessä Nikolai Puninin kanssa vuonna 1935. Ahmatova kirjoitti Stalinille lyhyen kirjeen, jossa hän vannoi, etteivät hänen poikansa ja miehensä ole valtiollisia rikollisia. Kirje auttoi, ja miehet vapautettiin jo parin viikon kuluttua pidätyksestä. Tuohon aikaan Ahmatova alkoi kirjoittaa runoelmaansa Requiem. Kolmannen kerran Lev Gumiljov vangittiin vuonna 1938. Ahmatovan kirjeistä ei enää ollut apua, Lev Gumiljov oli seitsemäntoista kuukautta vankilassa Leningradissa. Hän sai kuolemantuomion, joka kuitenkin muutettiin leirituomioksi.

Requiem-runoelma on kirjoitettu vuosina 1935–1940. Kolmekymmenluvulta ei ole Ahmatovan kirjoittamaa käsikirjoitusta. Runot olivat olemassa vain tekijän ja hänen läheisten ystäviensä muistissa. Venäläisen kirjallisuuden historiassa on monia sellaisia esimerkkejä, jolloin kielletty kirjallisuus on levinnyt lukijoiden keskuudessa käsikirjoituksina, käsin kirjoitettuina versioina. Mutta 1930-luvulla sai alkunsa niin sanottu muistin kirjallisuus.

Requiemin runojen kirjoittaminen 1930-luvulla oli hengenvaarallinen tehtävä. Runoelman taustalla ovat Ahmatovan pojan, Levin, toistuvat vangitsemiset, vankileirikarkotukset ja pelko, sekä odotus tämän kuolemantuomiosta.

Paperinpala, kädet ja tuhkakuppi

Runot olivat siis olemassa vain tekijän ja hänen läheisten ystäviensä muistissa. Ahmatova kirjoitti runon paperilapulle, painoi sen mieleensä ja antoi joidenkin ystäviensäkin opetella runon ulkoa, minkä jälkeen hän heti poltti paperin. Lidija Tšukovskaja, jonka päiväkirjat Anna Ahmatovasta (Zapiski ob Anne Ahmatovoi 1–3) ovat peruslähteitä, oli 1930-luvun lopulta aina Ahmatovan kuolemaan asti runoilijan uskottu, ystävä ja sihteeri. 1930-luvulla Tšukovskaja painoi mieleensä runot, joita Ahmatova ei uskaltanut säilyttää paperilla. 1960-luvulla Tšukovskaja auttoi Ahmatovaa muistamaan runot ja kirjoittamaan ne ylös.

Requiem eli Neuvostoliitossa vielä kaksikymmentäseitsemän vuotta samizdateina, koneella kirjoitettuina kopioina. Requiemin runojen kirjoittaminen muistista paperille vaati uskallusta, ja pelko salaisesta valvonnasta sai Ahmatovan alati kantamaan mukanaan käsikirjoituslaukkua. Runoelma ilmestyi Neuvostoliitossa vasta vuonna 1989, melkein puoli vuosisataa syntymisensä jälkeen.

Ahmatovan Requiem on vuosien 1935–1940 kronikka, mutta yhtä paljon siihen kätkeytyy monta vuosisataa Venäjän synkkää historiaa. Krestyn vankilan punainen tiilimuuri Leningradissa muuttuu Kremlin punaiseksi muuriksi Moskovassa, jonka juurella tsaari Pietari teloitti niskuroivat streltsit.

Venäjän historia, joka runoelmassa tiivistyy Ahmatovan ja hänen poikansa kohtalossa, vertautuu Kristuksen ja hänen äitinsä Marian draamaan. Äiti ja poika, Kristus ja Neitsyt Maria elävät uudelleen 1930-luvun Neuvostoliitossa. Runosarjan kymmenennen runon mottona ovat suuren paaston aikaisen sielunmessun sanat: ”Älä itke minua äiti, kun tulet haudalleni”.

Runoilija ja esseisti Joseph Brodsky on kirjoittanut Ahmatovan Requiem-runoelmasta esseen ”Itkijämuusa” teoksessaan Katastrofeja ilmassa.

Sota ja suurten runoelmien synty

Vuonna 1940 sattuman kautta Ahmatovalta julkaistiin runoteos kuudentoista vuoden julkaisukiellon jälkeen. Kooste kuudesta kirjasta ilmestyi. Vuosi merkitsi käännettä Ahmatovan tuotannossa. Hän aloitti suurten runoelmiensa kirjoittamisen, Koko maailman tiellä -runoelman (Putem vseja zemli), joka valmistui jo vuonna 1940, Pohjoiset elegiat -runoelman (Severnije elegii) ja Runoelman ilman sankaria (Poema bez geroja).

Vuonna 1941 Ahmatova evakuoitiin piiritetystä Leningradista Taškentiin. Sinä vuonna vapautettiin myös hänen poikansa Lev vankileiriltä, jolloin hän hakeutui vapaaehtoisena rintamalle. Ahmatova viihtyi Taškentissa hyvin. Hän on kuvannut tulleensa Aasiaan kuin kotiinsa, joka on seitsemänsataa vuotta pysynyt muuttumattomana. Ahmatova kirjoittaa teoksen Runoelma ilman sankaria ja kaipaa kiihkeästi tietoja rintaman tapahtumista ja saarretusta Leningradista. Toisen maailmansodan eli suuren isänmaallisen sodan aikana Ahmatova kuvasi runoissaan myös sotaa ja Leningradin piiritystä, ja jotkut hänen sotarunonsa pääsivät myös Pravdan etusivuille.

Leningradiin häneltä oli myös jäänyt miesystävä, lääketieteen tohtori Vladimir Garšin, jonka kanssa hän oli lupautunut menemään naimisiin. Vuonna 1944 Ahmatova palasi Leningradiin mukanaan ensimmäinen versio käsikirjoituksesta Runoelma ilman sankaria. Kävi ilmi, että Garšin oli Ahmatovalle ilmoittamatta mennyt naimisiin toisen naisen kanssa.

Vuodet 1945–1953

Vuosina 1945–1946 Ahmatova oli runsaasti julkisuudessa. Hän esiintyi runo-illoissa ja oli yleisön suosiossa. Vuosina 1945 ja 1946 Ahmatova tapasi myös Isaiah Berlinin, joka työskenteli Moskovassa Britannian suurlähetystössä. Tuohon aikaan runoilija ei Neuvostoliitossa voinut ottaa asunnossaan vastaan vieraan valtion lähetystövirkailijaa, koska Stalin piti ulkomaisten lähetystöjen henkilökuntaa vakoojina ja antoi siksi seurata heitä. Ahmatovan ja Berlinin tapaamisesta raportoitiin itselleen Stalinille.

Ahmatova tapasi Isaiah Berlinin jälleen vuonna 1965 Oxfordissa. Isaiah Berlin kirjoittaa heidän tapaamisestaan Ahmatovalle:

»Ahmatova kertoi minulle itse Stalinin kiihtyneen siitä, että hänenlaisensa epäpoliittinen kirjailija, jonka teoksia ei paljonkaan julkaistu – – oli uskaltanut tehdä hirvittävän rikoksen, tavannut ilman asianomaista lupaa ulkomaalaisen 'Nunnamme näyttää ottavan vastaan ulkomaisia vakoilijoita', oli Stalin huutanut – –. En ole koskaan työskennellyt minkään tiedustelupalvelun hyväksi, mutta se olikin epäolennaista: Stalinille kaikki ulkomaisten lähetystöjen työntekijät olivat vakoilijoita.»

Isaiah Berlinillä oli merkittävä osa Runoelmassa ilman sankaria: hän on odotettu ”Vieras tulevaisuudesta”.

”	En tahdo enää kohmettua pelkooni, paras kutsua esiin Bachin Chaconne ja sen mukana muuan mies. Puolisoa ei hänestä tule, ja silti juuri meidän vuoksemme järisee kahdeskymmenes vuosisata. Satuin luulemaan häntä siksi jolle salaisuus oli lahjoitettu ja säädetty katkera kohtalo. Sumuisessa yössä hän viipyy Matkalla luokseni Fontankan taloon juomaan Uuden Vuoden viiniä.	”
– Runoelma ilman sankaria Kolmas ja viimeinen (Le jour des rois), suom. Marja-Leena Mikkola. 5. tammikuuta 1956

Ahmatovan runoja ei unohdettu sodankaan aikana. Kun hän ilmestyi Liittojen talon Pylvässalin näyttämölle kirjailijoiden kokouksessa Moskovassa vuonna 1946 lukeakseen runojaan, yleisö nousi seisaalleen tervehtimään häntä. Tämä tervehdystapa oli varattu puolueen johtajille, joten sitä pidettiin kirjailijoiden poliittisena mielenosoituksena. Stalinin, joka oli saanut tietää tapauksesta, on kerrottu kysyneen: ”Kuka organisoi kapinan?”

Tuomio

Myöhemmin Ahmatova ajatteli, että hänen osallistumisensa tähän kokoukseen oli yksi syy siihen, miksi Zvezda- ja Leningrad-lehdissä ilmestyi häntä koskenut Kommunistisen puolueen Leningradin aluejärjestön päätös elokuussa 1946. Päätöksen mukaan kirjailijoilta Ahmatova ja Zoštšenko riistettiin kirjailijaliiton jäsenyys ja päätöksen pääuhreilta evättiin elintarvikekortit. Heitä syytettiin formalismista ja kosmopoliittisuudesta. Leningradin puoluejohtaja Andrei Ždanov piti 14. elokuuta puheen, jossa hän tuomitsi Ahmatovan runouden.

Tästä alkoi kulttuurissa pitkä ajanjakso, mitä kutsuttiin ždanovilaisuudeksi. Neuvostokäytännön mukaan Ždanovin puhetta käsiteltiin lukemattomissa kokouksissa ympäri maata, joissa vallitsevan tavan mukaan tuomittiin Ahmatovan runous. Monta ikäluokkaa koululaisia sai sen jälkeen oppia, että Ahmatova oli tuhoutuneen aateliston ja porvariston rappeutunut äänitorvi, jolla oli vahingollinen vaikutus nuorisoon. Samat syytökset olivat kohdistuneet Ahmatovaan jo 1920-luvulla. Tuohon aikaan elintarvikekortit olivat ainoa keino pysyä hengissä. Käytännössä elintarvikekorttien takavarikoiminen merkitsi, että Ahmatova jäi aineellisesti moniksi vuosiksi muutamien harvojen ihmisten armeliaisuuden varaan.

Myöhemmin samat syytökset formalismista ja kosmopoliittisuudesta kohdistuivat Dmitri Šostakovitšiin vuonna 1948 ja Boris Pasternakiin vuonna 1958. Vuonna 1949 Ahmatovan poika Lev vangittiin jälleen. Samana vuonna vangittiin Nikolai Punin. Punin kuoli vankileirillä vuonna 1953. Saadakseen poikansa vapaaksi Ahmatova kirjoitti sikermän runoja Stalinin ylistykseksi, mutta turhaan, sillä Leviä ei vapautettu.

Stalin kuoli vuonna 1953, mikä merkitsi tulevina vuosina käännettä parempaan myös Ahmatovan elämässä. Lev Gumiljov vapautettiin vankileiriltä vuonna 1956 satojentuhansien muiden joukossa.

Suojasää

Anna Ahmatova oli useaan otteeseen kielletty, julkaisukiellossa ollut runoilija. Ensin puolueen salaisella päätöksellä vuodelta 1924 ja sitten julkisella päätöksellä vuodelta 1946. Näistä huolimatta hän oli tunnettu runoilija sekä Neuvostoliitossa että Länsi-Euroopassa. Stalinin kuoleman jälkeen alkoi niin sanottu suojasään aika. Kulttuurielämässä alettiin vähitellen luopua ždanovilaisesta puoluekantaisuuden vaatimuksesta ja myös Ahmatovan vähittäinen rehabilitointi alkoi. Jo 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla hänen runojaan julkaistiin jälleen lehdissä. Hänen taloudellinen tilanteensa helpottui, koska hän sai taas tekijänpalkkioita.

Kun yhdysvaltalainen runoilija Robert Frost vieraili hänen mökillään vuonna 1962, Ahmatova kirjoitti: ”Minulla on ollut kaikkea – köyhyyttä, vankilajonoja, pelkoa, vain ulkoa opittuja runoja ja poltettuja runoja. Myös nöyryytystä ja surua. Ja sinä et tiedä tästä mitään, etkä pystyisi ymmärtämään, jos kertoisin sinulle...” Kaksi vuotta ennen kuolemaansa, 76-vuotiaana, Ahmatova sai hyvitystä, kun hänet nimitettiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton puhemiehistöön.

Kaiken maailman tiellä

Runoelma Kaiken maailman tiellä (1940) on Ahmatovan siihenastisista teoksista tilallisesti ja ajallisesti monikerroksisin. Teoksen tärkeydestä Ahmatovan tuotannossa ja sen merkityksestä runoilijalle itselleen kertoo se, että hän halusi 1960-luvulla julkaista sen samassa runokokoelmassa Requiemin runojen ja pääteoksensa Runoelman ilman sankaria kanssa näiden kolmen runoelman sisäisten yhteyksien vuoksi.

Tämäkin runoelma liittyy kiinteästi Ahmatovan oman elämän yksittäisiin tapahtumiin ja 1900-lukuun. Teoksessa runoelman kertojaminä eläytyy Venäjän ja Euroopan moniin traagisiin tapahtumiin. Kertojaminä on tuhoisien tapahtumien kokija matkallaan kotiin, venäläisen legendan ”Kultaiseen Kitežin kaupunkiin”, joka rinnastuu Pietari-Leningradiin. Legendan mukaan rukoilijat pelastivat Kitežin kaupungin tataarien hyökkäykseltä. Legendan yhden version mukaan kaupunki nostettiin pilviin rukoilijoiden ansiosta, kun taas legendan toinen versio kertoo kaupungin vajonneen mereen. Kirkkaalla ilmalla kaupungin tornien kultaisten huippujen saattoi nähdä heijastuvan vedestä aivan kuten Pietari-Leningradissa. Runoelmassa punoutuu 1900-luvun tuhoutuvan Euroopan ja Venäjän yhteinen murhenäytelmä runoilijaan, Kitežin kansalaiseen, joka on kutsuttu pelastettuun kaupunkiinsa, Kultaiseen Kitežiin.

Pohjoiset elegiat

Pohjoiset elegiat on draama taiteilijasta, näkijästä, poikkeusyksilöstä ja sivullisesta. Runoelman tapahtumat alkavat Fjodor Dostojevskin Venäjältä ja Pietarista 1800-luvun lopulla ja päättyvät 1950-luvulle. Runoelman taustalla vaikuttavat ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous ja kansalaissota, 1930-luvun terrori, toinen maailmansota ja kylmän sodan kausi.

Oxfordin yliopiston kunniatohtori

Runokokoelma Ajan kulku ilmestyi vuonna 1964. Sen jälkeen Ahmatova saattoi matkustaa ulkomaille ja vastaanottaa palkintoja. Vuonna 1964 hän kävi Italiassa vastaanottamassa Etna-Taormina-palkinnon. Seuraavana vuonna hänet vihittiin Englannissa Oxfordin yliopiston kunniatohtoriksi. Paluumatkan hän teki Pariisin kautta, jossa tapasi vanhoja ystäviään. Pariisissa hän oli käynyt kahdesti nuoruudessaan. 1960-luvulla hän seurusteli myös leningradilaisten nuorten taiteilijoiden, runoilijoiden ja muusikoiden kanssa. Nämä vierailivat ahkerasti Kellomäessä (ven. Komarovo) Terijoella, Ahmatovan datšalla. Sen hän sai 1950-luvulla käyttöönsä Leningradin alueen kirjailijaliitolta.

Runoelma ilman sankaria

Vuonna 1962 Ahmatova sai valmiiksi pääteoksensa Runoelma ilman sankaria. Runoelma oli ollut tekeillä yli kaksikymmentäkaksi vuotta, hän aloitti sen kirjoittamisen syksyllä 1940. Runoelma merkitsi hänelle yhteenvetoa omasta kohtalosta, sukupolven kohtalosta, ja se merkitsi myös yhteenvetoa 1900-luvun alkupuolen kirjallisuuden historiasta. Ahmatovan omien sanojen mukaan ”runoelma on omaksunut – imenyt itseensä – kaikki elämäni erilaisten ajanjaksojen tapahtumat ja tunnelmat”.

Teosta voi hyvällä syyllä pitää Pietarin kulttuurin ja taiteen käsikirjana. Puškinilta, Dostojevskilta, Blokilta, Meyerholdilta, Mandelštamilta ja Ahmatovalta itseltään otetut lainaukset ja kuvat toimivat peileinä, joiden heijastuksissa Ahmatova tarkastelee Pietarin kulttuuria ja sen luojia, hän käyttää menneisyyttä ennustaakseen sekä omaa että kaupungin tulevaisuutta.

Ahmatova on omistanut monet runonsa Pietari-Leningradille. Omalta osaltaan hän jatkaa runoilijana Puškinista alkunsa saanutta kuvausperinnettä Pietarista kaksoismyytin kaupunkina, kirottuna ja ylösnousseena uutena Roomana, kauhun ja kauneuden kaupunkina. Tämä kaksoisvalotteinen kuvaustapa vallitsi voimakkaasti 1800-luvun kirjallisuudessa ja taiteessa, ja se ilmenee selvästi muun muassa Gogolin ja Dostojevskin tuotannossa huipentuen Andrei Belyin teoksessa Peterburg (1913), joka on kuvaus 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Pietarista. Solomon Volkov kirjoittaa:

»Pietarin kulttuuri-ilmastossa Puškinin Vaskiratsastaja-runoelma (1833) ja Ahmatovan Runoelma ilman sankaria luovat valtavan käsitteellisen tilan, joka kätkee sisäänsä monitasoisen Pietarin myytin koko kehityskaaren ja vaiheet. Historialliset aikakaudet heijastelevat toisiaan, mutta tulevat tapahtumat aavistaa vain runoilija, jonka tehtävänä on luoda kaiken käsittäviä historiallisia myyttejä.»

Runoelmassa ilman sankaria Pietarin myytti huipentuu. Ahmatova sulattaa myytin 250 edeltävän vuoden eri ruumiillistumat uudeksi kokonaisuudeksi ja kuljettaa lukijansa koko Pietarin historian läpi tsaari Pietarin loistavasta kaupungista 1900-luvun kirotun kaupungin kautta runoilijan omaan pyhitettyyn marttyyrikaupunkiin.

”	ja surupukuinen kaupunki lipui tuntematonta määräänsä kohti, alas Nevaa tai vaikka vastavirtaan, kunhan vain pääsi hautojaan pakoon. ... ... Ja tsaarittaren kirous päällään, Dostojevskin riivaajat kimpussaan kaupunki katosi sumuunsa.	”
– Runoelma ilman sankaria, Ensimmäinen osa, Kolmas luku 1962, suom. Marja-Leena Mikkola.

Vuonna 1963 hänen Requiem-runoelmansa ilmestyi Münchenissä ilman tekijän lupaa. Neuvostoliitossa Requiem ilmestyi vasta vuonna 1989.

Ahmatova siirsi venäläisen kulttuurin hopeakauden, 1910-luvun perinnön, 1960-lukulaisille 1950-luvun sukupolven jäädessä väliin. Hänen vieraanaan Kellomäessä Terijoella kävi usein muun muassa runoilija ja esseisti Joseph Brodsky, ja myös runoilija Anatoli Naiman oli nuorten vieraiden joukossa. Naiman toimi 1960-luvulla myös Ahmatovan sihteerinä. Molemmat ovat kirjoittaneet Ahmatovasta.

Raskaat vuodet olivat vaurioittaneet Ahmatovan terveyttä. Hänellä oli ollut sydäninfarkteja, ja hän kuoli kolmanteen sydäninfarktiin eräässä Domodedovon sanatoriossa lähellä Moskovaa 5. maaliskuuta 1966, samana vuonna, jona olisi täyttänyt 77 vuotta. Hänet siunattiin ortodoksisin menoin Leningradissa ja haudattiin Kellomäkeen. Eräs Ahmatovan elämäkerran kirjoittajista totesi hänen olleen kuollessaan ”yhtaikaa kansallissankari, marttyyri ja ihailtu suuri taiteilija, jonka ruumiinsiunaustilaisuuteen tulvi valtava määrä yleisöä”.

Perintö

Anna Ahmatova ja Marina Tsvetajevan saavuttama maine on peittänyt taakseen suuren joukon naiskirjailijoita, jotka 1910-luvulta alkaen tulvivat kirjallisuuden kentälle. Tähän asti useimmat naiskirjailijat olivat kirjoittaneet lähinnä proosaa. Merkittävin uudelleenlöydetyistä runoilijattarista oli Adelaida Gertsyk (1874-1925). Unohduksiin jääneistä hopeakauden naisrunoilijoista kuten Sofija Parnok (1885-1933) ja Jelizaveta Kuzmina-Karajeva (Skobtsova, 1891-1945) on julkaistu antologia Sto odna poetessa Serebrjanogo veka (Satayksi hopeakauden runoilijatarta, 2000). Naiskirjallisuuden aallon taustalla ovat symbolismin piirissä vaikuttaneet naiskirjailijat, erityisesti Zinaida Gippiuksen antama esikuva sekä yhteiskunnalliset syyt.

Anna Ahmatova -museo

Fontankan talon asunto Šeremetevin palatsin piharakennuksessa, jossa Ahmatova vietti lähes kolmekymmentä vuotta, on toiminut vuodesta 1989 lähtien Anna Ahmatova -museona. Talon puistossa paljastettiin runoilijan muistomerkki Ahmatovan kuoleman 40-vuotispäivänä 5. maaliskuuta 2006. Museossa on ollut suomalaisten taiteilijoiden näyttelyitä. Museo on harjoittanut yhteistyötä myös Kuvataideakatemian kanssa.

Näytelmä ja ooppera

Hélène Cixous on kirjoittanut Ahmatovasta näytelmän Musta purje Valkea purje (1994). Sen ajankohta on Stalinin kuoleman jälkeinen aika, ennen kuin Nikita Hruštšov piti vuonna 1956 Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksessa kuuluisan puheensa, jossa tuomitsi Stalinin rikkomukset.

Bruno Mantovanin kolminäytöksinen ooppera Akhmatova sai ensi-iltansa keväällä 2011 Pariisin Opéra Bastillessa.

Toisinajattelijoiden muistomerkki

Pietarissa Nevan rannalla vastapäätä Krestyn poliittista vankilaa paljastettiin vuonna 1995 Toisinajattelijoiden muistomerkki, jonka teki Yhdysvaltoihin emigroitunut kuvanveistäjä Mihail Šemjakin. Vankila on sama, jossa Ahmatovan poikaa Lev Gumiljovia pidettiin ja jonka muurien juurella runoilija jonotti tapaamista tai vain voidakseen luovuttaa ruokapaketin. Muistomerkki on nimetty Anna Ahmatovalle ja omistettu toisinajattelijoille. Anna Ahmatovan muisto symboloi pietarilaisille kirjailijoille ja taiteilijoille neuvostovallan ajan tukahduttamista, karkotuksia, pakkosiirtoja ja vaientamista. Pietarin silloinen kaupunginjohtaja Anatoli Sobtšak sanoi paljastustilaisuudessa: ”Muistomerkin tehtävänä on olla ikuinen muistutus suuria kärsimyksiä kokeneelle kaupungille, ikuinen varoitus ja muistutus tapahtumista, jotka eivät koskaan enää saa toistua.”

Ahmatova ja Suomi

Vuonna 1992 paljastettiin Hyvinkään parantolan seinässä Anna Ahmatovan muistolaatta, jonka tekivät Jan Neiman ja Filipp Gebner.

”	Joka ilta saan häneltä kirjeen kuin nuori morsian, ja vastauksen kirjoitan kun yö on langennut. ”Olen valkean kuoleman vieraana täällä missä tie johtaa pimeään. Älä kalleimpani tee koskaan pahaa maan päällä yhdellekään.” ... 1915 Hyvinkää	”
– Runoja, s. 40, suom. Marja-Leena Mikkola.

Anna Ahmatova oleskeli Hyvinkään parantolassa lokakuussa 1915. Vuonna 1917 ilmestyneessä Valkoinen parvi -kokoelmassa on Hyvinkäällä päivätty runo.

Pirjo Hämäläinen tulkitsee artikkelissaan ”Anna ja kaksi Nikolaita” runon niin, että siinä mainittu kirjeiden kirjoittaja ei ollut hänen aviomiehensä Nikolai Gumiljov, joka vieraili Ahmatovan kahden viikon parantolassa oleskelun aikana kahdesti Hyvinkäällä, vaan runoilijattaren rakastettu, runoilija Nikolai Nedobrovo, johon Ahmatova oli tutustunut kesällä 1913.

Ilmeisesti Ahmatova muisteli Suomea ja Hyvinkäätä datšallaan Kellomäessä. Viipurissa vuonna 1964 päivätyssä runossa hän kirjoittaa: ”Maa, vaikkei kotimaani olekaan / on muistoissani katoamaton / ja merikin niin hellän-jäinen, / sen vesi miltei suolaton.”

Julkaisut suomeksi

Sarja Ahmatovan runoja julkaistiin 1974 Parnassossa Marja-Leena Mikkolan ja Pentti Saaritsan suomentamina sekä 1978 Tammen Neuvostolyriikkaa-sarjan kolmannessa osassa Saaritsan suomentamina.

Vuonna 1992 julkaisi Orient Express -kustantamo Ahmatovan runoja sisältävän teoksen Runoja Marja-Leena Mikkolan suomennoksena. Mikkola sanoo Runoja-kokoelman esipuheessa, että hän on käännöksissään ”välttänyt loppusointujen käyttöä ja klassisen metriikan sääntöjä.” Mikkola toteaa: ”Ahmatova hallitsi täydellisesti venäläisen runouden perinteiset välineet, metriikan ja loppusoinnut, joita hän uudisti rikkomatta radikaalisti klassisia sääntöjä.” Mikkolan käännös perustuu ajatukseen suomalaisen modernin runon kehityksestä, eikä hän kokenut voivansa ”ajatella paluuta johonkin runoudessamme jo ohitettuun”. Vuonna 2008 ilmestyneessä kokoelmassa Valitut runot on mukana useita ennen suomentamattomia runoja ja Requiem-runoelma.

Ahmatovan runoja on julkaistu eri yhteyksissä. Erkki Peuranen suomensi otteita muutamista runoista ja kirjoitti luvun Ahmatovasta vuonna 1995 julkaistussa kirjassaan Takaisin Venäjälle. Ultra Bra on levyttänyt viisi Kerkko Koskisen säveltämää Ahmatovan runoa: ”Entäs nyt”, ”Ero”, ”Haikara”, "Sinä päivänä kun synnyin" ja ”Yöllä”. Lahden kaupunginkirjaston Linkki-runotietokannassa on 170 Ahmatovan runoa.

Vuonna 1992 ilmestyi Jelena Kuzminan muistelmateos ja elämäkerta Anna Ahmatova, koditon.

Paavo Rintalan romaanin ja oopperalibreton Aika ja uni (1993) henkilöitä ovat kaikki 1900-luvun kärsimyksissä kidutetut ja tuhotut, ja keskeisiksi henkilöiksi siinä nousevat vaiennetut venäläiset runoilijat Anna Ahmatova ja Marina Tsvetajeva.

Näyttely

Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta oli esillä 8.2.- 20.4.2018 Wäinö Aaltosen museossa Turussa. Näyttelyssä oli esillä Väisäsen maalauksia, valokuvia ja videoita. Ahmatova asui Fontankan talona tunnetun Šeremetevin palatsin piharakennuksessa, johon kotiarestiin joutuneen Ahmatovan elämä tiivistyi lähes kolmenkymmenen vuoden ajan. Ahmatovan käytössä olleet neljä huonetta vähenivät lopulta yhdeksi. Fontankan asunnosta oli rakennettu museon veistossaliin installaatio, jonka täytti sarja Ahmatovan elämästä ja runoista aiheensa ammentavia Hannu Väisäsen teoksia.

Suomennetut teokset

• Parnasso 1974:2, s. 95–96; 1992:2, s. 81–82; 1992:5, s. 293. Marja-Leena Mikkolan ja Pentti Saaritsan suomentamia runoja.
• Baschmakoff, Natalia & Pesonen, Pekka & Rymin, Raija (toim. ): Neuvostolyriikkaa 3. Suomentaneet Natalia Baschmakoff ym. Helsinki: Tammi, 1978. ISBN 951-30-3973-0.
• Ahmatova, Anna: Runoja. Koonnut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola. Helsinki: Orient Express, 1992. ISBN 951-615-784-X.
• Hiidenheimo, Silja & Virolainen, Merja (toim.): Runon eros. Valikoima eroottisia runoja. Helsinki: Tammi, 1994. ISBN 951-31-0336-6. Sisältää runot ”Äänet hajosivat tuhkaksi eetterissä” ja ”Älä pelottele julmalla kohtalolla”, suomentanut Marja-Leena Mikkola.
• Saaritsa, Pentti (toim.): Salaperäinen seurue. Runoja jotka tulivat ja jäivät. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-22208-9. Sisältää runon ”Rekviem”, suomentanut Pentti Saaritsa .
• Tarmio, Hannu & Tarmio, Janne (koonneet): Maailman runosydän. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22134-1. Useita runoja, suomentaneet Marja-Leena Mikkola, Pentti Saaritsa, Seppo Heikinheimo.
• Ahmatova, Anna: Valitut runot. Suomentanut Marja-Leena Mikkola. Helsinki: Tammi, 2008. ISBN 978-951-31-4128-8.
• Ahmatova, Anna: Olen äänenne. Kootut runot 1904–1966. Suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö. Joensuu: Kirjokansi, 2016. ISBN 978-952-7142-00-4.

Katso myös

• Sosialistinen realismi
• Venäjän ja Neuvostoliiton avantgarde

Lähteet

• Ahmatova, Anna: Runoja. Koonnut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola. Helsinki: Orient Express, 1992. ISBN 951-615-784-X.
• Ahmatova, Anna: Olen äänenne. Kootut runot 1904–1966. Suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö. Joensuu: Kirjokansi, 2016. ISBN 978-952-7142-00-4.
• Kuzmina, Jelena: Anna Ahmatova, koditon. (Razorjonnyj dom, 1991.) Suomentanut Eila Salminen. Helsingissä: Otava, 1992. ISBN 951-1-12032-8.
• Tšukovskaja, Lydia: The Akhmatova Journals 1938–1941. (Zapiski ob Anne Ahmatovoi. Tom 1, 1938–1941, 1976). London: Harvill, 1994. ISBN 0002163918. (englanniksi)
• Tšukovski, Kornei: Akhmatova i Majakovski. Petrograd: Dom iskusstv, I, 1921, s. 23–42. (”Kaksi Venäjää” -esitelmä 20.9.1921) (venäjäksi)

Kirjallisuutta

• Aaltonen, Pirjo (teksti) & Hämäläinen, Anne (valokuvat) & Seppo, Sanni (kollaasit ja ulkoasu): Anna Ahmatova Fontankan talossa. Helsinki: Into, 2012. ISBN 978-952-264-171-7.
• Heliö, Anneli: Anna Ahmatovan elämä. Books on Demand, 2023. ISBN ISBN-13: 9789528069799.

Aiheesta muualla

• Heliö, Anneli: Anna Ahmatovan ajasta, elämästä ja runoudesta (Arkistoitu – Internet Archive). (PDF)
• Anna Ahmatova -museo Pietarissa (Arkistoitu – Internet Archive). (venäjäksi) (englanniksi)
• Anna Ahmatova, Life, Poetry, Links, Images, Books (Arkistoitu – Internet Archive). (englanniksi)
• Anna Ahmatova/Gorenko/. (venäjäksi)
• Petri Liukkonen, Anna Akhmatova, elämäkerta. (englanniksi)