Ampeerimittari

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Perinteinen analoginen kiertokäämiampeerimittari.
Kuvassa on punaisella värillä esitetty kela, jossa kulkee mitattava virta.
Vihreällä värillä on esitetty palauttava jousi.
N ja S ovat magneetin navat.
Vanhanmallinen ampeerimittari Penn Station -metroasemalla New Yorkissa.

Ampeerimittari on mittari, jolla mitataan sähkövirran hetkellistä suuruutta.[1] On olemassa digitaalisia ja analogisia ampeerimittareita.

Sähkövirran suuruus havaitaan tavallisesti joko virran synnyttämän magneettikentän perusteella tai virta voidaan ohjata pienen vastuksen (shunttivastuksen) läpi ja mitata vastuksen ylitse syntyvä jännite; virta saadaan sitten selville jännitteestä Ohmin lain mukaisesti.

Mittarityypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavallisin mittarityyppi on sellainen, jossa mitattava virta kulkee mittarin läpi. Tällainen mittari kytketään virtapiirissä aina sarjaan - virtapiirin osaksi - jolloin mitattava virtapiiri katkeaa aina mittaria kytkettäessä tai irrotettaessa. Jotta mittari ei vaikuttaisi virran suuruuteen mittauksen aikana, sen impedanssin on oltava hyvin pieni. Piiriteknisesti ideaalinen ampeerimittari onkin oikosulku. Mitattaessa on siksi syytä aluksi laittaa mittarin mittausalue suurimmalle arvolle ja pienentää sitä, kunnes saadaan oikea lukema.

Perinteinen analoginen ampeerimittari on yleensä kiertokäämimittari, joka perustuu virran aiheuttamaan magneettikenttään.

Yleismittari sisältää yleensä myös ampeerimittarin ja virta mitataan shunttivastuksen yli syntyvän jännitteen avulla. Koska virtamittausasennossa yleismittari muodostaa lähes oikosulun, sen suojaksi on usein mittarin sisällä kytketty sulake sarjaan mittajohtimien kanssa. Jos muuten ehjän yleismittarin virtamittaus ei toimi, syyksi paljastuu usein, että sulake on palanut väärän asteikkovalinnan tai virheellisen mittauskytkennän vuoksi.

Pihtivirtamittarilla virran aiheuttama magneettikenttä voidaan mitata katkaisematta virtapiiriä mittarin liittämiseksi.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Young & Freedman: University Physics with Modern Physics, 11. painos, s. 993. Pearson, 2004. ISBN 0-321-20469-7. (englanniksi)

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]