Amerikanintiaanikoira
| Amerikanintiaanikoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Yhdysvallat |
| Määrä | Euroopassa pientä kasvatustoimintaa |
| Rodun syntyaika | ikivanha |
| Alkuperäinen käyttö | veto-, metsästys-, paimen- ja vahtikoira, liharuoka |
| Nykyinen käyttö | metsästys- ja vahtikoira |
| Muita nimityksiä | American Indian Dog, Plains-Indian Dog, Song Dog |
| FCI-luokitus | ei FCI-rotu |
| Ulkonäkö | |
| Paino |
uros 14–21 kg narttu 11–18 kg |
| Säkäkorkeus |
uros 48–54 cm narttu 46–51 cm |
| Väritys | hiekka, hopea, sininen, musta, kerma, valkoinen, tan, suklaanruskea, harmaa, kullanpunainen ja punaruskea. Kaikissä väreissä on soopelinvärisiä merkkejä |
Amerikanintiaanikoira (American Indian Dog) eli tasankointiaanienkoira (Plains-Indian Dog)[1] on Yhdysvalloissa kehitetty koirarotu.
Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Amerikanintiaanikoira muistuttaa suuresti kojoottia. Se on keskikokoinen, vankkarakenteinen ja tasapainoinen.[1] Sillä on melko pitkä kuono, pystyt korvat ja kaartunut häntä. Karva on keskipitkää ja paksua. Urokset painavat 14–21 kg ja niiden säkäkorkeus on 48–54 cm. Nartut painavat 11–18 kg ja niiden säkäkorkeus on 46–51 cm. Rodun liike on vaivatonta ja nopeaa. Muistuttaa jonkin verran siperianhuskya.
Luonne ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Amerikanintiaanikoira on luonteeltaan utelias, hiljainen, tarkkaavainen, valpas, nöyrä ja miellyttämishaluinen. Se on kuitenkin herkkä, minkä vuoksi se vaatii varhaista sosiaalistamista vieraisiin ihmisiin, ettei siitä tulisi näitä kohtaan arka. Se ei kuitenkaan tavallisesti ole heitä kohtaan aggressiivinen. Se ei yleensä hauku, mutta kommunikoi korkealla äänellään muilla tavoin. Sen "laulu" muodostuu oudosta, musikaalisesta ulvonnasta - samanlaisesta, joka on ominaista laulavalle uudenguineankoiralle.[1] Rotu on lisäksi uskollinen ja ahkera. Se työskentelee mielellään. Rodulla on vahva tahto ja ne ovat hyvinkin persoonallisia.
Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Amerikanintiaanikoiralla on muinainen alkuperä, ja paikalliset heimot ovat kasvattaneet sitä tuhansien vuosien ajan. Aikoinaan jalostukseen käytettiin myös kojoottia aina silloin tällöin, tarkoituksena vahvistaa perimää - tämä perinne on kuitenkin sittemmin jäänyt unholaan.[1]
Alkuperäistä rotua kasvattivat Pohjois-Amerikan tasankointiaanit, ja he käyttivät sitä tavaroiden kuljettamiseen purilailla. Suurempien kuormien vetämiseen käytettiin koirien sijasta poneja. Tämän lisäksi paikallista intiaanikoiraa käytettiin vartiointiin, jäljestämiseen, buffaloiden paimentamiseen ja petien lämmittämiseen. Toisinaan, joskin hyvin harvoin - lähinnä nälänhädän takia tai seremoniallisten juhlien aikaan – sen lihaa myös syötiin.[1]
1700-luvun lopulla amerikanintiaanikoira oli kotialueellaan erittäin yleinen: tuolloin eurooppalaiset tutkimusmatkailijat kertoivat, että yksinomaan mustajaloilla ja comancheilla oli 20 000 yksilöä. Eurooppalaisten uudisasukkaiden saapumisen myötä rotua kohtasi kuitenkin kaksi ongelmaa: ensinnäkin se muistutti kojoottia ja tuli siksi usein ammutuksi sellaisena, mutta se myös kärsi heimoilleen asetetuista liikkumisrajoituksista; kun intiaanien ei enää reservaatteihin päädyttyään tarvinnut liikkua paikasta toiseen, tarve kuormajuhdalle katosi. Populaation määrä pieneni rajusti ja se oli pian sukupuuton partaalla. Moni hengissä selviytyneistä yksilöistä risteytyi maahan tuotujen eurooppalaisten koirien kanssa, minkä takia puhdasrotuiset yksilöt hävisivät lähes kokonaan. 1800-luvun lopulla osa koira-asiantuntijoista uskoi rodun kuolleen sukupuuttoon.[1]
Oregonilainen Kim LaFlamme, joka oli erään mustajalan lapsenlapsenlapsi, muisteli leikkineensä lapsena isoisänsä koirien kanssa. Kun hänelle kerrottiin, ettei kyseisentyyppisiä koiria ollut enää olemassa, hän kieltäytyi uskomasta ja alkoi tutkia asiaa tarkemmin. Hän onnistui kuin onnistuikin löytämään muutaman puhdasrotuisen yksilön ja kokosi ne yhteen aloittaakseen oman jalostusohjelman. Useamman vuosikymmenen jälkeen hän oli onnistunut kasvattamaan populaation lähes 200 yksilöön. Hän antoi niitä myöskin Yhdysvaltojen ulkopuolelle, mm. Walesiin.[1]
Nykyisin Pohjois-Amerikassa on 40 kasvattajaa, ja vuonna 2000 koko maailman populaatio oli noin 250 yksilöä.[1]
Terveys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rodulla ei toistaiseksi tunneta tyypillisiä sairauksia, ja se on myös pitkäikäinen.[1]