Aleksandr Sumarokov

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Fjodor Rokotovin vuonna 1777 maalaama Aleksandr Sumarokovin muotokuva.

Aleksandr Petrovitš Sumarokov (ven. Алекса́ндр Петро́вич Сумаро́ков, 25. marraskuuta 1717 Lappeenranta12. lokakuuta 1777 Moskova) oli venäläinen klassismin ajan kirjailija[1][2].

Aleksandr Sumarokov kuului 1600-luvun lopussa merkittävään asemaan kohonneeseen aatelissukuun. Hän opiskeli maasotakoulussa ja palveli adjutanttina ja kansliapäällikkönä kohoten everstiksi vuonna 1751 ja prikaatinkenraaliksi vuonna 1755. Vuosina 1756–1761 Sumarokov toimi Venäläisen teatterin ensimmäisenä johtajana. Katariina II:n noustessa valtaan hänet nimitettiin valtioneuvokseksi ja vuonna 1767 todelliseksi valtioneuvokseksi. Virkatehtäviensä vähäisyyden ansiosta Sumarokov pystyi keskittymään täysin seuraelämään ja kirjalliseen toimintaansa.[3]

Sumarokov alkoi kirjoittaa runoja opiskeluaikanaan. Aluksi hän seurasi Vasili Trediakovskin ja sittemmin Mihail Lomonosovin malleja. Pian hän alkoi itse omaksua venäläisessä runoudessa aikaisemmin tuntemattomia genrejä ja uudistaa venäläistä runomittaa. Sumarokovin rakkauslauluista tuli hyvin suosittuja ja hän sai paljon jäljittelijöitä aatelisnuorison keskuudessa. Erityisen läheiset suhteet Sumarokovilla oli maasotakoulun kadetteihin ja opettajiin, joiden teatteriryhmä esitti hänen varhaiset näytelmänsä. Niistä ensimmäinen, Horev, ilmestyi vuonna 1747. Vuonna 1748 Sumarokov julkaisi ”Kaksi epistolaansa” (Dve epistoly), joissa hän arvosteli Trediakovskin ja Lomonosovin edustamia ankaran klassismin periaatteita ja vaati venäläisen kirjallisuuden uudistamista aikansa eurooppalaisten mallien pohjalta. Vanhojen auktoriteettien ja nuoren uudistajan henkilökohtaisuuksiin mennyt kiistely jatkui sittemmin lehdistössä ja teatterin lavalla.[4]

Sumarokovin runomuotoiset klassistiset tragediat olivat aikanaan hyvin suosittuja ja niillä oli suuri vaikutus venäläisen teatterin kehitykseen. Tragedioiden lisäksi hän kirjoitti pieniä proosamuotoisia komedioita sekä ensimmäiset venäjänkieliset oopperalibretot Tsefal i Prokris (”Kefalos ja Prokris”, ensiesitys 1755) ja Altsesta (”Alceste”, 1758). Sumarokovin lukuisia eri lajityyppejä edustavaa runoutta julkaistiin vuonna 1755 perustetussa Venäjän ensimmäisessä aikakauslehdessä Ježemesjatšnoje sotšinenije sekä hänen vuonna 1759 perustamassaan ensimmäisessä kirjallisuuslehdessä Trudoljubivaja ptšela. Jälkimmäisessä ilmestyivät Sumarokovin ensimmäiset satiiriset eläintarinat, joita hän sittemmin julkaisi myös Prazdnoje vremjassa ja Mihail Heraskovin lehdissä. Vuodesta 1759 lähtien keisarillisena toimineen teatterin johtajana kirjailija onnistui heikosti, ja vuonna 1761 hän joutui luovuttamaan sen päänäyttelijälleen Fjodor Volkoville.[5]

Keisarinna Elisabetin hoviin tyytymätön Sumarokov tutustui tulevaan Katariina II:een 1750-luvun puolivälissä. Katariinan noustua valtaan Sumarokovista tuli keisarinnan rahoittama hovirunoilija, mutta hänen yrityksensä sekaantua politiikkaan alkoivat pian ärsyttää uutta hallitsijaa. 1760-luvulla Sumarokov riitautui myös entisen kannattajansa Ivan Jelaginin ympärille muodostuneen dramaturgiryhmän sekä romaanikirjailija Fjodor Eminin kanssa. Kirjalliset riidat ja perhesotkut saivat Sumarokovin muuttamaan vuonna 1769 Moskovaan, jossa hän kirjoitti parhaan näytelmänsä Dmitri Samozvanets (”Vale-Dmitri”, ensiesitys 1771). Vale-Dmitrin sankariksi nostava tragedia vaikutti merkittävästi aikansa näytelmäkirjallisuuden kehitykseen. Sen teemana on valistushenkinen ajatus kansan oikeudesta nousta kapinaan tyranniaa vastaan. 1770-luvun alussa Sumarokov osallistui Moskovan teatterielämään, sepitti uusia näytelmiä ja julkaisi vanhojen ja uusien runojensa kokoelmia. Kirjailijan viimeisiä vuosia varjostivat sairaudet sekä velat, joiden takia hän joutui myymään lähes koko omaisuuteensa.[6]

Sumarokov oli ihmisenä helposti syttyvä, kiivas ja omahyväinen, mikä osaltaan selittää hänen lukuisat riitansa sukulaisten ja tuttavien kanssa. Kirjailijana ja teoreetikkona hän loi venäläisen uuden ajan kirjallisuuden lajihierarkian, vakiinnutti kirjakielen ja tyylilajien normit ja vaikutti aikansa yhteiskunnalliseen ajatteluun. Romantiikan kaudella Sumarokovin tuotantoa alettiin pitää kylmänä ja keinotekoisena, mihin suurelta osin vaikutti hänen runokielensä nopea vanhentuminen. Sumarokovin kirjallisen työn muistomerkiksi jäivät Nikolai Novikovin vuosina 1780–1781 julkaisemat kootut teokset (toinen painos 1787), joita laatiessaan Novikov käytti kirjailijan myöhemmin kadonnutta arkistoa.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Slovar russkih pisatelei XVIII veka, vypusk 3, s. 184. Sankt-Peterburg: Nauka, 2010. ISBN ISBN 978-5-02-025203-5. Teoksen verkkoversio (viitattu 19.1.2013). (venäjäksi)
  2. Toisinaan syntymäpaikaksi mainitaan Pietari, esim. Bolšaja sovetskaja entsiklopedija, tom 25, s. 68. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1976.
  3. Slovar russkih pisatelei XVIII veka, vypusk 3, s. 184–185. Sankt-Peterburg: Nauka, 2010. ISBN ISBN 978-5-02-025203-5. Teoksen verkkoversio (viitattu 19.1.2013). (venäjäksi)
  4. Slovar russkih pisatelei XVIII veka, vypusk 3, s. 185–188. Sankt-Peterburg: Nauka, 2010. ISBN ISBN 978-5-02-025203-5. Teoksen verkkoversio (viitattu 19.1.2013). (venäjäksi)
  5. Slovar russkih pisatelei XVIII veka, vypusk 3, s. 188–193. Sankt-Peterburg: Nauka, 2010. ISBN ISBN 978-5-02-025203-5. Teoksen verkkoversio (viitattu 19.1.2013). (venäjäksi)
  6. Slovar russkih pisatelei XVIII veka, vypusk 3, s. 193–198. Sankt-Peterburg: Nauka, 2010. ISBN ISBN 978-5-02-025203-5. Teoksen verkkoversio (viitattu 19.1.2013). (venäjäksi)
  7. Slovar russkih pisatelei XVIII veka, vypusk 3, s. 198–199. Sankt-Peterburg: Nauka, 2010. ISBN ISBN 978-5-02-025203-5. Teoksen verkkoversio (viitattu 19.1.2013). (venäjäksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]