Aikavälikertaus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Anki: tietokoneohjelma, joka käyttää aikavälikertausta.

Aikavälikertaus on oppimismenetelmä, joka käyttää kasvavaa aikaväliä opitun materiaalin kertauksien välillä.

Vaikka aikavälikertauksesta on hyötyä monissa konteksteissa, sitä käytetään useimmiten tilanteissa, joissa on opittava suuri määrä tietoa ja muistettava se pysyvästi. Siksi se sopii hyvin toisen kielen sanaston oppimiseen.

Tutkimustyötä ja käyttöjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikavälikertausavusteisen oppimisen parantamisen esitteli ensi kertaa Professori Cecil Alec Mace vuonna 1932 julkaisemassa kirjassaan Psychology of Study. Vuonna 1939 Spitzer testasi aikavälikertausmenetelmän vaikutuksia amerikkalaisiin kuudesluokkalaisiin, jotka opettelivat tieteellisiä tietoja.[1] Spitzer testasi yli 3600 opiskelijaa Iowassa ja osoitti aikavälikertauksen tehokkaaksi. Tutkimustyö ei saanut paljon huomiota ja tieteenala oli suhteellisen hiljainen 1960-luvulle asti. Silloin kognitiiviset psykologit, muun muassa Melton, Landauer ja Bjork, tutkivat kertausten aikavälien vaikutuksia tietojen muistamiseen. Samoihin aikoihin Pimsleurin kielen oppimisjärjestelmä hyödynsi aikavälikertausteoriaa kielten oppimiseen, ja vuonna 1973 Leitner keksi flash-kortteihin perustuvan Leitner-jarjestelmän.

Siihen aikaan aikavälikertauksen oppiminen toteutettiin pääsääntöisesti flash-korttijärjestelmillä. Järjestelmien käyttöä hankaloitti se, että merkittävä opiskelu vaatii monta tuhatta flash-korttia. Henkilökohtaisten tietokoneiden yleistyessä 1980-luvulla aikavälikertausta aloitettiin toteuttaa ohjelmistolla. Ohjelmat pyrkivät sitomaan aikavälikertauksen oppijan tuloksiin. Ohjelmisto vaihtelee kertausten aikaväliä tietyn muistitason, esimerkiksi 90% kaikesta tiedosta, saavuttamiseksi. Vaikeammat tiedot näytetään useammin ja helpommat tiedot harvemmin. Vaikeutta määrittää se, kuinka helposti käyttäjä omasta mielestään muistaa oikean vastauksen.

On olemassa useita aikavälikertauksen algoritmeja:

Jotkut ovat spekuloineet, että aikavälien tarkat pituudet eivät olennaisesti vaikuta algoritmin tehokkuuteen[2][3]. Toiset ovat vakuuttaneet aikavälien olevan hyvin tärkeitä. Kokeellinen tieto tästä ei viittaa selkeästi suuntaan tai toiseen[4].

Pimsleurin asteittainen aikavälikertaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asteittainen aikavälikertaus on Paul Pimsleurin vuonna 1967 julkistama aikavälikertausmenetelmä[5]. Sitä käytetään Pimsleurin kielen oppimismenetelmässä. Sen lyhyet ensimmäiset aikavälit (esimerkiksi sekunteja tai minuutteja) sopivat hyvin ääniopetukseen, joka vaatii tarkkoja aikavälejä.

Pimsleurin alkuperäisessä tekstissä esiintyivät seuraavat aikavälit: 5 sekuntia, 25 sekuntia, 2 minuuttia, 10 minuuttia, 1 tunti, 5 tuntia, 1 päivä, 5 päivää, 25 päivää, 4 kuukautta ja 2 vuotta.

Ohjelmisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmat ohjelmat perustuvat manuaalisiin flash-korttimenetelmiin eli opittavat tiedot lisätään ohjelmaan kysymys-vastauspareina. Kun pari on kerrattavana, kysymys näytetään käyttäjälle ja käyttäjän on keksittävä vastaus. Keksittyään vastauksen käyttäjä paljastaa vastauksen ja arvioi, kuinka vaikealta vastaaminen tuntui. Ohjelma aikatauluttaa parin seuraavan kertauksen arvioinnin ja aikavälikertauksen algoritmin perusteella. Ilman ohjelmaa käyttäjän on itse aikataulutettava kertauksia. Tämä vie aikaa ja rajoittaa käyttäjän yksinkertaisempiin algoritmeihin kuten Leitner-järjestelmän algoritmiin.

Muutamia aikavälikertauksen ohjelmia:

  • Anki
  • Mnemosyne
  • SuperMemo

Lisää aiheesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Caple, C. (1996). "The Effects of Spaced Practice and Spaced Review on Recall and Retention Using Computer Assisted Instruction". Dissertation for the degree of Doctor of Education, North Carolina State University.[1]
  • de Boer, V. (2003, August). "Optimal Learning and the Spacing Effect: Theory, Application and Experiments based on the Memory Chain Model". Artificial Intelligence Master's Thesis for Computational Psychology, University of Amsterdam.[2]
  • Dempster, F. N. (1988). "The Spacing Effect: A Case Study in the Failure to Apply the Results of Psychological Research". American Psychologist, 43(8), 627-634.
  • Greene R. L. (2008). Repetition and spacing effects. In Roediger H. L. III (Ed.), Learning and memory: A comprehensive reference. Vol. 2: Cognitive psychology of memory (pp. 65–78). Oxford: Elsevier.
  • Karpicke, J. D., & Roediger, H. L. (2007). "Expanding Retrieval Practice Promotes Short-Term Retention, but Equally Spaced Retrieval Enhances Long-Term Retention". Journal of Experimental Psychology: Learning, * Memory, and Cognition, 33(4), 704-719.[3]
  • "Randomized, Controlled Trial of Spaced Education to Urology Residents in the United States and Canada" (2007). The Journal of Urology 177 (4): 1481–1487. doi:10.1016/j.juro.2006.11.074. PMID 17382760. 


Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Spitzer, H. F. (1939). Studies in retention. Journal of Educational Psychology, 30, 641-657.
  2. Cull, W. L. (2000). Untangling the benefits of multiple study opportunities and repeated testing for cued recall. Applied Cognitive Psychology, 14, 215–235.
  3. Peter Bienstman on Mnemosyne mailing list, May 2008
  4. Chapter 6:Is Expanded Retrieval Practice a Superior Form of Spaced Retrieval?, A Critical Review of the Extant Literature, DAVID A. BALOTA, JANET M DUCHEK, and JESSICA M. LOGAN
  5. Pimsleur, Paul (February 1967). "A Memory Schedule" 51 (2): 73–75. Blackwell Publishing. doi:10.2307/321812.