Afrikkalainen sosialismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Afrikkalainen sosialismi eroaa klassisesta sosialismista siinä, että taloudellisia resursseja jaetaan "perinteisellä" afrikkalaisella tavalla. Etenkin 1950-luvulta alkaen monet afrikkalaiset poliitikot puhuivat afrikkalaisen sosialismin puolesta, joskin saattoivat tarkoittaa jossain määrin eri asioita.

Neuvostoliitto ja Kiina pyrkivät edesauttamaan sosialismin leviämistä Afrikassa.[1] Kiinan ja Neuvostoliiton välirikon jälkeen Afrikan sosialistit jakautuivat Neuvostoliiton liittolaisiin, Kiinan liittolaisiin ja sitoutumattomiin.[1]

Sosialismin väitettiin tarjoavan yhtenäisyyttä ja keinon pärjätä edistyneempiä, kapitalistisia länsimaita vastaan. Suunnittelun väitettiin estävän resurssien haaskausta ja luokkataistelua. Osa johtajista väitti Afrikan olleen aina sosialistinen.

Sosialistisia olivat mm. Tansania[2], Mosambik (Frelimo)[2], Angola (MPLA)[2], Etiopia (Derg/PTE)[2], Somalia[3], Ruanda[2], Kongo (Kongon työväenpuolue)[2], Nigeria ja Biafra. Useimmat näistä olivat kommunistisia; Tansania oli johtava ei-kommunistinen afrikkalaisen sosialismin maa.

Egyptin, Libyan ja Algerian arabisosialismi vaikutti ideologisesti ja tukemalla sosialistien valtaannousuun muussakin Afrikassa, joskaan arabisosialismia ei lasketa varsinaiseen afrikkalaiseen sosialismiin.

Vuonna 1988 Afrikassa oli 8 850 neuvostoliittolaista neuvonantajaa ja 53 900 kuubalaista, turvallisuuspalveluja neuvoivat myös itäsaksalaiset asiantuntijat jne. [2]

Professori Achille Mbembe arvioi, että Afrikan nälänhädät ja siviilien verilöylyt ovat enimmäkseen Afrikan valtioiden leniniläisen luonteen seurausta.[4]

Arabisosialismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Egypti, Libya ja Algeria ovat olleet arabisosialistisia. Tultuaan vuonna 1970 Egyptin ja arabisosialistisen unionin johtoon Anwar Sadat antoi vähitellen sosialismin hiipua joiltain osin, ja hänen seuraajansa Hosni Mubarak jatkoi samalla linjalla, mutta sosialismista ei ole kokonaan luovuttu Egyptissäkään. Libyassa se on vielä vahvemmilla, ja arabisosialisti Muammar Gaddafi johti Libyaa vuoteen 2011 asti.

Algerian kolmas presidentti Ahmed Ben Bella (1963-65) oli arabisosialisti kuten hänen seuraajansa Houari Boumediène (1965-1978). Boumediène julisti sosialistisia vallankumouksia, kansallisti öljyn ja lisäsi valtiojohtoista teollisuutta. Hän tuki sosialistisia ja nationalistisia järjestöjä kuten PLO, ANC ja SWAPO; vaati YK:ssa uutta maailmanjärjestystä ja sanoi joskus etelän väen valloittavan pohjoisen vihollisina. Hänen kuoltuaan ja öljyn halvennuttua maan taloustilanne heikkeni, ja sitä jouduttiin korjaamaan liberalisoimalla taloutta 1980-luvulla.

Tansania[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräs Afrikan sosialismin aluista oli perheeseen viittaava Ujamaa-käsite, jolla Julius Nyerere kuvasi johtamansa Tansanian talouspolitiikkaa sen itsenäistyttyä vuonna 1961. Vuonna 1967 Nyerere julkaisi Arushan julistuksen, jossa hän luonnosteli afrikkalaisen sosialismin perusteet.

Nyereren sosialistiset Ujamaa-kollektiivit osoittautuivat tuhoisiksi Tansanian taloudelle.[5] Mosambikissa ja Etiopiassa tämän väitettiin johtuneen siitä, että Tansanian TANU/ASP-puolue ei ollut tarpeeksi marxilais-leniniläinen.[2]

Etiopia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mengistu Haile Mariamin Derg-puolue teki vuonna 1974 vallankumouksen ja julisti 21.12.1974 Etiopian siirtyvän sosialismiin. Maa jäljitteli aluksi Neuvostoliiton silloisen liittolaisen Somalian sosialismia ja sai huomattavaa sotilasapua Kuubalta ja Neuvostoliitolta. Maanomistus kumottiin, pankit ja vakuutuslaitokset sekä useimmat tehtaat sosialisoitiin. Vuoden 1995 oikeudenkäynnissä poliittisten murhien määrä arvioitiin viisinumeroiseksi. [3]

Mengistu sai Maailman ammattiyhdistysten liiton kultaisen ansiomerkin vuonna 1988. Keskisen Itä-Euroopan vapauduttua sosialismista ja kapinallisjoukkojen edettyä neuvostoliittolaiset lähtivät maasta ja Mengistun asema näytti heikolta. Hän ilmoitti pakkosiirtojen lopettamisesta ja talouden liberalisoinnista mutta joutui silti 21.5.1991 pakenemaan maasta. Zimbabwen Robert Mugabe tarjosi hänelle turvapaikan eikä suostunut luovuttamaan häntä oikeuteen. [3]

Etiopian nälänhätä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talonpoikia verotettiin raskaasti ja hallinto osti heiltä siemenet itse määräämällään hinnalla. Kauppiaiden vaino ja turvattomuus halvaannuttivat kaupan. Vuosina 1982-1985 maassa oli "Etiopian nälänhätä", jonka verukkeella tehtiin massiiviset väestön pakkosiirrot viljavammille alueille. Maa sai monien YK:n asiantuntijoiden tuen ja ennennäkemättömän solidaarisuusaallon kuten We are the World -hyväntekeväisyyshymnin. Lääkärit ilman rajoja oli harvoja kansalaisjärjestöjä, jotka kieltäytyivät tukemasta pakkosiirtoja. [3]

Somalia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Siad Barre kaappasi vallan vuonna 1969, nimesi valtion demokraattiseksi ja lakkautti parlamentin ja korkeimman oikeuden - vallan otti "korkein vallankumousneuvosto" (SRC). Teollisuus ja maa sosialisoitiin ja lukutaitokampanja onnistui. Yksityisiä investointeja sallittiin rajoitetusti mutta pääosin hallinto oli kommunistista.

Vuonna 1974 maa liittyi Arabiliittoon. Vuonna 1976 SRC lakkautti itsensä ja tilalle perustettiin Somalian vallankumouksellinen sosialistipuolue (SRSP). Siad Barre pysyi vallassa kunnes vastarintaliikkeet voittivat viimein vuonna 1991.

Siad Barren hallitus siirtyi vuonna 1969 virallisesti marxilais-leninismiin ja oli aluksi Neuvostoliiton liittolainen. 1970-luvun lopulla kuitenkin Neuvostoliitto ja Kuuba tukivat Etiopiaa sotilaallisesti tämän sodassa Somaliaa vastaan. [3]

Angola[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton ja Kuuban sotilaallisesti tukema kommunistinen MPLA ja Etelä-Afrikan unionin ja Kiinan tukema maolaiskommunistinen UNITA julistivat kilvan Angolan itsenäiseksi 11.11.1975. Angolan 1960-luvulta asti kukoistanut talouselämä romahti tämän jälkeen öljytuloista huolimatta ja maassa kärsittiin nälkää. Ongelmina olivat mm. verot, kaupankäynnin esteet ja julkisten investointien vähäisyys. [6]

Ronald Reaganin johdolla vuonna 1988 tehdyt sopimukset saivat MPLA:n tekemään linjanmuutoksen pois kommunismista; kuubalaiset lähtivät maasta. Vuonna 1990 MPLA siirtyi kannattamaan markkinataloutta ja demokratiaa, ja UNITA hävisi vuonna 1992 pidetyt vaalit. [6]

Ruanda[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Mustat khmerit" oli polpotilaisena kommunisteina pidettyjen presidentti Paul Kagamen johtamien Ruandan isänmaallisen rintaman tutsien lempinimi. [2]

Mosambik[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalin demokraattisen neilikkavallankumouksen (25.4.1974) myötä Portugali antoi kommunistijohtoisen Frelimo-vapautusarmeijan ottaa yksinvallan siirtomaassaan Mosambikissa. Frelimoa tukivat Kiina ja Neuvostoliitto. Frelimon alkuajan johtohahmo Eduardo Mondlane ilmoitti jo hieman ennen kuolemaansa vuonna 1969 Frelimon olevan sosialistinen ja muuttuvan yhä marxilais-leniniläisemmäksi. [4]

Maaseudulla ihmisiä innostettiin siirtymään perinteisistä asumuksistaan kyliin ja viljelemään yhteisiä peltoja, mutta nämä hylättiin pian. Vuonna 1977 puolue julisti edustavansa bolshevikkien perintöä ja kollektivisoi lisää maataloutta. Ellei kyläistämiskiintiöitä täytetty, hallituksen miliisit saattoivat polttaa kansalaisten majoja. [4]

Kommunismin romahdettua Euroopassa vuonna 1989 Mosambikin presidentti Joaquim Chissano myönsi marxilaisuuden ongelmallisuuden.[2]

Julma sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frelimo tuki 1970-luvulla Rhodesian (Zimbabwen) ZANU-liikettä (Robert Mugabe). Kostoksi Rhodesia tuki Mosambikin maaseutuväestön vastarintaliikettä Renamoa vuoteen 1980 asti. Kumpikin osapuoli harjoitti hirvittäviä julmuuksia siviiliväestöä kohtaan. Frelimon johtaman Mosambikin turvallisuuspalvelu SNASP siirsi väestöä "uudelleenkoulutusleireille". SNASPilla oli lupa pidättää kuka tahansa ja lähettää hänet uudelleenkoulutusleirille tai vaihtoehtoisesti oikeuteen, jolloin SNASP itse suoritti tutkinnan. Portugalin vuonna 1867 kumoama kuolemantuomio palautettiin vuonna 1979. [4]

Tilanteen pahennuttua taloutta avattiin jonkin verran, mm. ulkomaisia sijoituksia sallittiin ja maaseudun tuhoisaa kollektivisointia vähennettiin 1980-luvulla. [4]

Nälänhädät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maassa koettiin vakavia nälänhätiä, joissa kuoli Unicefin arvion mukaan 600 000 ihmistä. Frelimo saattoi kontrolloida ulkomaista elintarvikeapua, millä se sai pakotettua väestöä haluamiinsa siirtymiin saadakseen etua Renamoa vastaan. Tämä keskittyminen heikensi elintarviketuotantoa, ja vielä vuonna 1987 nälänhätä uhkasi 3,5 miljoonaa ihmistä, joskin Washingtonin ja järjestöjen käynnistämät avustusoperaatiot pelastivat tilanteen. Silti vielä keväällä 1989 kuoli 8000 ihmistä nälkään. EY:n raportin mukaan avusta 75 % jäi valtakoneistolle. [4]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Soviet Perspectives on African Socialism By Arthur Jay Klinghoffer
  2. a b c d e f g h i j Kommunismin musta kirja, s. 759-763
  3. a b c d e Kommunismin musta kirja, s. 763-772
  4. a b c d e f Kommunismin musta kirja, s. 777-781
  5. "OTributes pour in for Nyerere", BBC News, 1999-10-14. Luettu 2009-01-11. 
  6. a b Kommunismin musta kirja, s. 773-777