Afrikkalainen elokuva

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Siirtomaavallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siirtomaa-ajan aikana Afrikka oli esitetty pääosin länsimaalaisten elokuvantekijöiden silmin. Viidakkoa, villieläimiä ja -ihmisiä, sekä Tarzan ja Jane. Maanosa oli esitetty eksoottisena maana ilman historiaa, saatikka kulttuuria.

Ranskalaisissa siirtomaissa Afrikkalaisia oli lailla kielletty omien elokuvien tekeminen. Ensimmäinen Afrikkalainen elokuva tehtiinkin tästä syystä Pariisissa Beniniläisen Paulin Doumanou Vieyran toimesta. Elokuvan nimi oli Afrique Sur Seine. Elokuva käsitteli afrikkalaisena olemisen vaikeutta 1950-luvun Pariisissa ja sen on laskettu olevan ensimmäinen mustan afrikkalaisen ohjaama elokuva. Varsinaisesti ensimmäinen afrikkalaisen tekemä elokuva oli kuitenkin ”Tyttö Kartagosta” 1924, jonka ohjasi tunisialainen Chemama Chikly.

Länsimaalaisten tekemät elokuvat olivat luonteeltaan räikeän rasistisia. Afrikkalaisten maiden itsenäistyttyä Oumane Sembene ja Oumarou Ganda muiden muassa näkivätkin elokuvanteon tärkeänä poliittisena välineenä oikoakseen afrikkalaisille virheellistä kuvaa afrikkalaisista.

1960- ja 1970-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustan Afrikan elokuva syntyi vuoden 1960-tienoilla. 1970- luvun alkuun mennessä oli tuotettu viitisenkymmentä pitkää elokuvaa. Ensimmäinen Afrikkalainen elokuva, joka sai ulkomaalaista tunnustusta osakseen oli Ousmane Sembenen La Noire de, joka tunnettiin myös nimellä Black Girl. Elokuva näytti afrikkalaisen naisen tuskan, jonka täytyi työskennellä Ranskassa sisäkkönä. Aiemmin kirjailijana toiminut Sembene oli siirtynyt elokuvantekoon laajemman yleisön toivossa. Hänet koetaan yhä olevankin Afrikkalaisen elokuvan isä. Sembenen kotimaa Senegal kasvoi hänen myötään tärkeimmäksi Afrikkalaisen elokuvan kehdoksi yli vuosikymmenen ajaksi.

Ensimmäinen Afrikkalainen elokuvafestivaali oli Burkina Fasossa pidetty FESPACO (La Festival Panafricain du Cinéma et de la Télévision de Ouagadougou) vuonna 1969. Tuolloin syntyi Afrikkalaisen elokuvan oma foorumi, joka on elossa yhä. FESPACO järjestetään nykyään kahden vuoden välein.

Aivan kuten muualla ”kolmannessa maailmassa” tuotettiin intialaisia tanssielokuvia, egyptiläisiä musikaaleja ja aasialaisia kung fu –elokuvia, Afrikassa on ollut omat Hollywood-klooninsa ja omat yrityksensä tuottaa todellisuuspakoa. Suunnattomat alueet Afrikassa ovat yhä vailla elokuvatettereita, eikä kaikissa nopeasti itsenäistyneissä maissa ollut vielä omaa tuotantoa.80-luvulle tultaessa tilanne oli jo aivan toinen.

1980-luku ja sen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvun alussa voitiin laskea, että mustassa Afrikassa vaikutti noin 250 elokuvantekijää, jotka olivat tehneet muutaman sata elokuvaa. Niistä pitkiä oli viitisenkymmentä, joka ei ole kovin paljon valtaisan maanosan tuotannoksi.

Maanosassa tehdystä elokuvasta suuri osa ei ole afrikkalaista lainkaan: sieltä saadaan halpaa työvoimaa, tai sitten ulkomaalaiset tuotannot käyttävät esimerkiksi Zimbabwen tai Kenian halpoja tuotantovalmiuksia. Tilanne on itse asiassa melkein huonontunut elokuvan kannalta. Yhä suurempi määrä Intian, Hollywoodin, Egyptin tai Hong Kongin elokuvaa täyttää afrikkalaiset teatterit, eikä niissä pyörivä raha päädy paikallisten elokuvantekijöiden kassaan.

Afrikkalaisen elokuvan mekaksi on aikojen saatossa kasvanut Nigerian Nollywood, jossa valmistetaan toiseksi eniten elokuvia maailmassa sitten Bollywoodin.

Afrikkalaisen elokuvan ominaispiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikan tuotanto voidaan jakaa viiteen eri suuntaukseen (Boughedir):

  1. Poliittinen eli yhteiskunnan muuttamiseen kannustava elokuva
  2. Moralisoiva eli yksilön vastuuta korostava elokuva
  3. Elokuvat joiden tekijä puhuu lähinnä itsestään ja itselleen
  4. Omaan kulttuuripiiriin sijoittuva elokuva, tekijöinä esimerkiksi kamerunilainen Jean Pierre, burkinafasolainen Idrissa Ouedraogo.
  5. Kaupallinen elokuva, tekijöinä esimerkikis kamerunilainen Daniel Kamwa, nigerrialainen Ola Balogun.

”Meille afrikkalaisille elokuvan ongelma on yhtä tähdellinen kuin sairaaloiden ja koulujen rakentaminen, tai väestömme ruoka. Tärkeätä on, että meillä on oma elokuvamme: että voimme nähdä, tuntea, ymmärtää itsemme valkokankaan peilin kautta. -Ousmane Sembene (mm. Xala 1974)

Pohjoisafrikkalainen elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoisafrikkalainen elokuvatuotanto on suurinta Egyptissä, missä on ollut varteenotettava elokuvateollisuus jo 1930-luvulta asti. Maghreb-alueella (Pohjois-Afrikka Egyptistä länteen) suurin tuotantomaa on nykyisin Marokko, joka on ohittanut Algerian tuotantojen määrässä ja laadussa. 2011 keväällä alueella tapahtuneiden vallankumousten vaikutukset elokuva-alaan ovat vielä epäselvät.

Egypti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Egyptiä kutsutaan Arabian Hollywoodiksi. Maassa tuotettiin pieni määrä mykkäelokuvia vuodesta 1896 alkaen ja ensimmäinen pitkä mykkäelokuva tuotettiin vuonna 1927 (Laila, ohj. Wadad Orfi). Tuotannot keskittyivät Kairoon ja äänielokuvan läpimurron jälkeen maassa tuotettiin ainakin 44 pitkää elokuvaa vuosien 1930 ja 1936 välillä. Alaa pyörittivät pienet tuotantoyhtiöt.

Elokuvan kulta-ajaksi Egyptissä lasketaan 1940-luvun ja 1950-luvun välinen aika. Elokuvat seurasivat pitkälti samaa juonellista kaavaa, kuin Länsimaiset viihde-elokuvat. Egyptissä vuonna 1952 tapahtunut vallankaappaus ei aluksi vaikuttanut suuresti elokuvateollisuuteen. Vuonna 1961 sosialistihallitus otti kuitenkin haltuunsa elokuva-alan, joka oli vuoteen 1966 mennessä täysin kansallistettu. Kansallistamisen myötä elokuvantekijöiden vapauksia rajoitettiin ja aiheet muuttuivat nationalistisiksi. 1970-90-luvuilla elokuvan taso laski ja tuotantojen määrä väheni alan ollessa muutaman elokuvamogulin hallussa. Tätä jatkui 90-luvun loppuun asti, kunnes hittikomediat nousivat suureen suosioon ja tuotantojen määrä nousi. Komedioiden suosio on ollut suurta tähän päivään asti. Kolmasosa arabiankielisistä elokuvista tuotetaan Egyptissä ja 80% lipputuloista menee kotimaisille elokuville.

Mahgreb-alue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maghreb-alueen maissa elokuvatuotanto on ollut paljon vähäisempää. Kun Egyptissä parhaimmillaan tehtiin 100 elokuvaa vuodessa on esimerkiksi Algeriassa tuotettu 40 vuodessa vain 120 elokuvaa. Elokuvia alettiin tehdä lähinnä maiden itsenäistymisen jälkeen, mutta yhdessäkään maassa ei ole ollut merkittävää elokuvateollisuutta. Myös maiden poliittinen ilmapiiri on vaikuttanut elokuvien tekoon negatiivisesti. Marokossa on kuitenkin kuvattu useita ulkomaisia suurtuotantoja mm. Mies joka tiesi liikaa (1956 ohj. Alfred Hitchkok), Lawrence of Arabia (1962 ohj. David Lean), The Last Temptation of Christ (1988 ohj. Martin Scorceses) ja Gladiaattori (ohj. Ridley Scott. Paikallisväestö toimi näissä tuotannoissa lähinnä kuitenkin assistentin tehtävissä. Maiden oma elokuvatuotanto on ollut vaihtelevan tasoista.

Saharan eteläpuoleinen Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saharan eteläpuolisen Afrikan maista suurin elokuvamaa on ehdottomasti Nigeria. Muita merkittäviä elokuvamaita alueella ovat mm. Burkina Faso ja Senegal. Molemmissa maissa on valmistettu lukuisia Euroopassa palkintoja keränneitä elokuvia (pääosin Ranskalaisella rahoituksella), mutta nämä ulkomailla menestyneet elokuvat ovat varsin huonosti tunnettuja kotimaissaan. Muissa alueen maissa on tuotettu hyvin vähän pitkiä elokuvia. Elokuvateattereissa pyörii lähinnä Nigerialaisia ja Länsimaisia elokuvia.

Nigerialainen elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset Nigerialaiset elokuvat tehtiin 1960-luvulla, ja televisiotuotannot alkoivat samoihin aikoihin. Televisiotuotannot saivat paljon valtion tukea alkuvuosina, ja 1980-luvun puolivälissä joka osavaltiolla oli oma lähetysasemansa. Laki rajoitti ulkomaisia tv-sisältöjä, joten tuottajat Lagosissa alkoivat televisioida paikallisia, suosittuja teatteriesityksiä. Monista tehtiin jopa videoita, ja pienimuotoinen, mutta varsin epävirallinen elokuvakauppa alkoi kehittyä.

Igbo-heimon bisnesvainu, etniset siteet ja hallitsevuus Nigerian suurkaupungeissa johtivat videojulkaisuiden leviämiseen ympäri maata. Nollywood lähti kasvamaan räjähdysmäisesti, jättäen ulkomaisen median varjoonsa. Paikalliskielien sijaan elokuvissa alettiin suosia englantia, joka mahdollisti elokuvateollisuuden laajentumisen myös Nigerian rajojen ulkopuolelle.

Digitaalinen elokuvatuotanto kiihdytti maan elokuvantuotantoa 1990-luvulla, ja 2000-luvun alussa se nousi toiseksi suurimmaksi elokuvateollisuudeksi maailmassa vuosittaisten elokuvaproduktioiden lukumäärän perusteella (ensimmäisellä sijalla Intia, kolmantena Yhdysvallat).

Ensimmäisiä kansainvälistä huomiota saaneita Nigerialaisia elokuvia oli vuonna 2003 Osufia in London. Suurin osa elokuvista kuvataan muualla kuin studiossa. Useimmiten elokuvat kuvataan lokaatiossa, hotelleissa, kodeissa ja toimistoissa ympäri Nigeriaa. Paikkojen omistajat usein lainaavat tai vuokraavat tilojaan sitä vastaan että saavat nimensä lopputeksteihin.

Nigeriassa tuotetaan huikea määrä elokuvia. Useat elokuvat on yksityisyritysten tai bisnesmiesten rahoittamia, mutta suurin raha liikkuu ”suoraan-DVD:lle” markkinoilla. Keskivertoelokuvan teko maksaa 17 000-23 000 dollaria, se kuvataan viikossa ja se myy 150 000-200 000 kappaletta päivässä maanlaajuisesti. Kauppojen hyllylle ilmestyy kolmisenkymmentä uutta elokuvaa joka viikko. Elokuvateollisuus on toiseksi suurin työllistäjä Nigeriassa.

The Guardianin mukaan Nigerialainen elokuvateollisuus on rahallisesti mitattuna maailman kolmanneksi suurin, ja arvoltaan 200 miljoonaa dollaria. Kolmisensataa tuottajaa tekee tuhannesta kahteentuhanteen elokuvaa vuodessa. Elokuvat tuotetaan pääasiassa suoraan DVD:lle. Yhden levyn hinta on kaksi dollaria, ja elokuvat on usein jaettu useammalle levylle.

Eteläafrikkalainen elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Afrikassa tehtiin ensimmäiset elokuvat melko varhain. Etelä-Afrikassa pystyttiin katsomaan elokuvia jo vuonna 1895, kun ensimmäinen kineteskooppi avattiin yleisölle 1895 ja jo vuonna 1898 tehtiin lyhyitä elokuvia, jotka tosin koostuivat raitiovaunusta kuvatuista maisemakuvauksista. Yksi varhaisimmista elokuvista on Zulumaan valloituksesta kertova ”De Voortrekkers, joka ilmestyi vuonna 1916. Tämän valkoisen nationalismin propagandaklassikon teki yhdysvalloista Etelä-Afrikkaan muuttanut I.W.Schlesinger, joka oli saanut vaikutteita vuotta aikaisemmin valmistuneelta D.W.Griffithin ”Kansakunnan synnyltä”. De Voortrekker elokuvassa sivistyneet buurit ja britit taistelevat yhdessä barbaarisia laumoja vastaan.

Etelä-Afrikassa politiikka onkin aina ollut elokuvanteossa vahvasti mukana. Apartheid-aikana toimittiin niin, kuin valtaosaa väestöstä ei olisi ollut ollenkaan olemassa. Periaatteessa kyse ei ollut selkeästä propagandasta, vaan valkoisten filmeissä valkoiset viihdyttivät toisiaan. Erityisen vältetty aihe oli valkoisen miehen kiinnostus värilliseen naiseen, joka näkyi elokuvissa lähinnä palvelijana ja liberaalimmalla 1950-luvulla myös viihdyttäjänä.

Vuonna 1976 Etelä-Afrikassa oli ensimmäiset tv-lähetykset. Suurin osa elokuvatekijöistä siirtyikin nopeasti tv-tuotantoihin. SABC:sta tuli tv-tuotannon napa. Etelä-Afrikassa pyrittiin 1980-luvulla levittämään elokuvaa myös ulkomaille ja siksi elokuvien vientiin otettiin verohelpotuksia käyttöön.

Historiallisen kuva- ja äänimateriaalin etsimisestä onkin nykyään muodostunut tärkeä tapa työstää apartheidin historiaa. Esimerkiksi Sundance –festivaaleilla palkittu Frances Reichin ja Deporah Hoffmanin ”Long Nights Journey Into Day (2000) käsittelee kiisteltyä totuuskomissiota, joka yrittää etsiä sovitusta apartheidin aikana tehtyihin rikoksiin.

Kaupallinen ala on nopeimmin kasvava elokuvateollisuuden haara. Länsimaiset tekijät ovat löytäneet hyvien studioiden ja teknisten valmiuksien ohella varsinkin Cape Townin eksotiikan, jota käytetään erityisesti mainostuotannoissa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • African Filmmaking North And South of the Sahara, Roy Armes 2006
  • Elokuvan historia / Peter von Bagh
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:African cinema