Tämä on hyvä artikkeli.

Afrikaanerit

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Afrikaanit)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Afrikaanerit
Väkiluku 2 628 000[1]
Merkittävät asuinalueet
 Angola3 000[1]
 Australia44 000[1]
 Botswana8 300[1]
 Kanada400[1]
 Tšekki100[1]
 Lesotho2 400[1]
 Malawi3 000[1]
 Namibia104 000[1]
 Alankomaat15 000[1]
 Etelä-Afrikka2 265 000[1]
 Swazimaa16 000[1]
 Iso-Britannia63 000[1]
 Yhdysvallat13 000[1]
 Sambia55 000[1]
 Zimbabwe37 000[1]
Kielet afrikaans[1], englanti[1]
Uskonnot pääasiassa Etelä-Afrikan reformoidut kirkot

Afrikaanerit tai afrikaanit (afrikaansiksi Afrikaner ’afrikkalainen’) ovat pääosin Etelä-Afrikassa asuvia eurooppalaisperäisiä buurien ja niin sanottujen Kapmaan hollantilaisten jälkeläisiä, jotka puhuvat afrikaansia ja ovat perinteisesti kuuluneet johonkin maan reformoiduista kirkoista.[2] Afrikaanerit ovat enimmäkseen kalvinististen alankomaalaisten, mutta myös ranskalaisten hugenottien, saksalaisten ja belgialaisten jälkeläisiä.[3]

On vaikeaa määritellä tarkasti, kuka on afrikaaneri, koska identiteetti muodostuu erilaisista kieleen, etniseen taustaan, uskontoon ja kulttuuriin liittyvistä piirteistä. Siksi afrikaanerien tarkkaa lukumäärääkään on vaikea esittää.[4] Afrikaansin kielellä on keskeinen merkitys identiteetin muodostumisessa. Kieleen perustuvaa määrittelyä hankaloittaa kuitenkin se, että myös useat Etelä-Afrikan mustat ja erityisesti niin sanotut värilliset puhuvat afrikaansia äidinkielenään. Afrikaaneri-identiteettiin liittyy etenkin historiallisesti valkoihoisuus,[5] vaikka nykyisin monet pitävät myös afrikaansia puhuvia mustia ja värillisiä afrikaanereina. Etelä-Afrikassa on käytetty ajoittain uutta termiä afrikaanses kaikista afrikaansia puhuvista etnisistä ryhmistä.[6][7]

Myös alankomaalaiset reformoidut kirkot ovat vaikuttaneet merkittävästi afrikaanerinationalismin ja kansallisen identiteetin syntymiseen.[8] Vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan Etelä-Afrikassa asui 4,4 miljoonaa valkoista, joista 2,5 miljoonaa puhui afrikaansia äidinkielenään. Afrikaanerikirkkojen jäsenmäärä oli 1,4 miljoonaa.[9] Namibiassa oli vuoden 1991 väestönlaskennan mukaan 133 324 afrikaansia äidinkielenään puhuvaa henkilöä, ja he muodostivat 9,5 prosenttia maan väestöstä.[10]

Nykyisin Etelä-Afrikassa ja Namibiassa asuva valkoihoinen afrikaansinkielinen väestö nimittää itseään yleensä afrikaanereiksi lukuun ottamatta joitakin pieniä, yleensä erittäin konservatiivisia, ryhmiä, jotka haluavat säilyttää buuri-identiteetin.[11]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikaanerikansantansseja eli volkspelejä esitettynä perinteisissä juhla-asuissa.

Afrikaanerien kulttuuri kehittyi 1800-luvun aikana omaehtoisessa eristyksessä, irrallaan aikakauden liberaaleista ja demokraattisista aatesuuntauksista.[12][13] Afrikaanerien omintakeisen kielen ja kulttuurin vuoksi heitä on joskus nimitetty myös Afrikan valkoiseksi heimoksi.[13] Maaseudulla afrikaanerien elämänmuoto keskittyy usein edelleen konservatiivisten reformoitujen kirkkojen ympärille.[12][13]

Kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Afrikaans
Afrikaanse Taalmonument lähellä Paarlin kaupunkia.

Afrikaanerit puhuvat afrikaansia, joka on hollannista kehittynyt kieli ja jota nimitetään joskus myös die Taaliksi (suom. kieli).[14][15] Hollannin ja afrikaansin kielet ovat keskenään hyvin samankaltaisia, mutta afrikaans on selkeästi oma kielensä. Se poikkeaa hollannista muun muassa äänteidensä ja sanojen sukujen puuttumisen osalta.[16]

Afrikaans sai virallisen kielen aseman englannin rinnalla vuonna 1925. Afrikaansinkielinen Raamattu julkaistiin 1930-luvun alkupuolella, kielen käyttöä kouluissa lisättiin, ja useita järjestöjä, kuten Afrikaanse Taal en Kultuurvereniging (Afrikaansin kieli- ja kulttuuriseura) ja Afrikaanse Kultuurvereniginge Afrikaansinkielisten kulttuurijärjestöjen liitto), perustettiin.[17]

Kansallispuolueen valtakaudella afrikaansin asema julkisten palveluiden kielenä vahvistui, ja myös englanninkieliset lapset velvoitettiin opettelemaan afrikaansia kouluissa.[18] Mustien eteläafrikkalaisten mielissä afrikaans liittyi maan sortojärjestelmään, ja vuonna 1976 Soweton mellakat saivat alkunsa afrikaansin käyttöä kouluissa vastustaneesta mielenosoituksesta.[19][20]

Vuoden 1994 jälkeen afrikaansista tuli yksi maan 11 virallisesta kielestä,[21] ja sitä puhuu äidinkielenään noin 13 prosenttia maan väestöstä[22].

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koos Kombuis

Afrikaanerien perinteinen instrumentaalikansanmusiikki boermusic on epämuodollista tanssimusiikkia, jonka juuret ovat Euroopassa. Tärkeitä musiikillisten vaikutteiden välittäjiä olivat Kapmaan brittiläiset sotilassoittokunnat, jotka esiintyivät myös häissä ja muissa juhlissa. Myöhemmin musiikkia ovat säveltäneet lukuisat paikalliset säveltäjät. Boermusicissa tärkeässä asemassa on concertina, ja siinä käytetään erilaisia tanssirytmejä.[23]

Afrikaanereiden vaihtoehtorock syntyi 1980-luvulla.[24] Sen keskeisiä hahmoja oli Corporal Punishment -yhtyeen perustaja James Phillips. Hän tuotti salanimellä Bernoldus Niemand levyn, joka sisälsi sellaisia lauluja kuin armeijaa pilkannut Hou My Vas, Korporaal (suom. Pidä minua lujasti, korpraali). Levy vaikutti voimakkaasti "vaihtoehtoafrikaaneri"-liikkeeseen, joka vastusti hallituksen harjoittamaa yhteiskunnallista sortoa. Liikkeessä vaikuttivat myös muun muassa The Gereformeerde Blues Band ('Reformoitu bluesyhtye') ja laulaja-lauluntekijä Koos Kombuis. Kombuis tuli tunnetuksi yhtenä apartheid-järjestelmää vastustaneista Voëlvry-ryhmän (suom. "Vapaa kuin taivaan lintu") muusikoista. Ryhmän tarkoituksena oli "vapauttaa afrikaanit historiansa kahleista". Sanoitukset olivat hyvin kantaa ottavia ja arvostelivat voimakkaasti maan poliittista järjestelmää ja hallitsevaa Kansallispuoluetta.[25]

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikaanerien tärkein urheilulaji on rugby, jonka keskeisin pelipaikka on Loftus Versfeld -stadion Pretoriassa.[26] Rugby yhdistettiin aikaisemmin Etelä-Afrikassa erityisen läheisesti apartheid-hallintoon ja afrikaanerinationalismiin. Vaikka peli kehitettiinkin alun perin brittiläisissä yksityiskouluissa ja siirtomaissa ja sitä pelasivat korkea-arvoiset siirtomaavirkamiehet, Etelä-Afrikassa siitä tuli ennen kaikkea afrikaanerien harrastama peli. Mustille eteläafrikkalaisille rugby edusti apartheidpoliisin, -armeijan ja -hallituksen urheilulajia.[27] Apartheidin jälkeen vuonna 1995 Etelä-Afrikan rugbymaajoukkue, springboksit, voitti maailmanmestaruuden, mikä oli merkittävä kansallisen eheytymisen hetki. Vaikka joukkueessa oli lähes pelkästään valkoisia pelaajia, presidentti Nelson Mandela ja joukkueen kapteeni François Pienaar onnistuivat vakuuttamaan myös maan mustalle enemmistölle, että "boksit kuuluvat nyt meille kaikille".[28]

Tapakulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buuriperhe vuonna 1886.

Perinteinen afrikaanerikulttuuri on patriarkaalinen ja korostaa vanhempien kunnioitusta.[29] Afrikaaneriperheissä on tapana nimetä ensimmäinen poika isänisän ja ensimmäinen tytär äidinäidin mukaan. Afrikaanerit tervehtivät kättelemällä kaikkia, myös lapsia. Ystävät ja sukulaiset tervehtivät tavallisesti suutelemalla toisiaan suulle, paitsi jos molemmat ovat miehiä. Erotessa toivotetaan usein totsiens ("näkemiin"). Aikaisemmin afrikaanerikulttuurissa harjoitettiin epävirallista sukupuolierottelua, ja esimerkiksi ruokailun jälkeen miehet ja naiset keskustelivat omissa ryhmissään eri aiheista. 1990-luvulla tapa on tullut harvinaisemmaksi, ja naisten mahdollisuudet koulutuksessa ja työelämässä ovat parantuneet.[30]

Maaseudulla perheet ovat olleet suuria, koska lapsia on pidetty vaurauden merkkinä. Lisäksi monet afrikaaneripoliitikot kannustivat suureen syntyvyyteen, jotta valta-asema maassa säilyisi. Nykyisin perheissä on keskimäärin kaksi kolme lasta. Perinteisesti nuori mies pyysi tytön kättä eli lupaa avioliittoon tämän isältä. Kolme sunnuntaita ennen häitä parin nimet kuulutettiin kirkossa, ja mikäli vastalauseita liitolle ei ilmennyt, avioliitto solmittiin kirkossa. Tavat ovat kuitenkin muuttuneet epämuodollisemmiksi.[30]

Afrikaanerikeittiössä käytetään paljon lihaa, ja lisukekasvikset tarjotaan usein maustettuina ja makeutettuina. Yleinen vapaa-ajanviettotapa on braaivleis eli grillijuhlat. Niihin kuuluu yleensä poikkeuksellisen rasvainen, korianterilla maustettu boerewors ('talonpojanmakkara').[31]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Etelä-Afrikan reformoidut kirkot
Gereformeerde Kerk, kirkko Steynsburgissa.

Valtaenemmistö afrikaanereista kuuluu maan reformoituihin kirkkoihin, jotka ovat jakautuneet kolmeen pääsuuntaan: Nederduitse Gereformeerde Kerkiin, Nederduitse Hervormde Kerkiin ja Gereformeerde Kerkiin. Näistä Nederduitse Gereformeerde Kerk on ylivoimaisesti suurin ja vaikutusvaltaisin. Nederduitse Hervormde Kerkiä kannatetaan lähinnä Transvaalin alueella, ja Gereformeerde Kerk on kirkoista konservatiivisin ja raamatuntulkinnaltaan ehdottomin.[32] Etelä-Afrikan reformoitujen kirkkojen jäsenmäärä on noin kolme miljoonaa, ja niillä on 1 263 seurakuntaa.[33]

Kirkot noudattavat kalvinistista teologiaa, jonka mukaan Jumala hallitsee koko syntistä maailmaa ja Kristuksen pelastustyö ulottuu ihmisten sielujen lisäksi myös ihmisten kulttuuriin Pyhän Hengen vaikutuksen kautta. Ajatus myös ihmisten kulttuuriin ulottuvasta pelastuksesta sai Etelä-Afrikan reformoidut kristityt tekemään työtä uuden Jerusalemin rakentamiseksi maahan, ja afrikaanerit pitävät itseään Jumalalle kuuliaisena kansana, joka rakentaa kristillistä yhteiskuntaa. Afrikaanerit ovat perinteisesti verranneet itseään Jumalan valittuun kansaan, ja tämän vuoksi kirkon teologia on painottunut voimakkaasti vanhatestamentillisiin käsitteisiin.[32]

Perinteisesti afrikaanerit ovat kunnioittaneet sunnuntaita lepopäivänä, jolloin kaupat ja elokuvateatterit ovat olleet kiinni eikä urheilukilpailuja ole järjestetty. Ihmisten odotettiin osallistuvan jumalanpalveluksiin. Nykyään tilanne on muuttunut, vaikka sunnuntai on edelleen muita viikonpäiviä hiljaisempi.[30]

Lähes kaikki afrikaanerilapset kastetaan, ja he käyvät pyhäkoulua, jossa opetellaan ulkoa Raamatun tekstejä. Kuusitoistavuotiaina nuoret käyvät rippikoulun, jossa opetetaan reformoidun kirkon opin perusteet. Rippikoulun päätteeksi nuoret konfirmoidaan, ja he käyvät ehtoollisella. Monissa perheissä nuoret myös saavat aloittaa seurustelun kuusitoistavuotiaina.[30]

Afrikaanerinationalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Afrikaanerinationalismi

Historioitsija T. Dunbar Moodie on esittänyt, että Broederbondin edustama afrikaanerinationalismi oli eräänlainen kansalaisuskonto, joka yhdisti keskeiset vertauskuvalliset ainekset, kuten afrikaanerien historian, afrikaansin kielen ja kalvinismin.[34] Liike syntyi 1800-luvun loppupuolella reaktiona brittiläiselle imperialismille. Se pyrki yhdistämään Etelä-Afrikan valkoisen afrikaansinkielisen väestön ja piti afrikaanereita ”valittuna kansana”.[35] Afrikaanerinationalismi korosti afrikaanerien kulttuurillista yhtenäisyyttä ja vastusti ”vieraita” aineksia, kuten mustia, juutalaisia ja englanninkielisiä eteläafrikkalaisia. Sen keskeisiin käsitteisiin kuului Volk, kaikkien valkoisten afrikaansia puhuvien eteläafrikkalaisten muodostama itsenäinen kansakunta.[36] Afrikaanerien historia kuvattiin kärsimysnäytelmänä, jossa toistuivat sellaiset brittien aiheuttamat tapahtumat kuin suuri vaellus ja buurisodat.[37] Afrikaanerinationalismi vaikutti keskeisesti apartheidjärjestelmän syntymiseen, ja sen tärkeimpiä instituutioita olivat Kansallispuolue ja salaseura Broederbond.[38]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buurit ja suuri vaellus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Trekboereita Karoo-arolla. Maalaus vuodelta 1898.
Pääartikkeli: Buurit, Suuri vaellus

Ensimmäiset buurit asettuivat Hyväntoivonniemelle nykyisen Kapmaan alueelle vuonna 1652. Vuoteen 1707 mennessä Kapmaahan oli asettunut 1 779 siirtolaista: hollantilaisia ja saksalaisia sekä ranskalaisia protestantteja eli hugenotteja. Rannikolta sisämaahan siirtyneitä perheitä kutsuttiin trekboereiksi eli vaeltaviksi maanviljelijöiksi. Nimitys lyheni pian boeriksi. Trekboerit kahakoivat jatkuvasti ympäristön afrikkalaisheimojen kanssa.[39]

Kun buurit lähestyivät xhosa-heimon aluetta, heidän kohtaamansa vastarinta koveni, ja buurit ja xhosat kävivät vuodesta 1779 alkaen useita rajasotia. Trekboerit julistivat vuonna 1795 Graaff Reinetin alueen itsenäiseksi tasavallaksi. He ryhtyivät myös käyttämään itsestään ilmaisua "afrikaanerit" korostaakseen sitä, että olivat syntyneet Afrikassa.[39] Itsenäisyyssuunnitelmat kuitenkin kariutuivat, kun britit saapuivat Kapmaahan samana vuonna.[40]

Voortrekkerien leirin rekonstruktio Blood Riverin varrella.
Andries Pretorius

Vuosina 1835–1847 lähti 7 000–8 000 voortrekiksi nimitettyä buuria brittien hallitsemasta Kapmaan siirtokunnasta kohti itää ja koillista suureksi vaellukseksi (afrikaansiksi Groot Trek) nimitetyssä muuttoliikkeessä. Buurien mukana seurasi suuri joukko etupäässä värillisiä palvelijoita, ja vaellukselle osallistuneiden kokonaismäärän arvioidaan olleen noin 15 000. Muuttoliikkeen syinä olivat taloudelliset ongelmat, xhosien ja buurien välinen aseellinen konflikti ja erityisesti tyytymättömyys brittihallintoa kohtaan, joka voortrekkerien näkemyksen mukaan ei ollut tarjonnut heille riittävää turvaa xhosia vastaan ja oli edistänyt musta- ja valkoihoisten välistä tasa-arvoa sekä oli kieltänyt orjakaupan Kapmaassa. Afrikaanerit ovat pitäneet suurta vaellusta buurisotien ohella keskeisenä kansakuntansa syntytapahtumana.[41]

Andries Pretoriuksen johdolla voortrekkerit voittivat alueita asuttaneet zulut täydellisesti Blood Riverin taistelussa16. joulukuuta 1838. Buurit perustivat ensimmäisen lyhytaikaisen buuritasavallan Nataliin, jonka pääkaupungiksi tuli Pietermaritzburg. Vuonna 1842 britit miehittivät nykyisen Durbanin kaupungin ja liittivät suuren osa Natalia alueisiinsa. Tämän jälkeen buurit vetäytyivät Drakensbergin taakse[42] ja perustivat itsenäisen Transvaalin tasavallan. Vuonna 1848 britit julistivat Vaal- ja Oranjejokien välisen alueen osaksi Kapmaan siirtokuntaa. Kun sinne asettuneet voortrekkerit kohdistivat britteihin voimakasta vastarintaa, britit pian kuitenkin luopuivat alueesta, ja vuonna 1854 siitä muodostui itsenäinen Oranjen vapaavaltio.[43]

Buurisodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ensimmäinen buurisota, Toinen buurisota

Iso-Britannia kävi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kaksi sotaa itsenäisiä buuritasavaltoja vastaan saadakseen haltuunsa niiden runsaat timantti- ja kultaesiintymät. Ensimmäinen buurisota syttyi 16. joulukuuta 1880 Transvaalin ja Ison-Britannian välillä. Britit eivät sopeuttaneet taktiikkaansa yhtä hyvin Etelä-Afrikan olosuhteisiin kuin buurit, ja he hävisivät sodan. Sota päättyi 24. marraskuuta 1881.[44] Toinen buurisota alkoi 12. lokakuuta 1899 ja päättyi 31. toukokuuta 1902.[45] Kun buurit siirtyivät sissisotaan, britit alkoivat käyttää poltetun maan taktiikkaa ja perustaa keskitysleirejä. Leirien kurjissa olosuhteissa kuoli noin 26 000-28 000[46] buuria. Uhrit, joita oli noin 25 prosenttia leirien kokonaisväkiluvusta,[46] olivat enimmäkseen naisia ja lapsia. Sodassa kuoli pääosin tauteihin noin 22 000 brittisotilasta ja 7 000 buuritaistelijaa.[47] Sodan päätteeksi buuritasavallat liitettiin brittiläiseen Etelä-Afrikkaan, josta lopulta muodostettiin Etelä-Afrikan unioni vuonna 1910[48].

Etelä-Afrikan unioni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Louis Botha ja Jan Smuts sotilasunivormuissa vuonna 1917.
Afrikaner Broederbondin johtajistoa vuodelta 1918.

Etelä-Afrikan neljää brittiläistä siirtokuntaa edustavat valkoiset kokoontuivat vuosina 1908 ja 1909 kansalliskonventtiin ja päättivät perustaa Etelä-Afrikan liittovaltion. Etelä-Afrikan unioni perustettiin muodollisesti 31. toukokuuta 1910, ja sen ensimmäiseksi pääministeriksi nimitettiin Louis Botha.[49] Etelä-Afrikan unionin perustuslaki oli käytännössä valkoisten väestöryhmien, brittien ja afrikaanerien, yhteistyösopimus, jonka avulla he pitivät mustan väestön pois vallasta.[50]

1900-luvun alussa buurien kansallisuustunne alkoi voimistua, ja he alkoivat perustaa omia "kristillis-kansallisia" kouluja ja korostaa afrikaansin luonnetta omana, hollannista erillisenä kielenään. Näin he loivat itselleen uutta identiteettiä afrikaanereina eli Afrikan kansana vanhan siirtolaisidentiteetin sijaan. Näitä päämääriä ajamaan perustettiin myös kaksi puoluetta: Louis Bothan ja Jan Smutsin transvaalilainen Het Volk (Kansa) vuonna 1905 ja James Barry Munnik Hertzogin oranjelainen Orangia Unie vuonna 1906[51], jotka Etelä-Afrikan unionin muodostamisen jälkeen yhdistyivät uudeksi South Africa Partyksi (SAP).[52]

Etelä-Afrikan sisäpolitiikassa vaikutti 1890-luvulta aina 1940-luvulle asti kolme poliittista pääsuuntausta. Näistä South Africa Partyn edustama suuntaus katsoi, että maan valkoisen väestönosan etuja edisti parhaiten läheinen suhde Brittiläisen imperiumin kanssa ja englantilaisen ja afrikaanerikulttuurin yhteensulautuminen. Puolueen kannatus tuli suurimmaksi osaksi afrikaanereilta, mutta kannattajakunnassa ja johtajistossa oli myös merkittävä määrä englanninkielisiä. Unionist Party vastusti kiivaasti kaikkia irtautumispyrkimyksiä imperiumista ja katsoi, ettei esimerkiksi englanninkielisillä virkamiehillä pitänyt olla velvollisuutta opetella afrikaansia. Kolmantena voimatekijänä oli afrikaanerien vuonna 1914 perustettu etnonationalistinen Kansallispuolue (National Party, NP), joka kannatti erillisten englanninkielisten ja afrikaansinkielisten instituutioiden luomista ja painotti Etelä-Afrikan itsenäisiä etuja irrallaan imperiumista. Tämän poliittisen kamppailun seurauksena syntyi uusi, poissulkevampi afrikaaneri-identiteetti ja vanhat identiteetit, kuten "buurius", hiipuivat enenevästi urbanisoituvassa yhteiskunnassa.[53]

Kun Louis Botha ja Jan Smuts veivät Etelä-Afrikan ensimmäiseen maailmansotaan Ison-Britannian rinnalle, J. B. M. Hertzogin johtama Kansallispuolue alkoi saada lisää kannattajia. Puolue edusti erityisesti maan köyhemmistä osista, kuten Oranjesta, kotoisin olevia afrikaaneripienviljelijöitä ja -teollisuustyöläisiä sekä koulutettua väkeä, joka koki itsensä englanninkielisten valkoisten syrjimäksi. Monet afrikaanerit olivat edelleen katkeria julmuuksista, joihin brittijoukot syyllistyivät buurisotien aikana, ja tunsivat sympatiaa Saksaa kohtaan. Kansallispuolue painotti afrikaanerien kansallista identiteettiä, ja sen vaikutuksesta joukko koulutettuja afrikaanereita, muun muassa Alankomaiden reformoidun kirkon pappeja, perusti vuonna 1918 salajärjestön Broederbond ('veljeskunta'). Broederbond hyväksyi jäsenikseen vain afrikaanereita, ja sen tavoite oli tehdä Etelä-Afrikasta afrikaanerien johtama valkoinen tasavalta, joka pysyisi puolueettomana Ison-Britannian ja Saksan välisissä konflikteissa.[51]

Vuoden 1924 vaaleissa Hertzog voitti Jan Smutsin johtaman Etelä-Afrikan puolueen South Africa Partyn sen jälkeen, kun pääministeri Smuts oli voimakeinoin kukistanut valkoisten kaivostyöläisten kapinan vuonna 1922.[54] Hertzog muodosti työväenpuoleen kanssa koalitiohallituksen ja tuki afrikaanerinationalistisia pyrkimyksiä ja vahvisti rotuerottelukäytäntöjä.[54] Vuosina 1933–1948 maata hallitsivat Smutsin ja Hertzogin yhdessä johtamat hallitukset, joiden kannatus oli peräisin kansallispuolueen ja SAP:n yhteenliittymältä, vuonna 1934 perustetulta United Partylta. Samanaikaisesti afrikaanerinationalistinen ideologia voimistui, ja sen keskeiseksi toteuttajaksi syntyi Kansallispuoleesta eronnut Daniel François Malanin perustama Puhdasoppinen kansallispuolue (afrikaansiksi Gesuiverde Nasionale Party, GNP).[50]

Apartheidin aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallispuolueen apartheidpolitiikkaa tukivat ennen kaikkea ne, jotka kokivat aikaisemman järjestelmän epäoikeudenmukaiseksi, kuten afrikaanerityöläiset ja -maanviljelijät. 1940- ja 1950-luvuilla Daniel François Malanin johtama puolue pyrki saamaan Etelä-Afrikan takaisin afrikaanerien käsiin. Afrikaansista tehtiin maan toinen virallinen kieli, ja sen asema julkisten palveluiden kielenä vahvistui. Myös englanninkieliset lapset velvoitettiin opiskelemaan koulussa afrikaansia. Afrikaanerien osuus virkamieskunnasta kääntyi nousuun, ja vuoteen 1974 mennessä 80 prosenttia vanhemmista virkamiehistä oli afrikaanereita.[18]

Kansallispuolueen toteuttama afrikaanerinationalistinen politiikka huipentui vuonna 1961, kun Etelä-Afrikka erosi Kansainyhteisöstä ja muuttui tasavallaksi.[55] Apartheid-ohjelman lisäksi kansallispuolue toteutti myös arvokonservatiivista politiikkaa, jossa pornografia, uhkapelit ja muut niiden kaltaiset paheet kiellettiin "afrikaanerielämäntavalle" vieraina ilmiöinä.[56] Vuonna 1957 säädetty Immorality Amendment Act teki myös avioliiton ulkopuoliset suhteet ja niiden yrittämisen laittomiksi.[57]

Erilaiset näkemykset siitä, mikä olisi paras tapa ylläpitää omaa kansallista identiteettiä monikulttuurisessa yhteiskunnassa, johtivat myöhemmin afrikaaneriväestön jakaantumiseen. 1960-luvulla osa afrikaanereista katsoi, että oman identiteetin säilyttäminen vaati tiukkaa eristäytymistä, kun taas toisten mielestä afrikaaneriuden tiukasta rajaamisesta tulisi luopua.[58] 1990-luvulla kansallispuolue joutui myöntämään, että sen apartheid-politiikka oli epäonnistunut, ja se aloitti Frederik Willem de Klerkin johdolla neuvottelut ANC:n kanssa järjestelmän purkamisesta.[59]

Afrikaanerit apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusi apartheidin jälkeinen Etelä-Afrikka syntyi huhtikuussa 1994 järjestettyjen ensimmäisten vapaiden ja demokraattisten vaalien jälkeen. Vaaleissa maan johtoon nousi ANC:n johtama kansallisen yhtenäisyyden hallitus, ja kansallispuolueen valtakausi päättyi.[60]

Apartheidin jälkeisenä aikana valtaosa afrikaanereista on hyväksynyt ajatuksen roduttomasta Etelä-Afrikasta.[61] Valkoiset oikeistopuolueet,kuten konservatiivinen puolue ja avoimen rasistinen Afrikaner Weerstandsbeweging (AWB),ovat marginalisoituneet. Afrikaanerinationalistinen, buurien Volkstaatin perustamista ajava Vapausrintama plus ei myöskään ole onnistunut hankkimaan merkittävää kannatusta.[62]

Jotkut pienet ryhmät ovat pyrkineet luomaan afrikaanereille omia erityisiä vähemmistöoikeuksia uudessa Etelä-Afrikassa. Vähemmistöoikeuksia on pidetty tarpeellisina muun muassa siksi, että afrikaansin asema on heikentynyt, koulujen opetuskieli on muuttunut englanniksi ja mustat hyötyvät positiivisesta syrjinnästä. Näiden erityisoikeuksien vastustajat katsovat, että maan nykyinen perustuslaki turvaa jo tarpeelliset vähemmistöoikeudet ja aiemmin etuoikeutetuilla valkoisilla on myös vastuu apartheid-järjestelmän aiheuttamasta epäoikeudenmukaisuudesta.[61]

Erään tutkimuksen mukaan enemmistö valkoihoisista afrikaansia puhuvista eteläafrikkalaista ei pitänyt oman etnisen ryhmänsä katoamista suurena uhkana, vaan heitä huolestuttivat enemmän muiden etnisten ryhmien negatiiviset käsitykset afrikaanereista ja maassa tapahtuneet poliittiset muutokset. Ne jotka uskoivat, että afrikaanerit katoavat omana erityisenä ryhmänään, kokivat maan sosiopoliittiset muutokset myönteisemmin kuin muut eivätkä samastuneet yhtä voimakkaasti etniseen ryhmäänsä. Heidän poliittiset mielipiteensä olivat myös muita liberaalimpia.[63]

Viime vuosinamilloin? afrikaanerit ovat kärsineet maatilahyökkäyksistä, joissa on kuollut arviolta 2 500–3 000 ihmistä[64]. Vuonna 2003 Genocide Watch huomautti, että hyökkäyksiin liittyneen väkivallan taustalla on suurimmaksi osaksi rotuviha ja tilanne voi muuttua kansanmurhaksi, mikäli viranomaiset eivät puutu tilanteeseen.[65]

Taloudellinen asema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun jälkipuoliskolla Etelä-Afrikka alkoi voimakkaasti teollistua timantti- ja kultalöydösten myötä. Teollistumisen seurauksena maahan syntyi uusi köyhien valkoisten ryhmä, johon kuului pääosin afrikaanereita. Vuosina 1875–1904 maahan muutti 400 000 uutta siirtolaista, ja kun kaikki maa-alueet alkoivat olla jo vallattuja, afrikaaneriviljelijät eivät voineet enää siirtyä uusille raja-alueille. Viljelijät olivat usein velkaantuneita, heillä oli vähän pääomia, ja rahatalouteen siirtyminen oli ongelmallista. 1890-luvulla riehunut eläintautiepidemia pakotti lopulta monet hakeutumaan maaseudulta kaupunkeihin, missä paremmin koulutetut ja kielitaitoisemmat uudet siirtolaiset kuitenkin veivät parhaat työpaikat.[66] 1900-luvun alussa käynnistynyt maanviljelyksen kaupallistaminen vaikeutti entisestään pienviljelijöiden asemaa.[67][68]

Kansankapitalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Broederbondin ajaman kansankapitalismin (volkskapitalisme) avulla pyrittiin saamaan talouselämä pois vieraiden "juutalaisten" ja "brittiläisten" ainesten hallinnasta ja sovittamaan se afrikaanerien kansalliseen luonteeseen. Volkskapitalisme pyrki parantamaan afrikaanerien taloudellista asemaa, joka oli keskimäärin huonompi kuin englanninkielisillä valkoisilla. Afrikaanerien "taloudelliseksi vapauttamiseksi" esitettiin sekä utopistisia suunnitelmia osuuskunnista, jotka poistaisivat "köyhien valkoisten" ongelman, että maltillisia ehdotuksia rahoituslaitoksista, joissa pääomaa pyrittiin kanavoimaan tuottaviin investointeihin.[69] Vaikka volkskapitalisme onnistui laajentamaan joitakin yrityksiä, kuten Sanlamin ja Volkskasin, kansallisesti merkittäviksi, ohjelmasta oli vain vähän taloudellista hyötyä suurimmalle osalle köyhistä afrikaanereista.[59]

Apartheid[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan aikana kaivosteollisuus laajeni voimakkaasti ja tuhansia uusia mustia tuli työmarkkinoille. Kun vuonna 1948 alkoi näkyä merkkejä talouden taantumasta ja valkoisten joutumisesta työttömiksi, valkoisissa heräsi pelko, että mustan työväestön taloudellinen asema paranisi ja he voisivat jopa ohittaa "valkoisen köyhälistön". Tämä vaikutti osaltaan kansallispuolueen ja sen ajaman apartheid-järjestelmän voittoon samana vuonna pidetyissä vaaleissa.[70] Apartheidin avulla pyrittiin kontrolloimaan mustaa väestöä taloudellisesti ja erityisesti takaamaan halpa työvoima maa- ja kaivostalouden tarpeisiin. Mustien kaivostyöläisten palkan inflaatiokorjattu ostovoima jopa pieneni vuosien 1911 ja 1971 välillä, kun samaan aikaan valkoisten kaivostyöläisten palkkojen ostovoima kasvoi lähes kaksinkertaiseksi. Monet taloustieteilijät, muun muassa Michael O'Dowd, katsoivatkin, että apartheid palveli vain afrikaanerien taloudellisia etuja ja ylläpiti takapajuista kapitalistista talousmallia.[71]

Apartheidin jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten köyhien osuus on ollut kasvussa. Köyhiksi voidaan nykyisin luokitella 350 000 afrikaaneria, ja heistä 150 000 elää selviytymisen rajoilla. Valkoiset ovat kuitenkin edelleen suhteellisesti varakkaampia kuin valtaväestö.[72]

Apartheidin jälkeen Etelä-Afrikassa on otettu käyttöön kiintiöjärjestelmä (engl. Affirmative Action), jonka perusteella 80 prosenttia uusista valtion viroista kuuluu maan mustalle väestölle. Ohjelman kannattajien mukaan tämä vastaa maan demografisia suhteita (noin 79 prosenttia väestöstä on mustia), ja sen tarkoituksena on korjata apartheidin aikana luotua taloudellista epätasa-arvoa.[72] Yksityisille yrityksille kiintiöjärjestelmän noudattaminen on vapaaehtoista, mutta se on käytössä kaikissa valtion omistamissa yrityksissä ja laitoksissa.[73] Kiintiöitä on esitetty syyksi sille, että afrikaanerit ovat köyhtyneet apartheidin jälkeen. Toisaalta jotkut katsovat, että suurempi ongelma on joidenkin afrikaanerien rasistisissa asenteissa, jotka periytyvät menneisyydestä: monien on ollut vaikeaa sopeutua uuteen, tasa-arvoiseen työelämään vuosikymmenien etuoikeutetun aseman jälkeen.[72]

Volkstaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vryheidsvlag eli vapauslippu, jonka Vapausrintama rekisteröi vuonna 1995.
Pääartikkeli: Volkstaat

Afrikaanerien oman volkstaatin perustamisesta keskusteltiin erityisesti vuonna 1994, kun ANC ja Kansallispuolue neuvottelivat Etelä-Afrikan demokratisoimisesta ennen maan ensimmäisiä vapaita vaaleja. Asian tutkimiseksi perustettiin Volkstaat-komitea. Komitea ehdotti loppumietinnössään alueellista itsemääräämisoikeutta niille alueille, joilla afrikaanerit muodostavat enemmistön, sekä erityisen neuvoa-antavan afrikaanerikomitean perustamista.[74] Mielipidemittausten perusteella Volkstaatin perustamista kannattaa kuitenkin vain noin viidennes afrikaanereista.[75] Vuosina 1998–1999 maan hallituspuolue ANC ilmoitti, ettei se kannata Volkstaatin perustamista mutta pyrkii kaikin tavoin suojelemaan afrikaanerien, kuten muidenkin vähemmistöjen, kieltä ja kulttuuria.[76]

Siirtolaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Afrikassa ei ole olemassa luotettavia tilastoja maahan- tai maastamuutosta, mutta erään laskelman mukaan noin 800 000 valkoista noin neljästä miljoonasta on muuttanut pois vuoden 1995 jälkeen.[77] On arveltu, että lähtijöistä suurempi osa olisi brittejä kuin afrikaanereita, koska edellisillä on usein Yhdistyneen kuningaskunnan ja Etelä-Afrikan kaksoiskansalaisuus.[78] Afrikaanereita muutti maasta yhtä paljon kuin englantia puhuvia ensimmäisen kerran vuonna 2001.[79]

Rikollisuus on tärkein maastamuuttoon vaikuttava tekijä erityisesti valkoiselle väestölle, joka edelleen omistaa valtaosan maan varallisuudesta.[77] Maastamuuttoon vaikuttaa myös Euroopan ja Pohjois-Amerikan koulutetulle työvoimalle tarjoama korkeampi tulotaso.[80] Suuria maastamuuttoaaltoja tapahtui myös vuosina 1977, 1986 ja 1994. Eniten muuttajia lähti Isoon-Britanniaan. Tämä aivovuodoksi kutsuttu muuttoliike on koettu ongelmaksi, koska maasta on muuttanut esimerkiksi lähes 17 000 korkeasti koulutettua.[80]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r Afrikaner Joshua Project. Viitattu 6.12.2012. (englanniksi)
  2. ↑ Afrikaner 2007. Encyclopædia Britannica.
    Neil Lettinga: South African Christianity, Afrikaner Christianity: The Dutch Reformed Churches in South Africa bethel.edu. Arkistoitu 7.6.2007. Viitattu 3.5.2007. (englanniksi)
  3. ↑ Boer 2007. Encyclopædia Britannica. (englanniksi)
  4. ↑ Louw-Potgieter, J.; Giles, H.: Afrikaner Identity: Diversity Among the Right. Journal of Multilingual and Multicultural Development, 1987, nro v8 n3, s. 283-92. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi): "Language is an important part of ethnic identity, but not the only one. Two groups of Afrikaners, 23 members of the National Party and 15 members of the Afrikaner Resistance Movement, responded to a questionnaire concerning characteristics essential for Afrikaner group membership. Culture and background were also perceived essential."
  5. ↑ Jakes Gerwel: The Afrikaners: Who are they? What is their future? (pdf) Harold Wolpe Memorial Seminar, 6 April 2005. The Edge Institute. Viitattu 4.5.2007. (englanniksi)
  6. ↑ Afrikaner / Boer / Afrikaanse 2006. afrilux.co.za: Africa Deluxe Tours. Arkistoitu 2.2.2009. Viitattu 16.12.2009. (englanniksi)
  7. ↑ Wessel Visser: Die dilemma van ‘n gedeelde Afrikaanse identiteit: Kan wit en bruin mekaar vind? vryeafrikaan.co.za. 3.2.2005. vryeafrikaan.co.za. Viitattu 4.2.2010. (afrikaansiksi)
  8. ↑ Wallace Mills: Religion and Afrikaner Nationalism Saint Mary's University. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
  9. ↑ Census 2001 2001. Statistics South Africa. Arkistoitu 5.7.2007. Viitattu 3.5.2007. (englanniksi)
  10. ↑ Country Briefs: Namibia International Institute for Applied Systems Analysis. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
  11. ↑ Tobias Louw: Open Letter to the Institute for Security Studies 16.9.2003. archive.org: Kulturele Geregtigheid Stigting. Arkistoitu 1.10.2003. Viitattu 16.12.2009. (englanniksi) (Internet Archive)
  12. ↑ a b South Africa and its Culture south-africa-tours.com. Viitattu 24.8.2007. (englanniksi)
  13. ↑ a b c ”Afrikaners”, Encyclopedia of the Stateless Nations, s. 46-51. Greenwood Publishing Group, 2002. ISBN 0313316171. verkkoversio (viitattu 4.2.2010). (englanniksi)
  14. ↑ MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0 "afrikaans hollannista kehittynyt Etelä-Afrikan buurien puhuma kieli."
  15. ↑ Wallace G. Mills: Origins of Afrikaner Nationalism husky1.stmarys.ca. Arkistoitu 7.8.2007. (englanniksi)
  16. ↑ Afrikaans language Encyclopædia Britannica. Viitattu 9.2. 2010. (englanniksi)
  17. ↑ The Origin and History of the Afrikaans Language (Archive.org) About South Africa. Arkistoitu 3.7.2006. Viitattu 4.2.2010. (englanniksi)
  18. ↑ a b Koivuporras, Kirsi: Rotuerottelun perintö. Etelä-Afrikan ja Rhodesian vähemmistövaltojen vaikutukset ihmisten käsityksiin ja tulevaisuuskuviin ensimmäisten vapaiden vaalien alla, s. 29–30. Yleisen historian pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2009. Teoksen verkkoversio (viitattu 13.7.2009).
  19. ↑ Matt McAulay: The Soweto Riots Charlotte Country Day School. Arkistoitu 13.8.2007. Viitattu 9.8.2007. (englanniksi)
  20. ↑ Charlayne Hunter-Gault: Inside Africa: Soweto Uprising Remembered 15.6.2001. CNN. Viitattu 9.8.2007. (englanniksi)
  21. ↑ What are the 11 official languages of South Africa? Translate.org.za. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 17.10.2007. (englanniksi)
  22. ↑ South Africa 19.7.2007. CIA - The World Factbook. Arkistoitu 21.6.2020. Viitattu 15. elokuuta 2007. (englanniksi)
  23. ↑ Wilhelm Shultz: What is Boer music? The Traditional Boer Music Club. Arkistoitu 7.3.2016. Viitattu 5.2. 2010. (englanniksi)
  24. ↑ Pat Hopkins, Max Du Preez, Koos Kombuis, Lloyd Ross: Voëlvry: the movement that rocked South Africa, s. 140-144. Zebra, 2006. ISBN 1770071202. verkkoversio. (englanniksi)
  25. ↑ Sam Woulidge: Koos A. Kombuis has always instilled fear in the hearts of conservative Afrikanerdom. Thank God kooskombuis.co.za. Arkistoitu 28.8.2007. Viitattu 23.8.2007. (englanniksi)
  26. ↑ Larry Butchins: At the Spiritual Center of Afrikanerdom ESRA. Arkistoitu 4.11.2007. Viitattu 5.2. 2010. (englanniksi)
  27. ↑ Sport in South Africa International Marketing Council of South Africa. Viitattu 17.8.2007. (englanniksi)
  28. ↑ John Carlin: How Nelson Mandela won the rugby World Cup 19 Oct 2007. Telegraph Media Group. Viitattu 8.2. 2010. (englanniksi)
  29. ↑ The white tribe of Africa - The Afrikaner people South African Tourism. Viitattu 16.12.2009. (englanniksi)
  30. ↑ a b c d Afrikaners Countries and their cultures. Advameg, Inc.. Viitattu 16.12.2009. (englanniksi)
  31. ↑ Barbara Ludman: South African cuisine International Marketing Council of South Africa. Arkistoitu 16.9.2008. Viitattu 17.8.2007. (englanniksi)
  32. ↑ a b Afrikaner Christianity: The Dutch Reformed Churches in South Africa African Christianity Homepage. Arkistoitu 7.6.2007. Viitattu 9.7.2009. (englanniksi)
  33. ↑ Elliott Shaw (ed.): Dutch Reformed Church of South Africa Overview Of World Religions. Viitattu 9.7.2009. (englanniksi)
  34. ↑ Moodie, T. Dunbar: The rise of Afrikanerdom: Power, apartheid, and the Afrikaner civil religion. University of California Press, 1975. ISBN 0520023102. Kirjan verkkoversio (viitattu 13.7.2009). (englanniksi)
  35. ↑ Microsoft Encarta Premium 2006, "Afrikaner Nationalism", Microsoft
  36. ↑ Dave, Alana: Deconstructing Apartheid Discourse. Capital & Class, Spring 1997. (englanniksi)
  37. ↑ Apartheid - Rise Of Afrikaner Nationalism Science Encyclopedia :: The History of Ideas Vol 1. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
  38. ↑ Albert Grundlingh: Turning Points: Chapter 3 - Afrikaner Nationalism in the 1930s and 1940s www.sahistory.org.za. Arkistoitu 24.1.2010. Viitattu 1.2.2010. (englanniksi)
  39. ↑ a b History of South Africa HistoryWorld. Viitattu 3.5.2007. (englanniksi)
  40. ↑ Graaff-Reinet, Karoo / Eastern Cape Southern Domain Online Travel Guides. Viitattu 7.5.2007. (englanniksi)
  41. ↑ "Great Trek." Encyclopædia Britannica.2007. Encyclopædia Britannica Online. 4.5.2007 <http://www.britannica.com/eb/article-9037889>.
    Wallace G. Mills: The Great Trek Saint Mary's University. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi): "Another estimate is that over 15,000 people in total left in that period; however, this includes non-whites who made up at least half of the total. Thus, a total 7-8,000 Afrikaners is probably about right."
    The Great Trek Online Travel Guides. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
  42. ↑ The Great Trek Online Travel Guides. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
  43. ↑ The Anglo-Boer War Southern Domain Online Travel Guides. Viitattu 9.2.2010. (englanniksi)
  44. ↑ George Reginald Duxbury: David and Goliath: the first War of Independence, 1880-1881. SA National Museum of Military History, 1981. ISBN 0-620-05012-8. (englanniksi)
  45. ↑ Arthur Conan Doyle, The Great Boer War, London, Smith, Elder & Co., 1902 (Arkistoitu – Internet Archive)
  46. ↑ a b Concentration camps DJB. Arkistoitu 5.7.2009. Viitattu 19.2.2010. (englanniksi)
  47. ↑ "Boer War." The Columbia Electronic Encyclopedia, Sixth Edition. Columbia University Press., 2003. Answers.com 10.2.2010. http://www.answers.com/topic/boer-war
  48. ↑ Boer. (n.d.). Columbia Electronic Encyclopedia. Retrieved May 03, 2007, from Reference.com website: http://www.reference.com/browse/columbia/Boer (Arkistoitu – Internet Archive)
  49. ↑ Otavan Iso Fokus, 1. osa. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1975. ISBN 951-1-00273-2. ,
    Boer. (n.d.). Columbia Electronic Encyclopedia (Arkistoitu – Internet Archive). Retrieved May 03, 2007, from Reference.com
    Boer. Encyclopædia Britannica.2007. Encyclopædia Britannica Online. 3 May 2007
  50. ↑ a b Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 233–234. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  51. ↑ a b Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa – The Rise and Fall of Apartheid. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7. (englanniksi)
  52. ↑ Africa South of the Sahara 2004, s. 1018. Routledge, 2004. ISBN 1857431839. (englanniksi)
  53. ↑ Hermann Giliomee: The Afrikaners: biography of a people, s. 355–356. C. Hurst & Co. Publishers, 2003. ISBN 1850657149. (englanniksi)
  54. ↑ a b Michael Morris, John Linnegar: Every Step of the Way: The Journey to Freedom in South Africa, s. 152. HSRC Press, 2004. ISBN 0796920613. (englanniksi)
  55. ↑ Udesh Pillay: Public Attitudes in Contemporary South Africa: Insights from an HSRC Survey, s. 49–50. Human Sciences Research Council. HSRC Press, 2002. ISBN 0796919941. Teoksen verkkoversio (viitattu 8.7.2009). (englanniksi)
  56. ↑ Wallace G. Mills: Hist. 322 14b Later Afrikaner Nationalism stmarys.ca. Viitattu 8.7.2009. (englanniksi)
  57. ↑ General South African History timeline South African History Online. Viitattu 9.7.2009. (englanniksi)
  58. ↑ Maano Ramutsindela: Identity and voting trends in South Africa HSRC Press. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
  59. ↑ a b Dan O'Meara: Thinking Theoretically? (Paper presented to the Inaugural Conference of the Harold Wolpe Memorial Trust) web.uct.ac.za. 1.–2.4 1997. Arkistoitu 15.9.2012. Viitattu 8.7.2009. (englanniksi)
  60. ↑ D Burger: History Government Communication and Information System (GCIS). Arkistoitu 4.10.2013. Viitattu 9.8.2007. (englanniksi)
  61. ↑ a b Murray Hofmeyr (Thohoyandou): White Afrikaner identity in post-apartheid South Africa. Discerning the spirits with Heinz Kimmerle web.archive.org. Arkistoitu 28.9.2007. Viitattu 4.2.2010. (englanniksi) (Internet Archive)
  62. ↑ Political forces Sep 12th 2006. The Economist. Viitattu 23.8.2007. (englanniksi)
  63. ↑ Korf L, Malan J.: Threat to ethnic identity: the experience of White Afrikaans-speaking participants in postapartheid South Africa. The Journal of social psychology, 2002, nro Apr;142(2), s. 149-69. (englanniksi)
  64. ↑ Hartley, Aidan: South Africa World Cup 2010... and the shooting's already started Mail Online. 10.9.2009. Daily Mail. Viitattu 4.2.2010. (englanniksi)
  65. ↑ Farmers tortured and murdered due to "racial hatred" – farm attack official investigation (pdf) 22.8.2003. Genocide Watch. Viitattu 4.2.2010. (englanniksi)
  66. ↑ Koivuporras, Kirsi: Rotuerottelun perintö. Etelä-Afrikan ja Rhodesian vähemmistövaltojen vaikutukset ihmisten käsityksiin ja tulevaisuuskuviin ensimmäisten vapaiden vaalien alla, s. 18. Yleisen historian pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2009. Teoksen verkkoversio (viitattu 13.7.2009).
  67. ↑ Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 234–235. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  68. ↑ Wallace G. Mills: Hist. 322 14a Religion and Afrikaner Nationalism stmarys.ca. Viitattu 8.7.2009. (englanniksi)
  69. ↑ Dan O'Meara: 'n Volk red homself – The Afrikaner Empowerment Movement ANC. Viitattu 17.8.2009. (englanniksi)
  70. ↑ Thomas W. Hazlett,toim. David R. Henderson: Apartheid The concise encyclopedia of economics. Liberty Fund, Inc.. Viitattu 16.12.2009. (englanniksi)
  71. ↑ Alan Hirsch: ”1. The economic legacy of apartheid”, Season of Hope – Economic Reform under Mandela and Mbeki. University of KwaZulu-Natal Press/IDRC, 2005. ISBN 1-86914-041-9. Teoksen verkkoversio (viitattu 16.12.2009). (englanniksi)
  72. ↑ a b c Wood, Simon: Race against time guardian.co.uk. 22.1.2006. Guardian News and Media Limited. Viitattu 4.2.2010. (englanniksi)
  73. ↑ ([https://web.archive.org/web/20100810232559/http://www.info.gov.za/view/DownloadFileAction?id=70714 Arkistoitu – Internet Archive) Republic of South Africa: Government Gazette (englanniksi)]
  74. ↑ David Storobin: Afrikaner Independence (2): Interview With Volkstaat Council Chair Johann Wingard 5/27/2005. Global Politician. Arkistoitu 24.10.2007. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
  75. ↑ Gunnar Theissen: Between Acknowledgement and Ignorance:How white South Africans have dealt with the apartheid past 9/1997. Centre for the Study of Violence and Reconciliation. Arkistoitu 20.8.2010. Viitattu 4.2.2010. (englanniksi)
  76. ↑ Report of the Government of the Republic of South Africa on the Question of the Afrikaners National Assembly, Cape Town 24 March 1999. ANC. Arkistoitu 7.8.2009. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
  77. ↑ a b Scott Johnson: Fleeing From South Africa (From the magazine issue dated Feb 23, 2009) Newsweek. 14.2.2009. Newsweek, Inc.. Viitattu 12.12.2009. (englanniksi)
  78. ↑ Afrikaanerilaulu nostatti kiivaan keskustelun valkoisten pyrkimyksistä Etelä-Afrikassa 18.8.2007. Helsingin Sanomat. Viitattu 1.9.2007.
  79. ↑ David T. Jervis: Book Review: The Afrikaners: Biography of a People International Third World Studies Journal and Review. 2004. Department of Philosophy and Religion University of Nebraska at Omaha. Arkistoitu 7.4.2010. Viitattu 13.12.2009. (englanniksi)
  80. ↑ a b Rainbow immigration 5.11.2004. International Marketing Council of South Africa. Arkistoitu 12.7.2007. Viitattu 15.8.2007. (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Afrikaanerit&oldid=20647746”