Aakkoslaji

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suuraakkonen A ja pienaakkonen a ovat saman kirjaimen ilmentymiä eri aakkoslajeissa.

Aakkoslaji on yläkäsite, joka kuvaa eräiden äännekirjoitusjärjestelmien tapaa jakaa kirjaimet suuraakkosiin (versaalit eli majuskelit, arkikielessä usein isot kirjaimet) ja pienaakkosiin (gemenat eli minuskelit, arkikielessä usein pienet kirjaimet). Näistä kahdesta aakkoslajista voidaan erottaa toisiinsa rinnastuvia kirjaimia, jotka edustavat samaa äännettä mutta erilaisissa tilanteissa. Niinpä esimerkiksi suuraakkonen A ja pienaakkonen a ymmärretään yleensä saman kirjaimen vaihtoehtoisiksi ja toisiaan täydentäviksi muodoiksi.

Suuraakkoset: A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z Å Ä Ö
Pienaakkoset: a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z å ä ö

Jako suur- ja pienaakkosiin on tapana tehdä useimmissa latinalaista, kreikkalaista, kyrillistä tai armenialaista kirjaimistoa käyttävissä kielissä. Sen sijaan esimerkiksi arabialaisessa, heprealaisessa ja georgialaisessa kirjaimistossa ei ole erikseen suur- ja pienaakkosia.

Kirjainten koko ja muoto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aakkoslajien suomenkieliset nimet viittaavat kirjainten kokoeroon, joka esimerkiksi latinalaisten kirjainten O/o ja S/s kohdalla onkin aivan olennainen piirre. Usein kokoeroa merkittävämpi on kuitenkin muotoero, kuten kirjaimissa A/a ja R/r, joissa pienaakkonen näyttää aivan erilaiselta kuin vastaava suuraakkonen. Toisinaan pienaakkonen voi (osin ehkä fontista riippuen) näyttää kookkaammaltakin kuin vastaava suuraakkonen, kuten islantilaisessa kirjaimessa Þ/þ.

Termit suuraakkonen ja pienaakkonen ovat peräisin kielenhuollosta. Arkikielinen puhe isoista ja pienistä kirjaimista on monitulkintaista, koska kirjainten ”isous” tai ”pienuus” voi viitata myös fontin kokoon. Siksi erityisesti kirjapainoalan ammattikielessä suositaan termejä versaali ja gemena. Termejä majuskeli ja minuskeli käytetään lähinnä kirjoituksen historian yhteydessä.[1]

Eräänlainen suur- ja pienaakkosten risteymä ovat kapiteelikirjaimet, jotka näyttävät pienikokoisilta suuraakkosilta. Aakkoslajiltaan kapiteelit ovat kuitenkin pienaakkosia, joiden muoto vain poikkeaa totutusta,[1] ja varsinaiset suuraakkoset ovat kapiteelityylissäkin tavallisten suuraakkosten kokoisia. Kapiteelia voidaan käyttää tavanomaisen tekstin seassa tyyli- tai korostuskeinona hieman samaan tapaan kuin kursivointia tai lihavointia.

Aakkoslajien kehitys ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin Rooman piirtokirjoitusta Tituksen riemukaaressa (82 jaa.).
Roomalaista kursiivikirjoitusta keisari Claudiuksen hallintokaudelta (41–54 jaa.).
Suuraakkosin täydennettyä karolingista minuskelia 900-luvun Raamatussa (Vulgata, Luuk. 1:5–8).

Alun perin kirjaimet olivat muodoltaan lähinnä suuraakkosia eli majuskeleita, kuten antiikin piirtokirjoituksissa, jotka kaiverrettiin tai hakattiin johonkin kovaan alustaan. Kynällä kirjoitettaessa kirjaimet kuitenkin pyrkivät muovautumaan sellaisiksi, että ne sopivat juoksevaan kirjoitukseen.[1] Niin sanottua roomalaista kursiivikirjoitusta (vrt. lat. cursim ’juosten, pikaisesti’) on säilynyt ainakin ensimmäiseltä esikristilliseltä vuosisadalta asti, ja vaikka sen vanhimmat muodot voivat nykysilmin näyttää varsin vaikeaselkoisilta, 300-luvulla siinä alkoivat jo olla tunnistettavissa monet nykyisten pienaakkosten perusmuodoista.[2] Kristillisen ajanlaskun toisen vuosisadan tienoilla syntyneet pyöreämuotoiset unsiaalikirjaimet olivat majuskeleita, mutta niihinkin alkoi kehittyä pienaakkosten muotopiirteitä, kuten ylä- ja alapidennyksiä.[3]

Vaikka antiikin Roomassa siis tunnettiin sekä majuskeli- että minuskelimuodot, niitä ei vielä yhdistelty, niin että suur- ja pienaakkosia olisi esiintynyt samassa tekstissä. Varsinainen jako aakkoslajeihin tapahtui ensimmäisen kerran 800-luvulla, jolloin kehitettiin karolingiset minuskelit.[4] Pienaakkosista tuli yleinen ja tavallinen aakkoslaji, mistä johtuu nimi gemena (vrt. ruots. gemensam ’yhteinen, yleinen’). Suuraakkoset jäivät kuitenkin pienaakkosten rinnalle käytettäviksi samoissa teksteissä erikoistarkoituksiin, kuten sellaisten sanojen alkukirjaimina, joiden haluttiin erottuvan muusta tekstistä.[1]

Suuraakkosia käytetään muun muassa

  • virkkeiden, otsikoiden ja erisnimien alkukirjaimina (Matti Möttönen)
  • kunnioituksen osoittamiseen (Pyydän Teitä lähettämään...)
  • kirjainlyhenteissä (HTML)
  • opasteissa ja mainoskylteissä huomioarvon vahvistamiseksi (TAMPERE)
  • korostuskeinona (esimerkiksi lihavoinnin sijasta) tavallisen tekstin keskellä
    • netiketissä kokonaan versaalilla kirjoitettu teksti vastaa huutamista.

Yksinomaan suuraakkosin kirjoitetun tekstin lukeminen on noin 13–20 % hitaampaa kuin pienaakkosin kirjoitetun tekstin.[5]

Gemenanumerot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gemenanumerot mukailevat pienaakkosten mittasuhteita ylä- ja alapidennyksineen.

Tietokonefonteissa numerot tavallisesti rinnastuvat kooltaan ja mittasuhteiltaan suuraakkosiin. Etenkin vanhemmassa typografiassa on kuitenkin ollut käytössä myös pienaakkosiin rinnastuvia niin sanottuja gemenanumeroita, ja joissain uudenaikaisissakin fonteissa numeroiden glyyfit pyrkivät seuraamaan tätä perinnettä. Toisin kuin pienaakkosille, gemenanumeroille ei yleensä ole merkistöstandardeissa määritetty erillisiä merkkipaikkoja, vaan numeroiden mahdollinen gemenamaisuus on nimenomaan fontin ominaisuus.[1]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Jukka K. Korpela: Aakkoslajit: gemena ja versaali 4.4.2004 (täydennetty 4.8.2004). Viitattu 1.11.2011.
  2. Jari Eilola: Kirjoittamisesta ja kirjaimista (PDF) (Runebergistä riimuihin -verkkokurssin aineistoa) 2007. Jyväskylän yliopisto. Viitattu 4.11.2011.
  3. Vuokko Koho: Aleph – kirjainten voima. Yliopistopainouutiset, 2005, nro 1, s. 14–17. Yliopistopaino. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 3.11.2011.
  4. Markus Itkonen: Typografian käsikirja, s. 21. Helsinki: RPS-yhtiöt, 2004. ISBN 952-5001-09-1.
  5. Karen Schriver: Dynamics in Document Design, s. 274. Wiley, 1996. ISBN 0-471-30636-3. (englanniksi)