Äidinmaidonkorvike

Äidinmaidonkorvike

Äidinmaidonkorvike on elintarvike, joka on tarkoitettu imeväisen ravinnoksi ensimmäisten elinkuukausien aikana, silloin kun imetys ei ole mahdollista tai se ei riitä. Sen tarkoitus on täyttää yksinään imeväisen ravitsemukselliset tarpeet siihen saakka, kun otetaan käyttöön soveltuva täydentävä ravinto.

Äidinmaidonkorvike-sanan käyttö

Äidinmaidonkorvike on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suosittelema nimike. Siitä käytetään myös nimityksiä äidinmaidonvastike ja tietyissä piireissä lyhenteitä vastike ja korvike. Äidinmaidonkorvike-sanaa käytetään myös silloin, kun puhutaan vieroitusvalmisteesta tai imeväisen erityisvalmisteesta.^lähde?

Historia

Eläinten maidon käyttöä lasten ruokinnassa on todettu jo vuodesta 2000 eaa. Siitä lähtien on kuitenkin tapahtunut huomattavaa kehitystä vaihtoehtoisissa maidonlähteissä, mukaan lukien nykyaikaisissa synteettisissä korvikkeissa. Keinotekoisten ravintoaineiden käyttö lasten ruokinnassa on kasvanut merkittävästi osittain mainoskampanjoiden vaikutuksesta. Tämä kasvu on vaikuttanut imetyksen suosioon, vaikka tutkimukset ovat osoittaneet eroja imetettyjen ja keinotekoisesti ruokittujen vauvojen välillä. On kuitenkin tärkeää huomata, että nykypäivän keinotekoisen ruokinnan turvallisuus on parantunut huomattavasti vuosien varrella. Siitä huolimatta äidinmaitoa pidetään edelleen parhaana ravinnonlähteenä imeväisikäisille lapsille.

Historiallisesti katsoen eläinten maito oli yleisin keinoruokinnan lähde aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Käytetty eläinmaito vaihteli sen mukaan, mitä eläimiä oli saatavilla, ja näihin kuuluivat vuohet, lampaat, aasit, kamelit, siat ja hevoset. Kaikista näistä vaihtoehdoista yleisin ja laajalti käytetty keinoruokinnan maitolähde oli kuitenkin lehmänmaito.

1700-luvulla alettiin ensimmäistä kertaa suorittaa kemiallisia analyysejä ihmisen ja eläinten maidosta. Jean Charles Des-Essartz julkaisi vuonna 1760 teoksensa, Treatise of Physical Upbringing of Children, jossa hän tarkasteli ja vertaili ihmisenmaidon koostumusta lehmän, lampaan, aasin, tamman ja vuohen maitoon perustuen näiden kemiallisiin ominaisuuksiin. Des-Essartz argumentoi, että ihmismaito oli paras vaihtoehto lasten ravinnonlähteeksi. Koska äidinmaito nähtiin ihanteellisena, monet tiedemiehet pyrkivät luomaan maitotuotteita, jotka muistuttivat ihmismaitoa. Vuonna 1865 saksalainen kemisti Justus von Liebig kehitti, patentoi ja toi markkinoille äidinmaidonkorvikkeen, ensin nestemäisessä muodossa ja myöhemmin jauhemaisessa muodossa parantuneen säilyvyyden vuoksi. Liebigin tuote, joka sisälsi lehmänmaitoa, vehnä- ja mallasjauhoa sekä kaliumbikarbonaattia, nähtiin täydellisenä lastenruokana.

Toinen merkittävä tieteellinen saavutus 1800-luvulla liittyi elintarvikkeiden säilöntään. Vuonna 1810 Nicolas Appert kehitti menetelmän, jossa elintarvikkeet steriloitiin suljetuissa astioissa. Tämä innovaatio johti haihdutetun maidon kehittämiseen, jonka William Newton patentoi vuonna 1835. Vuonna 1853 texasilainen Gale Borden lisäsi sokeria haihdutettuun maitoon, paketoi sen purkkeihin ja myi tuotetta nimellä ”Eagle Brand Condensed Milk,” mikä sai suosiota erityisesti lastenruoassa. Vuonna 1885 John B. Myerling kehitti makeuttamattoman kondensoidun maidon ja antoi sille nimen ”haihdutettu maito.” Myerlingin tuote oli myös suosittu valinta imeväisruokinnassa, ja 1930-1940-luvuilla lastenlääkärit suosittelivat sen käyttöä.

Liebigin lastenruoan markkinoille tulon ja haihdutetun maidon keksimisen myötä alkoi nopea kaupallisten lastenruokatuotteiden ja kaavojen kehitys. Vuoteen 1883 mennessä oli jo 27 patentoitua lastenruokamerkkiä. Nämä kaupalliset tuotteet olivat yleensä jauhemuodossa ja sisälsivät pääasiassa hiilihydraatteja, kuten sokeria, tärkkelystä ja dekstriinejä, jotka oli tarkoitus sekoittaa maitoon. Näihin tuotteisiin kuuluivat brändit kuten Nestlé's Food®, Horlick's Malted Milk®, Hill's Malted Biscuit Powder®, Mellin's Food®, Eskay's Food®, Imperial Granum® ja Robinson's Patent Barley®. Vaikka nämä tuotteet olivat ravitsevia ja runsaskalorisia, niistä puuttui arvokkaita ravintoaineita, kuten proteiinia, vitamiineja ja kivennäisaineita. Ajan myötä näitä ravintoaineita alettiin lisäämään tuotteisiin yksitellen.

Keinotekoisen äidinmaidonkorvikkeen käytön yhteydessä ilmeni useita kesäkauden imeväiskuolemia (Wickes, 1953d), jotka johtuivat maidon pilaantumisesta pulloihin. Tämä yhteys ei tullut selville ennen kuin bakteeriteoria hyväksyttiin yleisesti. Vuosien 1890 ja 1910 välillä painotettiin erityisesti puhtautta ja maitotuotteiden laadun parantamista. Tällaisia parannuksia olivat muun muassa lypsykarjan parempi hoito sekä imeväismaitoklinikoiden perustaminen puhtaan maidon jakamiseksi yleisölle. Vuoteen 1912 mennessä kumiset tutit tulivat saataville, ja ne olivat helppo puhdistaa, mikä mahdollisti monien kotitalouksien turvallisen maidon säilytyksen jääkaapissa.

1920-luvulla tiedemiehet alkoivat etsiä vaihtoehtoisia ravintovaihtoehtoja lehmänmaitoallergisille pikkulapsille. Ensimmäinen maitoton äidinmaidonkorvike perustui soijajauhoon ja se tuli markkinoille vuonna 1929. Samoin kuin varhaisimmat äidinmaidonkorvikkeet 1800-luvun lopulta, soijakaan ei sisältänyt kaikkia tarvittavia ravintoaineita, erityisesti vitamiineja. Lopulta tämä ongelma saatiin ratkaistua lisäämällä vitamiineja tuotteisiin.

Kun äidinmaidonkorvikkeiden kehitys eteni ja tutkimusnäytöt tukivat niiden tehokkuutta, valmistajat alkoivat kohdentaa mainontaa suoraan lääkäreille. Vuoteen 1929 mennessä American Medical Association (AMA) perusti ruokakomitean, jonka tehtävänä oli tarkastella ja hyväksyä äidinmaidonkorvikkeiden turvallisuus ja laatu, mikä johti useiden äidinmaidonkorvikkeiden valmistajien hakemaan AMA:n hyväksyntää tai käyttämään järjestön ”hyväksymismerkkiä”. Kolme vuotta myöhemmin mainontaa alettiin säännellä, estäen valmistajia hankkimasta tietoja muualta kuin lääketieteelliseltä henkilökunnalta, mikä edisti myönteisiä suhteita lääkäreiden ja äidinmaidonkorvikeyritysten välillä. 1940- ja 1950-luvuilla äidinmaidonkorvike oli laajalti tunnettu, suosittu ja pidettiin turvallisena vaihtoehtona äidinmaidon korvaajana lääkäreiden ja kuluttajien keskuudessa. Tämän seurauksena imetys väheni asteittain 1970-luvulle saakka.

Äidinmaidonkorvikkeiden voimakas markkinointi kehitysmaissa on vaikuttanut kielteisesti imetyksen yleisyyteen maailmanlaajuisesti. Tämä lasku aiheutti huonoa julkisuutta äidinmaidonkorvikkeiden valmistajille, ja sen seurauksena 1970-luvulla käynnistyi liike imetyksen edistämiseksi. Yhdysvalloissa erilaiset ryhmät, kuten National Council of Churches' Interfaith Center on Corporate Responsibility ja Infant Formula Action Coalition, aloittivat julkisia tietoisuuskampanjoita, jotka korostivat imetyksen merkitystä. Seuraavien 30 vuoden aikana näiden ponnistelujen ansiosta sekä imetettyjen lasten osuus että imetyksen kesto kasvoivat tasaisesti Yhdysvalloissa.

Vuonna 1988 äidinmaidonkorvikkeiden valmistajat alkoivat kuitenkin suunnata markkinointiaan suoraan yleisölle, mikä aiheutti jännitteitä lääkärikunnan ja äidinmaidonkorvikkeiden valmistajien välille. Vuonna 1990 American Academy of Pediatrics (AAP) julkaisi lausunnon, jossa se selitti vastustavansa äidinmaidonkorvikkeiden mainontaa suurelle yleisölle. Tämä johtui siitä, että AAP uskoi, että mainoskampanjat vaikuttivat kielteisesti imetykseen, sekoittivat lääkäreiden ravitsemussuosituksia lapsille, aiheuttivat kuluttajille sekaannusta ja nostivat äidinmaidonkorvikkeiden hintoja.

Nykyään monet uskovat, että äidinmaidonkorvikkeiden kehitys ja markkinointi ovat jälleen kerran vaikuttaneet haitallisesti imetyskäytäntöihin. Vaikka imetyksen yleisyys oli 1900-luvulla korkea, noin 90 prosenttia, se on laskenut noin 42 prosenttiin 2000-luvulla. Tutkimukset ovat myös osoittaneet, että äidinmaidonkorvikkeella ruokittujen lasten riski atopiaa, diabetesta ja lapsuusiän liikalihavuutta on kasvanut. Nämä haitalliset vaikutukset lasten terveyteen tukevat Des-Essartzin väitettä äidinmaidon ylivoimaisuudesta lasten ravinnonlähteenä, ja tämä on käynnistänyt ”Imetys vs. äidinmaidonkorvike -aikakauden”.

Valmistusaineet

Suomessa markkinoitujen äidinmaidonkorvikkeiden yleisiä ainesosia ovat muun muassa rasvaton maito, kerma tai kevytkerma, rypsi-, rapsi-, auringonkukka-, kookos- ja kalaöljy sekä lisätyt vitamiinit ja kivennäisaineet.

Ravintosisältö

Kaupallisten äidinmaidonkorvikkeiden rasvahappoprofiili poikkeaa rintamaidon vastaavasta siten, että siinä on usein huomattavasti vähemmän tyydyttyneitä ja enemmän monityydyttymättömiä rasvahappoja.

Äidinmaidonkorvike ja D-vitamiini

Tavallisista ruokakaupoista myynnissä olevissa äidinmaidonkorvikkeissa on yleensä noin 10 mikrogrammaa D-vitamiinia per litra. Sosiaali- ja terveysministeriön antaman D-vitamiinin käyttösuosituksen mukaan äidinmaidonkorviketta, lasten erityisvalmistetta ja vitaminoitua lastenvelliä maitona saaville lapsille annetaan 6 mikrogramman D-vitamiinilisä päivässä. Suomen Lastenlääkäriyhdistys on kuitenkin esittänyt, että suositus muutettaisiin 10 mikrogrammaan, joka on sama suositusannos kuin pelkästään tai osittain äidinmaitoa saavilla lapsilla, jotta D-vitamiinin annosteluohjeet olisivat yhtenäiset alle yksivuotiaiden kohdalla.^lähde?

Markkinointi

Maailman terveysjärjestön korvikekoodi säätelee äidinmaidonkorvikkeen markkinointia. Suomi ei ole ottanut sitä sellaisenaan mukaan lainsäädäntöön, mutta esimerkiksi äidinmaidonkorvikkeiden valmistajat eivät saa jakaa tietoa muille kuin terveydenhoidon ammattilaisille ja äidinmaidonkorvikkeen markkinointi tai myyminen alennetulla hinnalla ovat kiellettyjä.^lähde?

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Äidinmaidonkorvike Wikimedia Commonsissa

• Fineli: Äidinmaidonkorvikkeen ravintosisältö (Arkistoitu – Internet Archive)
• Kotus: Termisuositus (Arkistoitu – Internet Archive)
• Terveyden ja hyvinvoinnin laitos: D-vitamiinivalmisteiden käyttösuositukset (Arkistoitu – Internet Archive)
• Suomen Lastenlääkäriyhdistys ry: Lasten D-vitamiinilisä^{[vanhentunut linkki]}
• Finlex: Kauppa- ja teollisuusministeriön asetus äidinmaidonkorvikkeesta ja vierotusvalmisteesta