”Minä elän”
| ”Minä elän” | |
|---|---|
 |
|
| Ohjaaja | Ilmari Unho |
| Käsikirjoittaja | Elsa Soini |
| Tuottaja | Risto Orko |
| Säveltäjä | Tauno Pylkkänen |
| Kuvaaja | Uuno Pihlström |
| Leikkaaja | Elle Hongisto |
| Lavastaja | Erkki Siitonen |
| Pääosat | Rauli Tuomi |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Suomi |
| Tuotantoyhtiö | Suomi-Filmi |
| Ensi-ilta | 11. lokakuuta 1946 |
| Kesto | 115 minuuttia |
| Alkuperäiskieli | suomi |
| Budjetti | 3 740 699 mk |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
”Minä elän” on Ilmari Unhon ohjaama suomalainen mustavalkoinen elämäkertaelokuva vuodelta 1946. Se kertoo Aleksis Kiven elämäntarinan vuodesta 1846 hänen kuolemaansa asti.
”Minä elän” -teosta on pidetty Ilmari Unhon keskeisimpänä elokuvana Ruusun ja kulkurin (1948) ohella.[1]
Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ” | Koko elokuvan avainrepliikkinä on Aleksis Kiven toteamus: ”Minä tahdon kuvata tätä yksinkertaista Suomen kansaa niin, että kaikki rakastaisivat sitä niin paljon kuin minä.”[2] | ” |
Juoni seurailee Aleksis Kiven dokumentoitua elämäntarinaa. Varhaislapsuuden yli hypätään kesään 1846 ja Nurmijärvelle. Lokakuussa 1834 räätäli Erik Stenvallin ja sepäntytär Annastiina Hambergin neljänneksi lapseksi syntynyt Alexis Stenvall on tuolloin yhdentoista. Poika on oppinut lukemaan ja osoittaa mielenkiintoa kirjallisuuteen. Hänellä on kolme isoveljeä, Johannes, Emanuel, Albert ja pikkusisar Agnes. Aleksis opiskelee Costianderin yksityiskoulussa, josta hän jatkaa ukko Granbergin kouluun Helsinkiin. Vuonna 1852 Aleksis jatkaa opintojaan Fredrik Cygnaeuksen johtamassa koulussa, elämää varjostavat talousvaikeudet, jopa nälkä. Kotona Aleksis sanoo haluavansa runoilijaksi. Cygnaeus vaikuttuu Aleksiksen näytelmästä Bröllopsdansen. Snellman neuvoo häntä kirjoittamaan suomeksi. Vaikka Snellman ja Topelius suosittavat Aleksikselle akateemisen tutkinnon suorittamista, hän päättää lopettaa opintonsa ylioppilastutkintoon vuonna 1857.
Kullervon valmistumisen aikoina Aleksis asuu Palmqvistin perheessä. Perheen tyttären Albinan kanssa hän tutustuu maailmankirjallisuuteen. Eräässä Palmqvistien järjestämässä juhlassa Aleksis kertoo ottaneensa taiteilijanimekseen Kivi. Professori Ahlqvist on niin ikään juhlissa, hän on ollut Kullervon palkitsemista vastaan. Kiven ja Ahlqvistin välille syttyy sanaharkka. Kivi masentuu ja katoaa useiksi päiviksi. Hän matkaa ystäviensä kehotuksesta Nurmijärvelle toipumaan.
Kesällä 1864 Kivi valmistelee teosta Nummisuutarit. Samana kesänä hän tutustuu siuntiolaiseen mamselli Charlotta Lönnqvistiin. Kiven äiti kuolee ja hänen veljensä karkottavat hänet lapsuudenkodista. Kirjailija muuttaa Charlottan luo Fanjunkarsiin Siuntioon. Nummisuutarit ilmestyy teatteri- ja kirjallisuusvaikuttaja Kaarlo Bergbomin taloudellisella myötävaikutuksella. Nälkätalvena 1868 monet katovuoden uhrit saavat turvapaikan Fanjunkarsista. Kiveen tarttuu kerjäläisistä lavantauti, joka kaataa hänet pitkäksi aikaa vuoteeseen. Charlotta joutuu ahdinkoon velkojensa takia, myös kyläläisten pahat puheet mamsellin ja Kiven suhteen laadusta ahdistavat.
Toukokuussa 1869 on Lean ensiesitys Helsingissä Suomalaisessa Teatterissa. Nimiosassa on ruotsinmaalainen näyttelijä Charlotte Raa, joka opettelee repliikkinsä suomeksi. Esitys on menestys, Bergbomin mielestä suomalainen teatteritaide on syntynyt. Kivi rohkenee tulla teatteriin vasta esityksen jälkeen, mutta tuntee olonsa vieraaksi juhlahumussa ja lähtee Siuntioon. Seitsemän veljestä valmistuu kiihkeän luomistyön tuloksena kevättalvella 1870. Sairaalloinen Kivi on kuolemanväsynyt. Charlottan tila on vaarassa joutua pakkohuutokauppaan. Forssell kiitää tuomaan Helsingistä terveisiä, että Seitsemän veljestä on saanut innostuneen vastaanoton. Kivi lähtee hänen mukanaan pääkaupunkiin.
Ahlqvist lyttää Seitsemän veljestä siveettömänä. Hänen mielipiteensä takia Suomalaisen Kirjallisuuden Seura keskeyttää romaanin painamisen. Ahlqvistin tietoinen pyrkimys on lopettaa Kiven kirjailijanura. Kivi järkyttyy ja ajautuu masennukseen. Keväällä 1872 hän on hoidossa Lapinlahden sairaalassa, Bergbom ja Forsell vierailevat hänen luonaan. Lääkäri toteaa, että Kiven paranemisennuste on huono: useaan kertaan sairastettu lavantauti ja Ahlqvistin negatiivinen kritiikki ovat tehneet tehtävänsä. Kivi lähetetään veljensä luo Tuusulaan. Veljentytär Agnes Stenvall hoitaa kuolemansairasta setäänsä. Vuoden 1872 viimeisenä päivänä tuleva Suomen kansalliskirjailija lausuu viimeisiksi väitetyt sanansa ”Minä elän” ja hiipuu elämästä yhtaikaa kynttilän liekin kanssa.
Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Stenvallit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Rauli Tuomi | … | Aleksis Kivi (oik. Stenvall) |
| Matti Kivi | … | Aleksis Kivi lapsena |
| Kaarlo Aavajoki | … | Erik Juhana Stenvall (Kiven isä) |
| Anni Aitto | … | Annastiina Stenvall (o.s. Hamberg) (Kiven äiti) |
| Oiva Luhtala | … | Albert Stenvall (Kiven vanhempi veli) |
| Tarmo Manni | … | Juhani (Johannes) Stenvall (Kiven vanhempi veli) |
| Ritva Rajala | … | Agnes Stenvall (Kiven nuorempi sisar) |
| Pirkko Seppälä | … | Agnes Stenvall |
| Harri Sinijärvi | … | Emanuel Stenvall (Kiven vanhempi veli) |
| Kiuru Kiianlahti | … | Liisa Stenvall |
| Emma Väänänen | … | Manta Stenvall |
Keskeisiä henkilöitä Kiven elämässä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Hilkka Helinä | … | Albina Palmqvist |
| Salli Karuna | … | Charlotta Lönnqvist |
| Leo Riuttu | … | E. A. Forsell |
| Waldermar Wohlström | … | Ukko Granberg |
Vaikutusvaltaisia henkilöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Joel Asikainen | … | Kustaa Domander |
| Matti Aulos | … | professori A. Th. Saelan (Lapinlahden sairaalan ylilääkäri) |
| Lilja Hoikkala | … | pikkutyttö |
| Reijo Iltanen | … | Jooseppi |
| Paavo Jännes | … | Albin Palmqvist |
| Uljas Kandolin | … | ”Esko” |
| Pentti Koski | … | Alfred |
| Etta-Liisa Kunnas | … | Hilda Lindfors (Charlotta Lönnqvistin piika) |
| Toivo Lahti | … | kanttori |
| Varma Lahtinen | … | Henriikka |
| Lennart Lauramaa | … | maisteri |
| Arvo Lehesmaa | … | räätäli Bilkenroth |
| Matti Lehtelä | … | ”Mikko Vilkastus” |
| Matti Oravisto | … | ylioppilas |
| Aku Peltonen | … | lautamies Blom |
| Matti Pihlaja | … | Edmund Palmqvist |
| Saara Ranin | … | Anna Palmqvist |
| Kerttu Salmi | … | Staava |
| Unto Salminen | … | ”Kullervo” |
| Anton Soini | … | äijä |
| Liisa Stenberg | … | ”Kreeta” |
| Oke Tuuri | … | Aaretti |
| Reino Valkama | … | Krannin isäntä |
| Eeva-Kaarina Volanen | … | tyttö kalliolla |
| Olavi Vepsäläinen | … | Eero |
Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elsa Soinin alkuperäiskäsikirjoitus oli niin laaja, että siitä päädyttiin käyttämään elokuvassa vain runsas kolmannes. Elokuva pyrittiin kuvaamaan autenttisilla tapahtumapaikoilla, mutta Siuntion Fanjunkarsiin ei ollut menemistä, sillä se sijaitsi tuolloin Neuvostoliitolle vuokratulla alueella.[3]
Elokuvan kuvaukset alkoivat 8. kesäkuuta 1946 ja päättyivät 23. elokuuta 1946. Teosta kuvattiin Nurmijärven alueella Palojoen kylässä, Haukkaan kalliolla, Ojakkalan talon luona ja Pyhän Martinuksen kirkolla. Myös Tuusulassa ja Lohjalla kuvattiin. Studiona toimivat Munkkisaaren studiot Helsingissä.[4]
Matti Oravistolle pieni sivuosa ylioppilaana oli hänen ensimmäinen elokuvatyönsä.[3]
Asiantuntija-apua Suomi-Filmi sai Aleksis Kiven Seurasta. Valmiille elokuvalle seuran jäsenet antoivat varauksellisen hyväksyntänsä. ”Minä elän” -elokuvan kutsuvierasnäytäntö järjestettiin Kiven syntymäpäivänä 10. lokakuuta 1946.[3]
Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yleisömenestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuvan yleisömenestys oli vuoden toiseksi paras, enemmän katsojia keräsi vain Valentin Vaalan Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä.
Arviot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kriitikot ottivat ”Minä elän” -elokuvan lähes hurmioituneina vastaan. Aamulehden kriitikko piti teosta ”kansallisena kulttuurielokuvana”: ””Minä elän” on kaunis kunnianteko Aleksis Kiven muistolle ja tuo hänet keskuuteemme entistä elävämpänä ja rakkaampana.” Kriitikon mielestä elokuva oli suomalaisen elokuvataiteen siihen asti suurin saavutus. Helsingin Sanomien kriitikko luonnehti teoksen sävyä aidoksi, kauniiksi, hartaaksi ja läheiseksi. Ilta-Sanomissa puolestaan kriitikko oli arvioissaan astetta varauksellisempi ja piti ”Kiven kohtalon tragiikkaa liian vähän perusteltuna”. Arvostelijan näkemyksen mukaan elokuva vältteli todellisuutta ja pitäytyi sovinnaisuudessa. Kiven elämän kielteiset puolet oli jätetty huomiotta. Uudessa Suomessa sen sijaan kriitikko piti Unhon elokuvaa kauneimpana, mitä suomalainen filmitaide on tarjonnut. Tuomen Aleksis Kivi -tulkintaa pidettiin kautta linjan mestarillisena. Hänen syvällisyytensä ja herkkyytensä mainittiin, ja myös pehmeäsointista ääntä pidettiin sopivana. Nya Pressenin arviossa sanottiin: ”Rauli Tuomelle Kivestä tuli suuri henkilökohtainen voitto.” Pylkkäsen musiikkia pidettiin melko onnistuneena, vaikka hänen sävelkieleltään toivottiin suomalaisempia sävyjä.[5]
Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuva sai kaksi Jussi-palkintoa.[6]
- Rauli Tuomi miespääosasta
- Salli Karuna naissivuosasta
Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Televisiossa ”Minä elän” esitettiin ensi kerran 9. lokakuuta 1964, ja se sai katsojia nelisensataatuhatta. Elokuva on usein esitetty Aleksis Kiven päivän tienoilla.[7] Televisioesitysten yhteydessä teoksen nimestä on jätetty lainausmerkit pois.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Suomen kansallisfilmografia 3, ISBN 951-37-1019-X
- Elonet / Olavi Vepsäläinen [1]
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||||